Pastellisia pyyhekumeja, sairastumisia ja toipumisia sekä matkoja itseen ja menneeseen

Katja Tukiainen: Daruma, 2018, lasitettu keramiikka. Kuva: Anne Välinoro

Kauneus ja kauheus ovat yhtäaikaisesti totta

Karkki Mäkelän maalauksissa on ekspressiivistä virtaavuutta. Maalarin käsi liikkuu keveästi nopean ajatuksen ja tunteen mukana, vaihtaa estottomasti suuntaa, uskaltaa kiirehtiä ja sutata jättäen jälkeensä myös luonnosmaista ja läpikuultavaa raakilemaisuutta.

Aiheena toistuu ihminen. Näyttelyn nimi Wishful Thinking ohjaa osaltaan kiinnittämään huomiota kuvattujen ihmishahmojen muoto- ja värikielestä kumpuavaan ristiriitaisuuteen. Ideaalit olotilat saavat osakseen raskaita sävyjä ja murtumakohtia. Kukkien keskellä lekottelevan idyllin rikkoo tumma varjo, kasvoja peittävä sameus tai väärään suuntaan vinksahtanut raaja. Sulokkuus ja uhkaava kauheus ovat läsnä samassa teoksessa, tavoittaen sekä toiveen ja häivähdyksen onnesta että ahdistuksen tai epäonnistumisen pelon.

Heleiden värialueiden makeus saa seurakseen murretut, jopa synkeät sävyt. Mäkelän tavassa esittää ihmisyys viehättää kaunistelematon mehevyys, siveltimen vallaton vauhti ja ajoittain rujoudeksi kasvava sievistelemättömyys.

Ihmishahmojen tahallinen muotopuolisuus ja maalikerroksen viimeistelemätön karheus ovat maalausten toistuvia elementtejä, joilla taiteilija tavoittaa ihmisenä olemisen olennaista puolta: kykyä sietää keskeneräisyyttä ja ristiriitaisten tunteiden yhtäaikaisuutta. (Katri Kovasiipi)

Karkki Mäkelä: Wishful Thinking. Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalo (Hirvikatu 10, Tampere) 28.3.2021 saakka.

Karkki Mäkelän maalaus Deep blue me (2020) on syntynyt öljyllä ja akryylillä. Kuva: Katri Kovasiipi

* *

Pastellisten pyyhekumien tuoksua

Katja Tukiaisen vaaralliset maisemat ovat sukua teatterilavastukselle. Lavastuksia juuri onkin osa töistä. Katsot sermin läpi pyöreästä kuu-aukosta taivaalle: siellä keinahtelee yksisarvinen, luovuuden, seksuaalisen voiman ja tunteiden tulkki.

Kuu-kansi odottaa lattialla pääsyä taivaalle.

Katja Tukiaisen kavalkadi tytön, naisen ja naisoletetun kivoista jutuista herkistää, naurattaa ja tuo nenään pastellisten pyyhekumien ala-asteen. Tyttöys on niissä voima, joka muuttuu kasvaessa järkähtämättömäksi kehon, mielen ja sosiaalisten suhteiden voimaksi.

Voimistelija, kiikkuja, liikkuja, uimari, väärään paikkaan eksyjä, koronan ja nyt Pandoran lippaankin kanssa kamppaileva hahmo on säilyttänyt alkuperäisen nukkemaisen viattomuuden.

Tukiaisen tytöt ovat fetissejä, sitäkin, mutta kukapa ei olisi luodessaan omaa persoonaansa.

Mukana on myös keraamisia nalleja, pöllö, buddha ja tyttöhahmoja, kuin viittauksena söpöyden ikiaikaisuuteen.

Pastelli- ja sateenkaarisävyjen ailahtelu ja leikki pinnoilla spraykerrosten ja öljymaalin vuorotellessa luo sekin oman pinnoitteensa maailmaa vastaan.

Nämä tytöt ovat omassa villissä viidakossaan. Tyttöys on entiteetti, osa jokaista naista – olit sitten 96, 69, 19 tai 6.

Galleria Himmelblaun avarissa tiloissa on koronaturvallista nauttia taiteesta. Sinne nyt kipin kapin hakemaan hattaraa. (Anne Välinoro)

Katja Tukiainen: The Pure in Heart Shall See the Unicorn. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) 9.5.2021 saakka.

Katja Tukiainen: Pincha Mayurasana, 2020, öljy ja alkydi. Kuva: Anne Välinoro

* *

Sairastumisen ja toipumisen värit

Taiteilija Sonja Huhtaniska tekee maalaustensa ja niihin liittyvien tekstien avulla näkyväksi sairastumisen ja toipumisen prosessinsa. Sarja maalauksia esittää performatiivisesti, miten sairastuminen bipolaariseen mielialahäiriöön vaikutti hänen maalaamiseensa: millaista jälkeä syntyi missäkin sairauden vaiheessa, miten hän itse koki teostensa väriratkaisut eri vaiheita läpi eläessään.

Toisaalta taiteilija tekee näkyväksi myös sen, miten sairauden hoito ja lääkkeiden tuoma teho, vakautuminen, laimensivat kokemusta maalaamisesta – värit eivät enää tuntuneetkaan samalla tavalla intensiivisen merkityksellisiltä kuin ennen.

Jokaisen maalauksen vieressä on lyhyt taiteilijan itsensä kirjoittama analyysi siitä, missä vaiheessa sairauttaan hän oli teoksen tehdessään, mitä hän silloin koki ja ajatteli tekevänsä, ja kuinka hän sen nyt myöhemmin, hoitoa saatuaan ja hoitojen tehottua, kokee.

Huhtaniskan teksteissä on raikkautta ja nasevuutta, hetkittäin piristävää itseironiaa. ”Minulla on 1 800 seuraajaa ja Jeesus että olen hukassa”, lukee gallerian ikkunalaudalle sijoitetussa teksti-installaatiossa varsin puhuttelevasti.

Taiteilija on toiselta ammatiltaan toimittaja, ja myös ahdistus ammatti-identiteetin musertumisen pelosta tulee yhdessä installaatiossa käsitellyksi. Kaunokirjallisuudessa olemme eläneet jo joitakin vuosia autofiktion juhlakautta, tämä taidenäyttely tuo autofiktiivisen asenteen puolestaan kuvataiteen ilmaisuvälineeksi.

Huhtaniskan näyttely Mielialahäirikkö on arvokas ja tarpeellinen teko, sillä se tekee katsojalleen tutuksi ainakin yhden kertomuksen mielen alueella koetusta sairastumisesta ja toipumisprosessista. Kaikki teot, jotka vähentävät stigmoja psyykeltään erityisten ihmisten, erilaisten psyykkisten prosessien ja psyyken sairauksien ääreltä, ovat ehdottoman tärkeitä. Niin myös tämä näyttely, jossa taiteilija pistää merkittävän siivun elämänkokemustaan peliin vilpittömällä ja avoimella otteella. (Katri Kovasiipi)

Sonja Huhtaniska: Mielialahäirikkö. Galleria Koppelo (Kauppakatu 14, Tampere) 31.3.2021 saakka.

Sonja Huhtaniskan maalaukset Nimetön (2020) ja Poltetun maan taktiikka (2019) kertovat erilaisista mielen prosesseista muodostaen kiinnostavan teosparin. Kuva: Katri Kovasiipi

* *

Ruudun takaa ystävä kurkistaa

Koppelon yläkerrassa Matilda Matsin akvarellit ovat hyväntuulinen kuvapäiväkirja korona-ajan sosiaalisista suhteista. Tietokoneen näytön välityksellä koetut etätapaamiset eri henkilöiden kanssa näyttävät näissä akvarelleissa leppoisilta, ruudun kautta kohtaamisissa korostuu kevyt ja kiva tunnelma. Toisaalta huomio kiinnittyy tilanteiden ja näkymien samankaltaisuuteen, toisaalta taiteilija tavoittaa myös intiimiyden, jota etätapaamisissa tihkuu osallistujien näytöille: tavatessa syödään spaghettia ja loikoillaan vuoteilla, etätapaamisia hallitsee kotoisuus.

Ja onhan se hassua, että verkkotapaamisiin osallistujat tuijottelevat ruudulla yleensä myös omaa naamaansa muiden kohdattavien rinnalla. Korona muutti kohtaamistemme keinoja ja sävyä, teknologia tarjosi portin pois yksinäisyydestä.

Matsin akvarelleissa ei suinkaan valiteta vallitsevasta tilanteesta, vaan nimenomaan iloitaan siitä, että yhteydenpito on nytkin mahdollista. Sosiaalisuutta toteutetaan niillä keinoin, jotka ovat rajoitusten maailmassa saatavilla. Akvarelleihin kuvatuilla kasvoilla helähtelee runsaasti naurua, läsnäoloa – ja hetkittäin myös haikeutta. (Katri Kovasiipi)

Matilda Matsi: Soita mulle! Akvarelleja eristyksestä. Galleria Koppelo (Kauppakatu 14, Tampere) 31.3.2021 saakka.

Matilda Matsin korona-ajan etäkohtaamisista kertovassa akvarellisarjassa Social Distancing on paljon iloa ja naurua. Kuva: Katri Kovasiipi

* *

Matka lakeuksille, menneeseen ja itseen

Onko identiteetti kantajansa ohjaama vai kantaja identiteetin? Onko se pysyvä ja annettu tosiasia, vai jatkuva ja muuttuva tarina?

Muun muassa näitä ikuisesti hankalia kysymyksiä saa pohtia valokuvakeskus Nykyajan Galleriassa, missä Ella Kiviniemen ja Elias Lahtisen näyttely Flatland – Härmän aukeilta tutkii härmäläisyyttä legendojen ja nykypäivän risteytymänä. Näyttelyyn on kerätty vanhoja ja uudempia esineitä sekä viime vuosina otettuja valokuvia Yli- ja Alihärmästä.

Härmäläisten maineessa olennaisin piirre on ehdottomasti ”häjyys”, eräänlainen röyhkeys ja jopa väkivaltaisuus. Ketä ikinä kohtaan härmäläiset ovatkaan olleet häjyjä, se ei kuitenkaan näissä kuvissa näy. Puukkojunkkarien mailla kirjaston edessä pidetään toki huviammuntaa, mutta kuutamomaisemassa on samaa romantiikkaa kuin missä tahansa muuallakin, ja truck pulling -autovetokilpailun yleisössä leikkii lapsi vaaleanpunaisessa mekossa. Toisaalta omanlaisensa uho ja kapina elävät myös, esimerkiksi selän täyttävässä rock and roll -tatuoinnissa ja ämpärillisessä golfkentän viereisestä pellosta kerättyjä palloja.

Kiviniemen ja Lahtisen löytämä Härmä on karunkaunis paikka, härmäläiset juuristaan tietoinen yhteisö hätkähdyttävän asuurinsinisen taivaan alla. Näyttely on ihaileva monumentti paitsi taiteilijoiden omille härmäläisille juurille, myös tunnustus kaikkien muiden itsestään kertomille tarinoille. Kaikki ne alkavat todellisuudesta. (Eli Harju)

Ella Kiviniemi & Elias Lahtinen: Flatland – Härmän aukeilta. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 5.4.2021 saakka.

Ella Kiviniemen ja Elias Lahtisen näyttelyssä tarinoiden ja tämän päivän todellisuuden palaset rakentavat härmäläisen identiteetin katseltavaan muotoon. Kuva: Eli Harju

* *

Naapureihin tutustumista ja muita painajaisia

Jokseenkin osuvasti Nykyajan kellarikerroksen Studiossa väijyy Selfiekeppimies.

Selfiekeppimies on Riku Kamisen luoma ja vuosia hioma someprojekti, supisuomalaisen ilmeetön lippispää, joka kuvaa arkeaan uskollisesti kamerakännykällä. Näyttely Evening With Neighbours on syntynyt yhteistyössä valokuvaaja Anne Kalliolan kanssa.

Näyttely kertoo poskettoman tarinan illasta, jona Selfiekeppimies karauttaa kotiin kiiltävällä autollaan, seurustelee naapurien kanssa, valottaa sukuhistoriaansa ja valokuvaa tapansa mukaan kaiken. Virtahepona kesämökkikitschillä sisustetussa olohuoneessa ovat Selfiekeppimiehen pakastimessa säilömät liftarityttöjen ruumiit.

Odottamaton kauhukäänne muuttaa äkkiseltään pelkältä hymähdyttävältä sketsiltä vaikuttaneet puitteet nerokkaan painajaismaisiksi. Kalliolan ja Kamisen luomassa maailmassa on iättömien kukkakuosien outoa pysähtyneisyyttä ja nokkelia monimielisiä metaforia. Jurotus kätkee alleen ylikorrektit käytöstavat: vieressä sohvalla istuu ruumis, mutta siitä huomauttaminen olisi naapurin asioihin puuttumista ja siksi epäkohteliasta. Ei siis tehdä tästä numeroa! Samalla näyttelyssä on nähtävissä ironinen esitys sosiaalisen median spektaakkeleista. Kun selfieiden taustalla poseeraavat rivissä hyvännäköiset mutta aikaa sitten kuolleet ja jäädytetyt naiset, on kuvien ulkopuolinen elämä menettänyt merkityksensä todella kirjaimellisesti. (Eli Harju)

Riku Kaminen & Anne Kalliola: Selfiekeppimies – Evening With Neighbours. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 5.4.2021 saakka.

Valokuvakeskus Nykyajan kellarissa Kamisen ja Kalliolan Selfiekeppimies viettää naapureiden kanssa absurdeja iltamia. Kuva: Eli Harju

* *

Saamelaiset esi-isät Euroopan-kiertueella

Kuvataiteilijat Annika Dahlsten ja Markku Laakso ovat aiemminkin tehneet taideprojekteja, joissa keskitytään Laakson isän isovanhempien erikoiseen Saksan-matkaan vuonna 1930. Simoni ja Ellastiina lähtivät poikansa Veikon kanssa mukaan saksalaisen kuvataiteilijan Hanz Dubbickin järjestämään saamelaiskaravaaniin, johon osallistui 31 seuruetta koirineen ja poroineen.

Päämääränä olivat eurooppalaiset eläintarhat, joissa järjestettiin ihmisnäyttelyitä. Noiden ihmisnäyttelyiden tavoitteeksi kerrottiin, että niillä haluttiin esitellä erilaisten alkuperäiskansojen elämää mahdollisimman autenttisesti keskieurooppalaisille. Saamelaisten ohella näytteille asetettiin inuiitteja ja afrikkalaisia.

Markku Laakso kertoo, että hänen suvussaan ei tästä ulkomaankiertueesta erityisemmin puhuttu. Se mainittiin joskus Laakson lapsuudessa ohimennen anekdoottina, mutta matkan kokemuksia ja motiiveja ei käsitelty muutoin. Laakso on vasta aikuisella iällä lähtenyt selvittämään matkan vaiheita ja prosessoinut ihmisnäyttelyihin osallistumisen tuottamia merkityksiä kuvataiteen keinoin.

Nyt Mältinrannan galleriassa nähtävä monikanavainen nukkeanimaatio Campfire in a Zoo on installoitu galleriatilaan ihmisnäyttelyitä kuvitteellisesti rekonstruoiden. Animaationuket ovat toimineet taiteilijoille tapahtumien etäännyttämisen ja fiktiivisen toisintamisen välineinä. (Lue pidempi arvio täältä. Sen kirjoittamista on tukenut Taiteen edistämiskeskus Taike.)

Teoskokonaisuus saa pohtimaan esittämisen, esiintymisen, alkuperän ja oletetun aitouden teemoja. Myös esiintyjien ja yleisön välisten suhteiden ja toisiinsa sekoittuvien roolien käsittely on näissä videoteoksissa kiinnostavaa.

Kun tietoisuus alkuperäiskansojen oikeuksien loukkaamisesta on lisääntynyt, ihmisnäyttelyt on koettu häpeällisinä kolonialistisen asenteen ilmentyminä. Matkaan lähteneille saamelaisille itselleen ne saattoivat olla myös tilaisuus nähdä maailmaa, hankkia uusia kokemuksia ja ansaita rahaa. Ristiriitainen suhtautuminen näihin matkoihin on tuottanut kokijoilleen myös syvää häpeää, joka on voinut johtaa esimerkiksi Ellastiinan, Simonin ja Veikon vaikenemiseen.

Vuoden 1930 luoma historiallinen viitekehys nostattaa iholle kylmiä väreitä, kun kokonaisuutta miettii tietäen, millaisten tapahtumien kynnyksellä tuolloinen Eurooppa ja Saksa juuri olivat. (Katri Kovasiipi)

Annika Dahlsten & Markku Laakso: Campfire in a Zoo. 23.3.2021 saakka, Galleria Mältinranta, Kuninkaankatu 2, Tampere.

Annika Dahlstenin ja Markku Laakson animaatioiden nuket osoittavat myös tunteita. Yhdessä videossa tapahtuu aivan erityinen kohtaaminen. Kuva: Katri Kovasiipi

* *

”Se o mitä se o”

Mältinrannan studiossa nähtävät Ville-Veikko Viikilän teokset ovat pääosin kollaaseja, joissa korostuu kerroksellisuus, suikalemaisuus, erilaisten värikenttien rinnakkainasettelu, niistä syntyvä ajoittainen maisemallisuus sekä esiin vyöryvät kulttuuriset viittaukset, jotka ovat suodattuneet taiteilijan tajunnan läpi. Vastaanottajan verkkokalvoille projisoituessaan ne viettelevät ilmoille uusia merkitysyhteyksiä, assosiaatioita ja tajunnanvirtoja. Näen Viikilän tekemisessä sukulaisuutta äskettäin Galleria Himmelblaussa esillä olleen Kim Somervuoren visuaaliseen ajatteluun ja käsialaan.

Viikilän työskentelyä ohjaa intuitiivisuus, mikä on luettavissa myös hänen näyttelytiedotteestaan:

”Teoksissani havainnoin maailmaa omien kokemusteni läpi suodattuneena ja projisoituneena. Asiat joita näen, koen ja kuulen, muodostavat mielessäni kerääntymiä, visuaalisia kokoelmia, joiden näkyväksi saattaminen on erittäin mukavaa. Ja se riittää.”

Myös näyttelyn nimi Se o mitä se o korostaa Viikilän haluttomuutta erityisemmin selitellä tekemisiään. Näissä teoksissa voi tapahtua mitä tahansa ja näihin voi päätyä mitä hyvänsä. Antautukaamme siis Viikilän tarjoamien visuaalisten ärsykkeiden virtaan: mitä tunteita, tunnistamista ja kokemuksia ne nostavatkaan pintaan juuri minulla, sinulla? (Katri Kovasiipi)

Ville-Veikko Viikilä: Se o mitä se o. 23.3.2021 saakka Studio Mältinranta, Kuninkaankatu 2, Tampere.

Ville-Veikko Viikilän näyttelyssä on runsaasti kollaaseja, ja myös maalauksissa on kollaasimainen ote. Kuvan teos Jahti (2018) on öljyvärimaalaus kankaalle. Kuva: Katri Kovasiipi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua