Sun& Sea Kaapelitehtaalla. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen
GALLERIAKATSAUS | Liettualaisen työryhmän kokonaistaideteos Sun&Sea on hämmentävä ja hyytävä kokemus. Tekisi mieli huutaa ettekö näe mitä on tulossa. Turussa saa jännittää miten Antti Laitisen saaren rakentaminen onnistuu ja Porissa kuuntelee nöyränä merimetsojen raakuntaa. Meri on tavalla tai toisella mukana kaikissa kolmessa näyttelyssä.
Venetsiassa palkittu oopperaperformanssi
Helsingin vanhan kaapelitehtaan valtavaan merikaapelihalliin on kipattu uimarannan verran hiekkaa, jolla puolensataa ihmistä puuhailee mitä ihmisillä on uimarannoilla tapana tehdä. Väkeä on taaperoikäisestä vaariin. Yksi koirakin hietikolla käyskentelee.
Äimistelen rantalavasteen elämää katon rajaa kiertävältä parvelta. Jo parin minuutin jälkeen tilanne alkaa tuntua karmivalta. Kuin olisi aikakapselissa katselemassa mennyttä maailmaa. Miksi on ranta ja keinoaurinko, miksi meri on paksujen tiiliseinien takana vain muutaman sadan metrin päässä, aivan kuin se oli Venetsiassa, jossa teosta esitettiin vanhalla teollisuusalueella vuonna 2019 osana biennaalia? Seisonko nykyaikaan päivitetyssä Aniarassa, Harry Martinsonin runoelman valtavassa avaruusaluksessa, joka ikuisella matkallaan kuljettaa ihmisiä pois tuhotulta maapallolta?
Ovatko surumielistä musiikkia vahvistavat kaiuttimet Aniaran lahjomaton sydän, miima, joka toistaa avaruuden etäisyyksistä myös tuhon kuvat; jossain vaiheessa laulua säestävien sähköurkujen ääni muuttui pahaenteiseksi hälyksi.
Osa keinotekoisella rantahietikolla olijoista on laulajia. He esiintyvät vilteillään ja lepotuoleillaan maaten, mikä tuo esitykseen oman vaikeuskertoimensa. He laulavat elämänsä pienistä sattumista kauniilla brittiaksentilla.
Näennäisen tyhjänpäiväisten jutustelujen joukossa vilahtaa lähestyvä ekokatastrofi hienovaraisesti. Yksi kertoo itkevänsä vuolaasti, kun kuuli että mehiläisiä putoilee taivaalta joukoittain ja että niiden mukana kuolee maailman kasvillisuus. Ison valliriutan mukana kuolevat sukupuuttoon myös kalat. Toisaalla yksi äideistä kehuu miten monessa eri meressä hänen poikansa on uinut.
Lopussa kuoro laulaa merten rehevöitymisestä. Siinä kiteytyy teoksen sanoma. Hyytävintä on, että ihmiset jatkavat elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut tai tapahtumassa. He eivät välitä. Kyllä joku muu huolehtii.
Sun & Sea voitti Kultaisen leijonan Venetsian biennaalissa kesällä 2019 parhaana kansallisena paviljonkina ja on sen jälkeen kiertänyt eri puolilla maailmaa. Esityksen tekijöitä ovat liettualainen elokuvaohjaaja Rugilė Barzdžiukaitė, kirjailija Vaiva Grainytė sekä kuvataiteilija ja säveltäjä Lina Lapelytė.
Erona Venetsiaan on, että Kaapelitehtaalla tämän oopperaperformanssin pystyy näkemään ilman tuntikausien jonotusta ja lipun voi ostaa ennakkoon. Esitystilaan pääsee tasatunnein ja performanssi on käynnissä jatkuvasti.
Sun & Sean esiintyjien kansainvälisessä joukossa on myös suomalaisia avustajia, mm. 2019 perustettu helsinkiläinen sekakuoro Lempikuoro. Teos kuuluu ARS22:n liveohjelmistoon. Se toteutettiin yhteistyössä Helsingin Juhlaviikkojen sekä Jane ja Aatos Erkon säätiön kanssa.
Sun&Sea -oopperaperformanssi Kaapelitehtaan Merikaapelihallissa Helsingissä. Esityksiä 28.8. asti.
* *
Antti Laitinen: Broken Landscape VII, 2019. Kuva: Antti Laitinen
Antti Laitiselle luonto on kumppani
Sun&Sean jälkeen on terapeuttista nähdä taiteilija Antti Laitisen energistä ja konkreettista puuhastelua luonnon parissa Turun WAMissa. Laitinen on monipuolinen taiteilija. Vuonna 2013 hän esittäytyi Venetsian biennaalissa Suomen Alvar Aalto -paviljongissa.
Kesän ajan Turun WAM esittelee läpileikkauksen miehen tuotannosta. Installointien lisäksi esillä on performanssien ja muiden teosten dokumentaatioita videoina ja valokuvasuurennoksina vuosien varrelta.
Kun Sun&Sean väki katsoi lähestyvää loppuaan tuskin sitä ymmärtäen, Laitinen yrittää saada luonnosta niskaotteen. Huolipuhe näyttelystä puuttuu. Laitiselle luonto on kumppani.
Kun katsoo valokuvasuurennosta, jossa metsässä on pyöreä reikä, ei ole uskoa näkemäänsä. Ympyrä on oikeasti leikattu puustoon. Laitiselle lähiluonto on taiteen materiaalia ja hän haluaa jättää siihen jälkensä, kuten tekivät 1960-luvulla kehittyneen maataiteen pioneerit.
Laitinen on tietoinen, että luonto kannattelee hänen taidetuotoksiaan aikansa ja sulkee ne lopulta syleilyynsä. Hän tekee taidemuseossa myös metsälle ruumiinavauksen erottelemalla erikokoiset ja -väriset oksat ja kasvinosat huolellisesti omiksi ruuduikseen, joista syntyy näyttelysalin lattian peittävä mosaiikki.
Videotaltioinneilla nähdään performanssit, joissa hän tyhjentää järveä kahdella ämpärillä ja rakentaa mereen oman saaren hiekkasäkeistä. Järvi ei tyhjene mutta suunnattoman ponnistelun avulla meri antaa sen verran myöten, että saari syntyy. Fyysistä ponnistelua vaativissa teoksissa ihmisen pienuus luonnonvoimia vastaan näyttäytyy yhtä väkevänä kuin romantiikan ajan Caspar Friedrichin maalauksessa Vaeltaja sumumeren yllä.
Laitisen näyttelyn parina museon yläkerrassa Kim Laynourn sukeltaa muunlajisten elämään hämmentävillä videoteoksilla, joissa kasvit liikkuvat kuin balettitanssijat ikään. Ne tuntuvat vihjaavan, että tiedämme loppujen lopuksi vain vähän niiden sielunelämästä. Näyttelyn nimeen voi yhtyä: Silly – sorry for calling you an inanimate object eli ”Hupsu – sori kun kutsuin sinua elottomaksi esineeksi”.
Antti Laitisen Taipuisa maisema 18.9. asti ja Institute of Coexistence: Kim Laybourn 28.8. asti WAMissa Turussa.
* *
Poseidon-kuoro laulaa merimetsoille Luvian saariston ulkoluodolla kesällä 2021. Kuva: Jan Eerala
Merimetsojen jäljillä Porissa
Muunlajisten tutkiminen taiteen keinoin on kovassa nosteessa muutenkin. Porissa vuoron saavat pelikaanilintuihin kuuluvat merimetsot. Chorus Sinensis -näyttely johdattaa niiden
pesimäalueille, muun muassa Suomen suurimpaan merimetsoyhdyskuntaan Rauman sataman edustalle. Pääosassa on kuoroteos, jonka on tehnyt kansainvälisesti tunnettu äänitaiteilija ja säveltäjä Lau Nau (Laura Naukkarinen). Teoksen audiovisuaalisesta osuudesta vastaa porilainen valokuva-, video- ja äänitaiteilija Jan Eerala.
1900-luvun alussa merimetso häädettiin pesimäalueiltaan. Sata vuotta myöhemmin se palasi ja on runsastunut. Kun kysyin raumalaiselta ystävältäni merimetsoista, sain lavean kuvauksen, miten aavemaisen karuun kuntoon niiden uloste saaret jättää.
Videotaltioinnissa merimetsoja simuloiviin tummiin asuihin pukeutunut Poseidon-kuoro esiintyy Luvian saaristossa. Äänten kautta tunnen pääseväni hetkeksi sisälle vihatun ja rakastetun linnun maailmaan.
Näyttely kysyy millaista tarinaa merimetsosta huomispäivänä kerrottaisiin? Eikö myös niillä ole oma ekologinen lokeronsa. Siitä huolimatta, että tänä päivänä merimetso on kuin susi, rauhoitettu ja yhtä vahvasti tunteita herättävä.
Chorus Sinensis 25.9. asti Porin taidemuseossa.
Seppo Metso
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Larissa Sansour risteilee muistoissa ja menetyksessä mutta rakentaa myös tulevaisuutta – näyttely Amos Rexissä
KUVATAIDE | Amos Rexin näyttelytila on muuttunut Larissa Sansourin ja hänen tuotantotiiminsä käsittelyssä immersiiviseksi, katsojan sisäänsä sulkevaksi teokseksi.
Ilottoman ulkokuoren alla on väkeviä tunteita – arviossa Ateneumin Gothic Modern -näyttely
KUVATAIDE | Ateneumin suurnäyttely pyrkii osoittamaan miten osa eurooppalaisista 1800–1900-luvun vaihteen taiteilijoista vaikuttui keskiajasta.
Aino Kannisto sai tilaisuuden uppoutua Berliinin kulttuurihotellin tunnelmaan – näyttely Ruovedellä
KUVATAIDE | Aino Kanniston Hotel Bogota -näyttely vahvistaa Vinhan galleriaa kulttuuritilana. Kuvat kertovat toimintaansa lopetelleesta hotellivanhuksesta.
Galleriakatsaus: Taide käsittelee perheen surua, luontokatosurua ja sodan kollektiivista surua
KUVATAIDE | Tiina Nyrhinen kirjoittaa Jyri Pitkäsen, Pauliina Heinäsen, Dominik Fleischmannin, Henri Airon, Paula Puoskarin, Anni-Sofia Knuuttilan ja Henna Nuutisen näyttelyistä Tampereella.
