Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Sami Nissinen on palannut Béla Bartókin ja Underworldin musiikin pariin sekä perehtynyt Markus J. Rantalan Masennuksen biologiaan.

1

Suhteeni unkarilaisen Béla Bartókin musiikkiin sinetöitiin jo lapsena. Peruskoulun alaluokilla harrastin pianonsoittoa Oulun konservatoriossa. Läksyihini kuuluivat tyypillisempien harjoitusten ohessa Bartókin etydit ja lastenlaulut. Ne kuulostivat heti kutsuvilta, mystisiltä ja kauniilta – ja jäivät kummittelemaan ikuisesti mieleeni.

Tympeiden asteikkoharjoitusten ja puhkikuluneiden harjoitusstandardien ohessa Bartókin kappaleet tuntuivat kertovan jotain. Niissä oli merkitystä, tunnetta ja mysteeriä. Ihmekös tuo, sillä ne pohjautuivat ikivanhoihin kansansävelmiin. Myöhemmin Bartókin musiikki sai lisämerkityksiä, kun sain tietää, että piano-opettajani oli päättänyt riistää henkensä ja hypännyt kerrostalon katolta kuolemaan. Pianotunteja oli kyllä joskus peruttu, ja välillä minä itse lintsasin, koska vierastin venäläisen pianokoulun tuomaa kuria ja ääretöntä vakavuutta, joka opettajastani huokui. Minulle tärkein muisto, joka hänestä lopulta jäi, oli Béla Bartók.

Lopetettuani pianon soittamisen useasta asiasta traumatisoituneena Bartók ja muut nuottikirjat saivat väistyä romukoppaan muutamaksi vuodeksi. Soittamisen tunnelmat ja tavoitteet muuttuivat. Rock ja ilmaisun vapaus alkoivat kiinnostaa kurinalaisuuden ja pönöttämisen sijaan.

Bartók palasi kuvioihin myöhemmin, kun opiskelin yliopistossa etnomusikologiaa. Bartók oli paitsi säveltäjä myös etnomusikologi, joka etsi ja dokumentoi löytämäänsä musiikkia ja käytti tätä omien teoksiensa aineksina, hyvin monella eri tapaa. Luin oppikirjoistani taas Bartókin saavutuksista, mutta musiikkiin en vielä uskaltanut kajota. Liian sattuvia muistoja.

Bartókin paluu levylautaselleni tapahtui hiljattain varmaankin nostalgian vuoksi. Vaikka olen ihan moderni ihminen, haluan joidenkin asioiden kohdalla uskoa sykleihin, siihen että tietyt asiat palautuvat aina uudestaan. Ja että sillä voi olla joskus jopa jokin tarkoitus, ainakin merkitys.

Palatessani Bartókin levyjen äärelle, löysin viimein Concerto For Orchestran, joka on edelleen suosikkini. Vuonna 1943 – keskellä toista maailmansotaa ja Itä-Euroopan tuhoa! – valmistuneessa sävellyksessä nivoutuvat maagisella tavalla slaavilaisten ja balkanilaisten kansansävelmien melodiset aiheet länsimaisen taidemusiikin modernistiseen muotokieleen. On melkein liikaa symboliikkaa ja vihjeitä, joita tulkita. Olen lähes varma, että Pekka Pohjola kuunteli Concerto For Orchestraa hakiessaan innoitusta kunnianhimoisimpiin teoksiinsa.

Toinen, eri tavalla palkitseva Bartók-projekti on hollantilaisen Macrocosmos-duon sovitukset Bartokin kappaleista kitaralle ja kontrabassolle. Duon tulkinnat ja äänitykset eivät ole briljeeraavia tai teknisesti virheettömiä. Symbioottisesti yhteen ajatteleva duo tulkitsee Bartókin minimalistisia sävellyksiä koruttoman aistikkaasti pusertaen teemoista improvisoinnin kautta esiin kaiken olennaisen ja enemmän.

Niin ikään maininnan arvoisia ovat lahjakkaan puolalaisen kitaristin, Marek Pasiecznyn, pittoreskit Bartók-sovitukset, joissa kitara saa rinnalleen alttoviulun. Pasiecznyn oma sävellystuotanto puhuttelee myös.

2

Järjestyksessään 38. Tampere Jazz Happening on juuri nyt käynnissä Tampereella. Suunnatkaapa siis askelenne kiireenvilkkaa Tullikamarille, Klubille tai Telakalle, jos haluatte olla kärryillä modernin jazzin nykytilasta tai muuten vain lumoutua musiikin hämmästyttävästä, energisoivasta potentiaalista kaamoksen keskellä.

Tuttuun tapaan tarjolla on hyvällä maulla valittuja klassikoita ja jazzin raja-aitoja keinuttavaa avantgardea, sekä kotimaisen jazzin tuorein ja terävin kärki. Namedroppailun hengessä suosittelen katsastamaan ainakin Dave Hollandin, Zakir Hussainin, Chris Potterin, Omas Sosan ja Ambrose Akinmusiren keikat, mutta kuten yleensä, Tampere Jazz Happeningin parhaat konsertit ovat niitä, joita et edes tiennyt odottaa. Tai joita ei ollut edes ennen olemassa. Yhtenä tavaramerkkinään festivaali esittelee erikoiskokoonpanoja, jotka on perustettu festivaalin ja yhteistyökumppanien yhteisestä tilauksesta.

Itse aion ehtiä ainakin sunnuntai-iltapäivänä Pakkahuoneelle todistamaan Fred Frithin vapaapainia sähkökitaran kanssa. Seurakseen Fred Frith Trio saa portugalilaisen trumpetistin Susana Santos Silvan. Samassa konsertissa Akinmusire saa näytönpaikan. Is the hype real?

3

Siellä missä evoluutioteoria(t) ovat kohdanneet lääketieteen ja myös psykiatrian ja psykologian, on yleensä syntynyt karmivaa jälkeä. Evoluutiopsykologialla on syystäkin huono maine, ja siksi olisi groteskia sen väittää olevan ”parasta juuri nyt”. Markus J. Rantalan juuri julkaistu teos Masennuksen biologia kiinnostaa siitä huolimatta.

Psykologia on varsin nuori tieteenala ja useat sen menetelmistä ovat eräänlaisia hypoteeseja, ja vähintäänkin kyseenalaisia. Kertoohan siitä jotain esimerkiksi se, kuinka kiivaasti psykologit väittelevät teorioidensa, koulukuntiensa, tai lääkkeidensä paremmuudesta, tai ylipäätään toimivuudesta.

Ehkä tästä sekaannuksesta johtuen psykologia on mystifioitu nykykulttuurissa. Maallistuneessa kulttuurissa psykologit ja tunnetohtorit ovat ottaneet hengellisten auktoriteettien paikan. Jos uskomme tähän ja vielä sallimme tämän, olisi järkevää ainakin kysyä sitä, miten erilaiset ideologiat ovat vaikuttaneet (ja vaikuttavat) aikamme pätevimpiin psyykeen toimintaa selittäviin teorioihin.

Mutta mitä jos psykologien käyttämä kieli ja maailmanselitys ei sittenkään vastaa ihmisten arkipäiväisiä havaintoja maailmasta? Miksi tasa-arvo ei toteudu? Ehkä evoluutiopsykologia kykenee antamaan vastauksen?

Markus Rantala voi hyvinkin olla se huomionhakuinen helppoheikki, joka ilmaantuu tilaisuuden tullen täyttämään Jordan Pettersonin jättämää tyhjää, mädäntyneen lihan hajuista aukkoa. Tai ainakin tekemään siitä suomalaisen, hieman linkolalaisen ja ehkä vähän turkkamaisen version. Rantalan haastatteluissa heittämät populistiset kommentit tukevat vaikutelmaa ja hänen niin sanotut ”teesinsä” kuulostavat petollisen tutuilta: jos haluat välttää masennusta, liiku paljon, istu vähemmän ja sitä rataa.

En anna huonon maineen ja ilonpilaajien hillitä uteliaisuuttani lukea kirjaa. Voisiko evoluutiobiologian ansio olla siinä, että asiat selitetään tieteen yleispätevällä kielellä, jolloin viesti tuntuu uskottavammalta? Mutta toisaalta tietoisuushan erottaa meidät muista eläimistä, vai alkaako tämäkin käsitys horjua erilaisten ”ekoismien” syrjäyttäessä humanismin?

Ihannetilanteessa evoluutiopsykologia olisi täydentävää tietoa, ja se voisi tarjota näkemyksiä ja myös selitysmalleja ahdistuksen, ja masennuksen kanssa kamppaileville. Onko aivokemiallinen häiriö oikeasti häiriö? Ja mihin verrattuna? Tietysti se antaa samalla välineet spekuloida ”luonnottomaksi” koetun nykykulttuurin ”vieraantuneisuutta” ja tulkita apokalypsin oireita uudesta näkökulmasta. Miksi länsimainen ihminen lakkaa lisääntymästä, ja mitkä tämän seuraukset ovat laajassa mittakaavassa?

Rantala tuskin ratkaisee evoluutiopsykologian ongelmia kirjassaan ja toivon, ettei hän käytä puheenvuoroaan profeetalliseen pullisteluun tai pahojen voimien lietsomiseen. Kirjan odotus- ja viihdearvot ovat silti tässä vaiheessa kovassa kurssissa.

4

Brittiläisen teknolegenda Underworldin viimeisimmät singlet ja EP:t ovat miellyttäneet minua etenkin reissatessa ja kävelylenkeillä. Yhtye tiedotti viime vuonna julkisuuteen projektista nimeltä World of Underworld. Hankkeessa ”uudelleenarvioidaan” ja ”uudelleenversioidaan” yhtyeen vanhempia töitä. En tiedä mitä tämä tarkalleen ottaen tarkoittaa, mutta toistaiseksi jälki on ollut vakuuttavaa.

Underworldin perusidea on aina ollut spokenwordin ja teknon yhdistelyssä. Se sai ikoniset (Evan McGregorin) kasvot Trainspotting-elokuvassa (1996) ja elokuvan soundtrackilla soineiden kappaleiden myötä.

Underworldin kaava on kestänyt yllättävän hyvin aikaa ja se toimii nimenomaan perusidean yksinkertaisuuden vuoksi. Konseptia on mahdollista varioida loputtomiin ja mielenkiintoiset vierailijat – kuten Iggy Pop viimevuotisessa Bells & Circles -kappaleessa – tekevät lopputuloksesta itsensä näköisen. Teknon setämiesten tyylitaju pitää.

Underworld on minulle kuin tämän päivän Velvet Underground. Bändi, jota en koskaan tuntenut tai nähnyt, mutta joka elää mielessäni myyttisenä katujen ja klubien yhtyeenä, kuten jo Underworld itsekin nykyään. Underworldin toiminta on tosin siirtymässä vauhdilla videopelien maailmaan tai taidekollaaseihin. Mutta jos uutta, tasokasta Underworld-materiaalia ilmestyy jatkossakin yhtä paljon, jaksan toivottavasti hölkätä tulevaisuudessakin.

5

Kansalaisaloite kannabiksen käytön ja pienien kannabismäärien hallussapidon dekriminalisaatiosta etenee eduskunnan käsittelyyn lähitulevaisuudessa aloitteen saatua yli 50 000 allekirjoittajaa.

Päihteitä – alkoholia, huumeita tai sellaisena toimivia lääkkeitä – ei parane suositella kenellekään, mutta kummasti ne löytävät aina käyttäjänsä. Osa pärjää ilmankin, ja siitä vilpittömät onnittelut absolutisteille, mutta ihmisillä on päihteiden ”käyttämiseen” erilaisia syitä, jotka sinänsä ovat ikiaikaisia: viihtyminen, rentoutuminen tai sosiaalisten estojen poistaminen, mutta myös erilaisten vaivojen ja sairauksien, fyysisten tai psyykkisten, hetkellinen helpottaminen.

Asioiden ja aineiden luokitteleminen päihteeksi, huumeeksi tai lääkkeeksi on veteen piirretty viiva, ja usein se riippuu tilanteesta. On selvää, että kaikkia ”näitä asioita” voidaan käyttää kaikkiin ”näihin tarkoituksiin”.

Kaikki keskustelua seuraavat ymmärtävät nopeasti, että on olemassa kovia huumeita, jotka koukuttavat ja rapauttavat käyttäjänsä nopeasti, ja että kannabis ei ole sellainen. Sitä on käytetty vuosituhansia eräänlaisena ”yleislääkkeenä”. Saatavilla on nykyään lukuisia tutkimuksia eri nautintoaineiden haitallisuudesta, ja tässä vertailussa yhteiskunnassa jo sallitut päihteet, kuten alkoholi ja tupakka, ovat haitallisempia. Kannabiksen käytön haitoista iso osa johtuu aineen laittomasta statuksesta. Salailu ja pelottelu saa tuntemaan leimautumisen vaaraa ja pelkoa.

En usko aloitteen läpimenoon. Parasta aloitteessa on se, että kannabisasia tulee osaksi julkista keskustelua. Samalla se tietysti artikuloidaan osaksi puoluepoliittista kampituspeliä, ja itse asia vääristyy. Tätä kirjoitettaessa ainoan hyväksyvän kommentin aloitteen suhteen on esittänyt sisäministeri Maria Ohisalo. Tämä tietysti nivotaan välittömästi osaksi vihreiden ”ilmastovouhotusta”, vaikka puolueetonta tietoa kummastakin asiasta olisi tarjolla. Mutta tämä on vasta alkusoittoa.

Mielenkiinnolla odotan julkista keskustelua aiheesta, kuten myös Suomen kantaa taistelussa, joka on tutkitusti hävitty aikoja sitten. Kannabiksen asteittain enenevä hyväksyntä ja laillistaminen maailmanlaajuisesti on tasa-arvon toteutumista. Mutta parasta juuri nyt on se, että luvassa on superhauskaa viihdettä, julkista hurskastelua, ikimuistettavia ulostuloja, legendaarisia lööppejä ja toivottavasti siinä ohessa myös asiallista keskustelua aiheesta.

Sami Nissinen