Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Sami Nissinen on hipelöinyt espanjalaisia kitaroita ja nauttinut saksalaisesta ambientista.

1

Myönnetään se heti: en ole katsonut aikaisemmin televisiosta naisten jalkapalloa, mutta tämän kesäiset MM-kisat eivät jää minulta futisfanina viimeisiksi. Taso on ollut vakuuttava, ja useista pelaajista, kuten yhdysvaltalaisesta Megan Rapinoesta, on kasvanut kisojen aikana suuria tähtiä ja vaikuttajia niin pelikentällä kuin julkisuudessakin. Käynnissä on suuri jalkapallodraama.

Naisten puolella FIFA:n rankingia dominoivat aivan eri maat kuin mitä miesten peleistä on totuttu tuntemaan. Piikkipaikkaa hallussaan pitävä Yhdysvallat on jälleen neljän parhaan joukossa, eikä Englannin ja Alankomaiden paikkaa mitalipeleissä voi pitää myöskään yllätyksenä. Yllättäjän viitta lankeaa siis Ruotsille, joka selvitti tiensä kahdeksan vuoden tauon jälkeen neljän parhaan joukkoon. Olisiko nyt ensimmäinen maailmanmestaruuden aika?

2

Minulla kävi hyvä tuuri, kun satuin löytämään käytettynä aidon, espanjalaisen Esteve-kitaran Tori.fi:stä pilkkahintaan. Myyjä ei joko tiennyt myymänsä soittimen todellista arvoa, tai sitten häntä ei vaan kiinnostanut rahastaa irtaimistolla, josta hän halusi eroon. Minun onnekseni. Laadukkaissa, käsin tehdyissä espanjalaisissa kitaroissa, kuten Esteve-, Alhambra- tai Ramirez- kitaroissa, on tietty karakteerinomainen soundi ja soittotuntuma. Kitaroissa on hyvin kova ja juuri oikeita (keski)taajuuksia korostava sointi. Sävelet syttyvät nopeasti kuin ruuti. Tällä hetkellä kitarallani on erityisen antoisaa soittaa esimerkiksi valencialaisen Luis de Milanin renessanssiaikaisia vihuela-sävelmiä sekä kuubalaisen Leo Brouwerin eksoottisesti väreileviä kappaleita.   

3

Kirjassaan Nykyaikaa etsimässä yksi harvoista todellisista suomalaisista dandyista, Olavi Paavolainen, kirjaa tarkkoja huomioita ensimmäisen maailmansodan jälkeisen Euroopan henkisestä ilmapiiristä ja eri taiteista. Paavolaisen mielipide ja maku on hämmästyttävän selkeä ja erotteleva aitoon elitistiseen tapaan. Siitä huolimatta ajankuva piirtyy tarkkana, ja 1900-luvun alkupuolta määrittäneiden kokeellisten ja radikaalien taiteellisten tyylisuuntien merkitys ja yhteiskunnallinen funktio käy varsin ymmärrettäväksi. Radikaalit ajat tarvitsivat radikaalit taiteensa. Historian tutkijat ja harrastajat tykkäävät tietysti etsiä historiallisia lainalaisuuksia ja hakea vertailukohtia nykyaikaan. Kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta esimerkiksi sitä, onko modernismi ja sitä seuraava post-modernismi toisiaan jatkuvasti seuraavia, vuorottelevia voimia, tai että onko postmoderni ironia jotain sukua dadaismin kaikelle nauravalle hullunkurisuudelle?

4

Vaikka ajatus taustamusiikin kuuntelemisesta on itselleni lähtökohtaisesti mieletön, tarvitsen usein sellaista nukahtamisen tueksi. Musiikin tulee silloin olla rauhallista, eikä siinä saa olla liian suuria dynaamisia vaihteluita. Musiikin tulee muodostaa pikemminkin jonkinlainen jatkumo ja tila, johon kuuntelija voi asettua olemaan. Myös luupit ja ambientmaiset, hitaasti syttyvät äänimaisemat, toimivat hyvänä uneen johdattajina. Vaikka saksalaisen Wolfgang Voigtin, alias Gasin, musiikin monikerroksellisuus ja syvyys avautuvat kunnolla vasta kuulokekuuntelussa, on se ollut viimeiset 20 vuotta itselleni myös mieluisinta musiikkia kuunnella unen ja valveen rajamailla. Yhä levyjä julkaisevan Gasin katalogi vain kasvaa, ja kun levyjä kuuntelee sekoittaja päällä, voi jatkuvasti yllättyä siitä, kuinka rikasta ja emotionaalista ja monumentaalista näin minimalistinen musiikki voi olla. Gas aktivoi mielessäni useita aikakerrostumia ja nostaa esiin valtamerimäisiä näkyjä. 

5

Kodistani on noin 400 metriä Iidesjärven rantaan. Nekalantien ja Iidesjärven väliin jää kaistele maata, jossa sijaitsee kaupungin taimitarha sekä mattojenpesupaikka. Muutaman hehtaarin alueella on myös 4H-yhdistyksen vuokraama kasvimaa-alue. Paikan viehättävyys perustuu sen ”luonnontilamaisuuteen”. Lainausmerkit siksi, että taimitarha on lukuisine puulajikkeineen kaikkea muuta kuin luonnontilassa, mutta alue on täysin rakentamaton, ja sitä halkovat tiet ovat lähinnä koiranulkoiluttajien tallomia kinttupolkuja. Kaikki kasvaa vapaana ja villinä, ja siitä johtuen tuntuu kuin olisi parinsadan metrin matkalla siirtynyt maaseudulle. Metsässä voi nähdä vanhojen maalaistalojen kivijalkoja ja raunioita sekä kuusikujan, joka on joskus johdattannut pihalle. Vielä kun aikoinaan jätteillä pilattu Iidesjärvi saataisiin joskus uimakelpoiseksi, olisi paikka täydellinen ympäristö kesäpäivän viettoon.

Sami Nissinen