Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Riikka Oksanen suosittelee muun muassa Saara Turusen Sivuhenkilöä ja naisten ohjaamia elokuvia.

 

1

Viime kesän lopulla Tampereen Kalevassa avattiin Papu & Pata -niminen lounaskahvila. Olin valmis julistamaan sen Tampereen parhaaksi lounaspaikaksi jo ensikäynnin jälkeen, eivätkä lukuisat lounaat Sammonkadulla sen jälkeenkään ole muuttaneet mieltäni. Papu & Padassa on joka arkipäivä kokonaan vegaaninen kotiruokabuffet (ja pieni jälkiruoka makean ystäville). Toisin sanottuna, Papu & Padasta saa tuttuja ruokia, kuten lasagnea, makaronilaatikkoa, hernekeittoa (ja pannaria!), perunamuusia ja vaikkapa sienikermakastiketta, mutta ilmasto- ja eläinystävällisemmiksi muokattuina. Mikään ituhippipaikka Papu & Pata ei ole, vaan ruoka on kermaista silloin kun sen kuuluu olla kermaista. Koko buffetin hinnalla saa itsensä ähkyyn niin halutessaan, eikä mistään puutu sitä olennaisinta: makua.

2

En ole koskaan ollut kova liikkumaan, jos ei lasketa liikuntaa, jolla on konkreettinen tarkoitus, kuten paikasta A paikkaan B siirtyminen. Nyt olen vihdoin löytänyt pyöräilyn rinnalle uuden suosikkilajin: ilmajoogan. Ilmajoogassa venytysten ja harjoitteiden apuna käytetään pitkää, kattoon ripustettua silkkiliinaa. Suurin osa tunnista vietetään usein jalat maassa, liinaa vain tukena käyttäen, mutta lähes joka tunnin loppupuolella liinan varassa roikutaan myös pää alaspäin. Ensimmäisellä kerralla minua hieman hirvitti, sillä en ole rohkeinta tai varsinkaan sulavaliikkeisintä ihmistyyppiä. Ymmärtäväisen ohjaajan avustuksella onnistuneen ensikokeilun jälkeen tästä selkäroikunnasta on tullut ehdoton suosikkini, voisin jopa sanoa että olen siihen koukussa. Lievästi selkäongelmaisena on mahtavaa, kun saan selkänikamat ojennukseen pelkän painovoiman avulla. Tampereella ilmajoogatunteja järjestetään ainakin Vintillä, Lentävässä Matossa ja Om Yogassa.

3

Louisa May Alcottin tunnetuin romaani Pikku naisia täytti vuosi sitten 150 vuotta. Neljän siskoksen kasvutarinasta on tehty lukemattomia filmatisointeja sekä elokuvan että tv-sarjojen muodossa. Koska romaani kuului lapsuuden suosikkeihini, ja odotan kovasti myöhemmin tänä vuonna ilmestyvää Greta Gerwigin elokuvaversiota, innostuin hiljattain paitsi katsomaan vuoden 1994 elokuvan (mukana mm. Winona Ryder, Susan Sarandon ja Kirsten Dunst), lukemaan alkuperäisteoksen jatko-osineen sekä tutustumaan vuoden 2017 minisarjaan. Siinä missä romaani osoittautui näin aikuisiällä luettuna armottoman moralistiseksi, puhumattakaan siitä, että jatko-osat Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat lähes pilasivat suosikkihahmoni Jon, tuoreehko minisarja onnistui säilyttämään sekä alkuperäisen tarinan parhaat puolet että päivittämään osan sen tunkkaisista asenteista nykypäivään. Kolmiosaisen sarjan pääosissa ovat muun muassa Emily Watson ja Maya Hawke. Hawke on vielä verrattain tuntematon näyttelijänä, mutta hänen kasvojaan on vaikea olla tuijottamatta, sillä niissä on niin paljon hänen vanhempiensa Ethan Hawken ja Uma Thurmanin kautta tuttuja piirteitä, että jokin aivoissa menee solmuun niitä katsoessa.

4

Luin Saara Turusen Sivuhenkilön ennen kuin tutustuin sen henkiseen edeltäjään, Rakkaudenhirviöön. Sivuhenkilön juoni, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, pyörii Rakkaudenhirviön julkaisun ympärillä, kun kirjailija lukee Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta kirjastaan arvion, jossa kriitikko kutsuu romaanin omaelämäkerrallisuudeksikin kutsuttua kerrontaa ”oman navan kaivelemiseksi”. Lehtien tai kirjojen nimiä ei toki mainita suoraan, vaan lukija saa päätellä (tai lukea arvioista) teoksen käsittelevän Turusen omaa elämää. Jollain tavalla. Missä määrin, sen tietää vain Turunen itse. Näin jossain moitittavan Turusta siitä, että kummankin teoksen kertojahahmo näyttäytyy lukijalle paljon surkeampana hahmona kuin miltä Turunen itse vaikuttaa menestyneiden romaanien ja näytelmien jälkeen. Kommentti on kummallinen, sillä romaanit eivät yritäkään olla kirjailijan elämänkerta. Itse tulkitsin kummankin kirjan olevan harvinaisen todellinen kuvaus masennuksesta. Kertojan — todellinen henkilö tai ei — sisäinen monologi muuttaa kaiken ympärillään tapahtuvan irrallisemmaksi ja ankeammaksi kuin mitä täsmälleen samat tapahtumat olisivat paremmin voivan henkilön kertomana. Siinä sivussa on toki riemukkaita ja tragikoomisiakin havaintoja elämästä, jotka tekevät lukemisesta helppoa ja viihdyttävää.

5

Syksyllä 2017 elokuvaharrastukseni joutui kriisiin Harvey Weinstein -skandaalin myötä. Olinhan toki feministinä aiemminkin jossain määrin tiedostanut, millaisiin käytäntöihin ja rakenteisiin naiset elokuva-alalla törmäävät, mutta #metoo-kampanjan ja Weinsteinia sekä Aku Louhimiestä koskevien lehtijuttujen myötä ne todella konkretisoituivat. Viime vuoden alussa innostuin osallistumaan 52 Films by Women -haasteeseen, osittain tukeakseni alan naisohjaajia, osittain siksi, että tarvitsin jotain jolla pitää harrastukseni hengissä. Osittain toki myös siksi, että pidän kovasti listoista! Ensimmäisenä vuonna ylitin haasteen reilulla kymmenellä, tänä vuonna olen jo niin hyvässä vauhdissa, että toiveena on tuplata tuo vaadittu 52. Tavoitteenani ei tietenkään ole lopettaa miesten ohjaamien elokuvien katsomista, kysehän ei ole boikotista, vaan tukea toisinaan sivuun jääneitä tekijöitä. Valitsemalla entistä useammin nimenomaan naisohjaajien elokuvia olen löytänyt elokuvia, joiden katsomista en olisi muuten tullut edes ajatelleeksi. Se on tuonut uutta intoa ja näkökulmaa elokuvien katsomiseen. 52 Films by Women -haasteen lisäksi osallistun tänä vuonna Helsingin kirjastojen HelMet-elokuvahaasteeseen, johon otin itselleni lisähaastetta suorittamalla sen tietenkin naisohjaajien elokuvilla.

Riikka Oksanen