Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Petri Hänninen on uppoutunut juna-aiheisiin lautapeleihin ja antanut gongin resonoida kehossa.

1

Lautapeliporukkamme on polkaissut käyntiin mainion Winsome-junapelien klassikkoputken. Tähän mennessä olemme pelanneet Preußische Ostbahnia, Gulf, Mobile & Ohiota, Chicago & NorthWesterniä sekä Wabash Cannonballia.

Jokainen Winsome Gamesin junapeli on periaatteessa variaatio samasta teemasta: ostetaan osakkeita, rakennetaan rataa ja saadaan osinkoja. Pelilaudat ovat karuja ja nappulat kuutioita. Näissä ei figuilla juhlita. Pelien viehätys perustuu kutkuttavaan spekulointiin ja riskinottoon. Monetko osingot on vielä tulossa ennen pelin loppua ja kuinka paljon rahaa on suotavaa polttaa että jää vielä voitolle.

Onhan näitä kaikkia pelattu vuosien mittaan kerran jos toisenkin, mutta viime aikoina uudemmat pelit ovat alkaneet vallata pöytää, ja kas kummaa, myös pelailun taso on laskenut. Lautapelioppaan vuosiäänestyksessä seitsemän sakkiin nousi keskinkertaisia pelejä, joilla ei aiempina vuosina olisi ollut sinne mitään asiaa. Eli ryhtiliike tuli tarpeeseen.

2

Telegram-pikaviestintäsovellus päivitti jokin aika sitten palveluunsa animoidut tarrat, enkä saa tarpeekseni hassuista Movin’ Monkey -apinoista.

Yksi hakkaa maanisena peltejä, paviaanin pylly sykkii sydämenmuotoisena ja lastenjuhlissa on täysi riehunta päällä. Aivan mahtavia! Liittykää kaikki Telegramiin, haluan lähettää teille apinoita!

3

Gongirentoutus. Juu juu, luitte ihan oikein. Äijä pieksee rumpua naama punaisena ja minä vetelen räkä poskella hirsiä. Olenhan minä aiemminkin ollut gongirentoutuksessa mutta ainoastaan kun se on sisältynyt kundaliinijoogatuntiin. Nyt päätin osallistua kokonaan Ong Namon gongille omistetulle puolituntiselle kun sellaiseen oli mahdollisuus, eikä ole kaduttanut.

Gongin vaikutukset ovat hämmentävät. Ääni resonoi koko vartalossa, erityisesti rintalastassa. Kevyt värinä tuntuu lihaksissa, luissa ja sisäelimissä, ja tuudittaa hiljalleen uneen. Kaikkein parhaiten vaikutuksen huomaa mahalaukussa, kun vatsa alkaa toimia.

Sillä, mihin paikkaan mattonsa joogasalissa levittää, on merkitystä. Ääniaaltojen tulosuunta antaa eri lopputuloksen. Gongi voi aiheuttaa itkua, raivoa, vihaa ja naurua – tai sitten ei mitään. Ensimmäisessä gongirentoutuksessani tulin todella kiukkuiseksi, mutta sen jälkeen isommilta tunnehyöyiltä on vältytty.

4

Anssi Keräsen Lossi-Lassi-lastenkirjat ovat ihan rautaa. Ne näyttää, haisee ja tuntuu Oktonauteilta, mutta ovat onneksi aivan oma juttunsa. Kerrontakin muistuttaa enemmän sarjakuvaa kuin lastenkirjaa.

Nepa ja Ekku seikkailevat Lossi-Lassin mukana merellä ja meren alla, ja aina joku päättää ottaa torkut. Tarinat sisältävät aina jonkin pienen huolen ympäristön saastumisesta, mutta eivät alleviivaa liikaa.

5

Ja jokerina pohjalla tietysti Joker-elokuva, ja on muuten paras leffa viimeiseen kahteentoista vuoteen!

Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta ja There Will Be Blood pyörivät teattereissa vuonna 2007, ja sen jälkeen onkin menty täyttä vauhtia alamäkeen. Koko taidemuoto on jämähtänyt paikoilleen. Aiheet ovat mitäänsanomattomia, kerronta laahaa, tapahtumat pohjustetaan puhki ja pahimmillaan käsikirjoitus noudattelee yksi yhteen Blake Snyderin Save the Cat -teoksessaan karkeasti luonnostelemaa juonikaarta. Boo-ooo-riing!

Martin Scorsese on valitellut jo pitkään, että elokuvissa ei ole enää sisältöä. 1970-luvulla yhteiskunnallisia elokuvia tehtiin paljonkin, ja elokuva oli olemassaoloaikansa pahimmassa taloudellisessa kriisissä. Nykyisin supersankarielokuvat tuottavat paremmin kuin koskaan, mutta sisältö on pudonnut matkalla pois.

Suurin kiitos Jokerista kuuluu Joaquin Phoenixille. Istuessaan Murray Franklin Show’ssa täydessä tällingissä Jokeri näyttää niin uskottavalta, että tuntuu kuin kuuntelisi ja katselisi todellista ihmistä, ei näyttelijää. Olisin tuuppaamassa Oscaria myös kuvaaja Lawrence Sherin syliin, sen verran hienot kuvakulmat on kaivettu esiin.

Joker ei varmasti sovi kaikille. Elokuvaa vierastavat ne jotka pitävät supersankarielokuvista, ja ne jotka eivät pidä. Kohderyhmää ovat juuri itseni kaltaiset sarjakuvafanit, jotka rakastavat Frank Millerin Yön ritarin paluuta, mutta torkkuvat katsoessaan nykyisiä supersankarielokuvia.

Kyllä supersankareistakin saadaan oikeaa draamaa kunhan vain halutaan. ”Rock and ro-o-oll, rock and roll!”

Petri Hänninen