Mari Renko debytoi kolmella romaanilla vuonna 2025 – arviossa nuorten fantasiadekkari Pihlajapalatsi

Kuvat: WSOY / Anna-Katri Hänninen

Häiveen tapauskirjat: Pihlajapalatsi (WSOY, 2025) on 12–15-vuotiaille suunnattu, viktoriaanisen oloiseen Ellyyrian fantasiamaailmaan sijoittuvan dekkarisarjan avaus.

Nuori Viona Hollins saa ratkaistavakseen arvostetun virkamiehen murhan. Päällisin puolin tapaus näyttää selvältä: keijuvaras on murhannut talon isännän ja vienyt arvokkaita papereita sisältävän lippaan. Paitsi että lipasta ei löydy verekseltään kiinni jääneen keijun hallusta, ja murha-asekin on kadonnut. Jos keijuhovista lähtenyt ja ryöväriksi ryhtynyt keijuprinssi Ely on lavastettu syylliseksi, miten Viona voi todistaa sen?

Mari Renko on tuore esikoiskirjailija kokonaista kolmella romaanilla. Vuonna 2025 häneltä ilmestyy Pihlajapalatsin lisäksi kaksi historiallista aikuisten romaania, Helmisormus kirjekuoressa sekä Pitsihuntuun kuiskattu (WSOY, 2025).

Renko kuvailee Pihlajapalatsi-romaania varten luomansa maailman ulkonäköä aika vähän. Ellyyrian poliittisia ja rodullisia ristivetoja kuvataan tarkasti, ja keskustelu muistuttaa paljon meillä uutisotsikoihin nousseita syrjintäkohuja ja salaliittoväitteitä. Mutta se, miltä Rengon luoma maailma näyttää, nojaa hyvin paljon lukijan tuntemukseen 1800- ja 1900-lukujen taitteen eurooppalaisista kaupungeista. Romaanin maailma ei ole kovin omaperäinen, mutta ainakin se on tuttu.

Lisähöysteenä ovat uuden uutukainen lentohärveli sekä höyrykäyttöiset konekiväärit, jotka molemmat viittaavat steampunk-kuvastoon. Höyrypunkkia ja taikuutta ei kuitenkaan ole liikaa, ja tarina pysyy maanläheisenä.

Ellyyrian kartta kirjan sisäkansissa.

* *

Useissa viime aikoina julkaistuissa, suomalaisissa lasten- ja nuorten fantasiaseikkailuissa haiskahtaa animen ja japanilaisen kulttuurin vaikutus. Pihlajapalatsin maailmasta tulee mieleen ainakin viktoriaaniseen Lontooseen sijoittuva mangasarja Emma, sekä Studio Ghiblin elokuvissa esiintyvät raitiovaunut.

”Viona hyppäsi täpötäyden raitiovaunun kyytiin ja roikkui kahvassa avonaisessa ovensuussa hameenhelma tuulessa lepattaen.”

 

Välistä kerronta muistuttaa elokuvan leikkausta. Esimerkiksi tässä sivun 131 kohtauksessa voi selkeästi nähdä jokaisen eleen ja ilmeen erillisinä kuvina:

 

”Viona pyyhki hiuksiaan pois kasvoiltaan. Hänen kätensä vapisivat. ’Se oli… Se oli…’

 

Ely hivuttautui kepin ulottumattomiin.

 

’…aivan mahtavaa!’ Viona säteili Elylle. Tytön silmissä paloi innostus. ’Voimmeko tehdä sen uudestaan?’

 

Ely päästi hartiansa rentoutumaan. Hän ei voinut olla virnistämättä takaisin.

 

’Pitäähän meidän vielä päästä alas täältä.’”

* *

Teoksen alku etenee tahkeasti. Viona kiertelee tapaamassa murhatapaukseen liittyviä henkilöitä, ja jää keskustelemaan aivan muusta kuin pitäisi. Vaikka dekkareissa voi syntyä halu kätkeä vihjeitä joutavan jutustelun sekaan, silti keskustelu pitäisi pitää edes jollain tapaa mielenkiintoisena.

Etenkään maailman esitteleminen dialogin varassa ei toimi. Tekstistä tulee väkisinkin epäuskottavaa ja tylsää. Eräässä vaiheessa viisikymmentä sivua tuhraantuu turhaan juonenkäänteeseen vain siksi, että Elyn rikostoverit Ryo ja Meera saadaan esiteltyä. Tarinassa olisi varaa loikkia isoin askelin eteenpäin. Napakammalla kerronnalla huumorikin toimisi paremmin.

Vihdoin teoksen puolessa välissä alkaa tapahtua. Kerronta tiivistyy, äkkikäänteitä ilmaantuu, ja juoni haaroo moneen suuntaan. Kaikkea on niin paljon, ettei lukijalla ole enää aikaa miettiä uskottavuutta ja logiikkaa. Vauhdikkaassa seikkailussa pitää näin ollakin.

Harlekiinimainen romanssi rakentuu turhankin ilmeisesti ja kaavamaisesti, mutta kai se sopii kohdeikäryhmän lukijoille. Punasteluja, väristyksiä ja kylmiä väreitä toistellaan aivan liikaa, jopa Pihlajapalatsikin värisee. Nämäkin ovat lainaa mangoista ja animeista.

”Vionan posket muuttuivat aukeamaisillaan olevan ruusun terälehtien väriseksi.”

* *

Viona on mainio ja uskottava päähenkilö. Perinteisesti romanssin päähenkilöllä on pari puutetta tai heikkoutta, mutta Vionalla on niitä kourallinen. Viona tuntee itsensä ulkopuoliseksi niin perheestään kuin ympäristöstäänkin, koska hänet on adoptoitu. Hän ei ole syntyjään aatelinen, ja hän on kotoisin seudulta, jota pidetään takapajuisena.

Vionalla on silmälasit sekä metallinen tekojalka, ja hän joutuu käyttämään keppiä kulkiessaan. Hän on myös hämmästyttävän älykäs, mikä tekee hänestä arvostetun harrastelijaetsivän, mutta onko roistojen jahtaaminen sopivaa touhua aatelisnaiselle? Kompurointi tekojalan ja kepin kanssa tekevät Vionasta haavoittuvaisen ja samastuttavan.

Jos Viona vielä joutuisi ongelmiin mahdollisen kauko- tai likinäkönsä kanssa, sen sijaan että silmälasit ovat vain nenälle nostettu koriste, olisi hän persoonana entistäkin tuhdimpi. Toisaalta ehkä vähän liiankin tuhti sarjan avaavaan teokseen. Ehkä jossain sarjan seuraavista romaaneista?

* *

Orastavan romanssin toinen osapuoli on keijuvaras Ely. Myös Elyn päälle on kasattu persoonallisuutta ja vajavaisuuksia, mutta toisin kuin Viona, hänestä ei saa otetta. Elyn kipuilu veljen arvostelun, kotimaailman hylkäämisen, huumekoukun ja kleptomanian kanssa ei vain kasva luontevaksi.

Loput Pihlajapalatsin hahmoista onkin sitten poimittu kliseekorista. Ryo ja Meera ovat yhtä ärsyttäviä ja äänekkäitä kuin kaikkien animaatioelokuvien sivuhenkilöt. Meera on kuin suoraan Sing-elokuvan norsutyttö Meena, isokokoinen ja ujo. Sivuhenkilöt kuljettavat tarinan turhille sivupoluille, ja tekevät tarinasta naiivin.

”’Näyttäkää minullekin’, Ryo pyysi ja tunki tyttöjen väliin.

 

’Et ole tosissasi’, Ely puuskahti.

 

Ryo keikutteli lanteitaan. ’Miten niin? Eikö kettu saa tykätä vaatteista?’

 

’Sinä pystyt loihtimaan päällesi minkä tahansa mekon, jos haluat.’

 

’En mitä tahansa’, Ryo sanoi. ’On minullakin rajoitteeni.’

 

’Pystytkö oikeasti loihtimaan vaatteita?’ Aalish kysyi. ’Näytä!’”

Ilmeisin dialogi toimisi paremmin kertovana tekstinä, ja noloimmat kohdat olisi voinut jättää kokonaan pois.

Tekstin joukkoon on puikahtanut pieniä kielen kömpelyyksiä. Ne eivät ole varsinaisesti virheitä, mutta parempiakin sanavalintoja olisi tarjolla. Esimerkiksi hanskat voisivat olla hansikkaat, ja sotilaiden kivääreiden terillä tarkoitetaan varmaankin pistimiä. Kustannustoimittaja ei ole ollut tarpeeksi hereillä.

Kokonaisuutena Pihlajapalatsi on kelpo fantasiaa, vaikka maailma ei tarjoilekaan mitään kovin ihmeellistä. Viona on sen verran vahva päähenkilö, että pienellä viilauksella Häiveen tapauskirjoilla on mahdollisuus kasvaa fantasiadekkarisarjojen aateliseksi.

Pihlajapalatsin kansien kuvittaja on Kaisu Sandberg, vaikka sitä ei itse teoksessa mainitakaan.

Petri Hänninen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua