Kuin kuvastimessa #4: Hiljaisuuden laki (1973)

Kuvakaappaus elokuvasta.

Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

The Friends of Eddie Coyle. Yhdysvallat, 1973. Ohjaus: Peter Yates. Käsikirjoitus: Paul Monash, George V. Higginsin romaanin pohjalta. Pääosissa: Robert Mitchum, Richard Jordan, Steven Keats, Peter Boyle.

Boston 1970-luvun vaihteessa. Viisikymppisellä Eddie Coylella (Robert Mitchum) on ongelma: Pieleen menneen viinan salakuljetusreissun jälkeen ikääntynyt ammattirikollinen on joutumassa vankilaan. Vaimo ja lapset jäävät ilman elättäjää kahdeksi, ehkä jopa viideksi vuodeksi.

Epätoivoinen pikkunilkki pyytää tuntemaltaan alkoholin, tupakan ja tuliaseiden viraston agentilta palvelusta: jos Coyle vasikoi tarpeeksi suuren saaliin viraston katiskaan, voisiko virkavalta puhua hänen puolestaan tuomarille?

Agentti Dave Foley (Richard Jordan) lupaa niin, joten Coyle päättää antaa ilmi nuoremman kollegansa Jackie Brownin (Steven Keats), jonka avulla on vastikään junaillut asekaupan eräälle pankkiryöstöjä tehtailevalle porukalle. Tästä seuraa kohtalokas ketjureaktio, jonka merkitys valkenee katsojallekin vasta vähitellen.

Tämä on lähtökohta Peter Yatesin (1929–2011) ohjaamalle rikosdraamalle Hiljaisuuden laki eli The Friends of Eddie Coyle (1973), joka oli ilmestyttyään floppi mutta nauttii nykyisin ansaittua kulttimainetta. Elokuva tunnettiin vuosikymmenien ajan lähinnä maineeltaan, kunnes se sai vuonna 2009 filmirestauraation ja laajemman levityksen Criterion Collectionin DVD:nä.

Kuvakaappaus elokuvasta.

Yatesin kuuluisin teos on Steve McQueenin tähteyden varaan rakennettu rikoselokuva Bullitt (1968), joka muistetaan ennen kaikkea kaahailukohtauksistaan. Uskallan väittää, että (typerästi suomeksi nimetty) Hiljaisuuden laki on näistä kahdesta tosiasiassa vahvempi kokonaisuus.

Kyseessä on aivan poikkeuksellisen kyyninen rikosfilmi. Englantilainen Yates ei ollut kovin mieleenpainuva ohjaaja, mutta kuten joskus studiojärjestelmässä käy, eräänlainen tekijän piirteettömyys voi olla teoksen etu. Yates on pyrkinyt tallentamaan käsikirjoituksen tapahtumat sellaisenaan ja ilman auteuristisia krumeluureja. Kaikki ylimääräinen rasva on viipaloitu siististi pois. Jäljelle jää kliinisen kylmä kuva ihmisistä, jotka tekevät oman etunsa eteen mitä tahansa.

Teos on Eddie Coylea esittävän Robert Mitchumin tour de force. Mitchum oli yksi harvoista Hollywoodin kultakauden näyttelijöistä, jonka tyyli kantoi 1970-luvulle asti nikottelematta. Näyttelijän lurppasilmäinen ja rento, cool olemus käsitettiin usein laiskaksi. Eikä täysin perusteetta. Mitchumin elämäkerran Baby I Don’t Care (Faber & Faber, 2001) perusteella häneltä puuttui usein motivaatio hömpän tekemiseen. Mitchum vähätteli omia töitään.

Mutta Mitchum oli myös vaatimaton ja älykkäämpi mies kuin halusi itse myöntää. Hän tunnisti eteensä tulleet oikeasti hyvät roolit ja suostui ottamaan niiden vuoksi rahallisia riskejä. Näistä tunnetuin on Charles Laughtonin ainoaksi ohjaukseksi jäänyt Räsynukke (1955), sittemmin ikiklassikko. Yatesin mukaan Mitchum vaati ehdottomasti kahta asiaa osallistumisensa takeeksi: käsikirjoitusta ei muuteta sanallakaan, ja Yates juopottelee hänen kanssaan yhden illan ennen kuvausten aloittamista.

Eddie Coylen rooli onkin hyvin kiinnostava, sillä siitä puuttuu kaikki tähtiglamour. Eddie Coyle on lihonut, väsynyt ja umpikujassa. Kaksi vuotta vankilassa ei ole pitkä aika, mutta vanhenevalle miehelle se on iäisyys. Hän on kuin yksi niistä monien töissään kohtaamista kollegoista, jolta löytyy aina opettavainen tilanteeseen sopiva kertomus, mutta joiden neuvoissa on vähintään puolet poseerausta aidon viisauden sijasta.

Kuvakaappaus elokuvasta.

Elokuva perustuu George V. Higginsin 1970 ilmestyneeseen romaaniin. Adaptaatio on erittäin uskollinen alkuperäisteokselle. Romaani on vetävää ja hyvin kirjoitettua kioskikirjallisuutta, jonka lukee yhdessä illassa.

Higgins (1939–1999) oli ammatiltaan asianajaja, joka työskenteli muun muassa valtakunnansyyttäjänä. Ammatissaan hän kohtasi monia Bostonin rikollisia, joiden puheista ammensi väriä laajaan kirjalliseen tuotantoonsa. Siksi teoksen kieli on hyvin elävää ja kertojaäänen rooli mahdollisimman vähäinen. Suurin osa dialogeista on siirretty elokuvan käsikirjoitukseen sellaisenaan.

Joitain muutoksia on kuitenkin tehty. Elokuvasta on häivytetty päähenkilöiden rasismia ja viittaukset radikaaliin Black Panther -puolueeseen, luultavasti studion pyynnöstä ja rotukiistoihin liittyvien kohujen välttämiseksi. Pari sivuhahmoa on poistettu tai heidän rooliaan pienennetty kerronnan virtaviivaistamiseksi. Eddie Coylen avioliitosta on tehty rakastavampi kuin romaanissa ja hahmolle annettu lisää ikää, jotta rooli sopisi paremmin Mitchumille.

Elokuvaversiointia on uskollisuutensa tähden kritisoitu. Vaikka siinä on muutamia erittäin autenttisen tuntuisia toiminnallisia rikoskohtauksia, käsikirjoitus koostuu lähinnä keskusteluista.

Aivan liian usein elokuvakritiikissä toistettu klisee on ”näytä, älä kerro”, ikään kuin tämä olisi ehdoton sääntö, jonka perusteella elokuvaa tulisi aina tulkita. Neuvo pätee, kun vältetään kömpelöä selittelyä, mutta se ei ole mikään syy halveksua erinomaisesti kirjoitettua ja esitettyä dialogia. Hiljaisuuden lain hahmot eivät näytä korttejaan vaan kertovat jatkuvasti, suorastaan lavertelevat, milloin mistäkin motivaatiosta. Dialogin teho piilee siinä, että katsojan on osattava tulkita sanotun merkitystä rivien välissä.

Kuvakaappaus elokuvasta.

Monologimittaisiksi venyviä kaunopuheisten rikollisten höpinöitä ei pidä ottaa kirjaimellisesti. Yksikään leffan hahmoista ei lauo ikuisia totuuksia Amerikasta kuin Marlon Brando Kummisedässä (1972), vaan he ovat selviytymään pyrkiviä luusereita alamaailman pohjalla. Ylimystöstä nähdään vain yksi vilaus erään viestinviejän muodossa. Kaikki varsinainen toiminta tapahtuu rikollisten työväenluokan joukossa.

Tarkkavainuisin katsoja ymmärtää, että kuten moni muu rikolliselokuva, Hiljaisuuden laki on teos yhteiskunnasta. Mutta jos Kummisetä on satu amerikkalaisen yritysmaailman pimeästä puolesta, Hiljaisuuden laki kuvaa duunareiden ponnisteluja. Eddie Coyle asuu ruttuisessa omakotitalossa, jonka keittiö on koirankopin kokoinen. Jackie Brown tuhlaa rahansa lomiin ja kalliiseen muskeliautoon. Erään pankkiryöstäjän ”hieno kämppä” huokuu 1970-lukulaista kitschiä ja yleistä huonoa makua. Haviteltu upea elämä on pohjimmiltaan turruttavan keskiluokkaista olemassaoloa rahoilla, joiden vuoksi ollaan valmiita tappamaan.

Toisin kuin yritteliäisyyteen kannustava yhteiskunta meille viestii, verkostoitumisessa on haittapuolensa. Elokuvan nimi on tietenkin ironinen. Eddie Coylella ei ole ainuttakaan ystävää, vain bisneskumppaneita.

Coyle ei itse asiassa ole edes päähenkilö, kyse on ensemble-elokuvasta, jossa jokainen rooli on yhtä tärkeä. Mutta nimihenkilö hän on, koska hän yhdistää elokuvan kaikki muut henkilöt toisiinsa. Hän on siis verkostoitunut ja tuntee vähän kaikki, ja juuri se johtaa domino-palikoiden kaatumiseen.

Niin kuin arvata saattaa, lopulta pari–kolme ihmistä on päässyt hengestään, useampi on joutunut linnaan ja sulan ovat saaneet hattuunsa ehkä vain virkavalta ja tyystin valheellinen murhaaja, kumpikin lähempänä toisiaan kuin voisi luulla. Rikoksen ja väkivallan sykliä se ei pysäytä. Aina löytyy uusia uutteria kiipijöitä edellisten tilalle.

Mikko Lamberg

Criterion Collection on julkaissut elokuvan blu-rayna, jossa on mukana Yatesin kommenttiraita ja esseevihko.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua