Kuin kuvastimessa #3: The Legend of Boggy Creek (1972)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

The Legend of Boggy Creek. Yhdysvallat, 1972. Ohjaus Charles B. Pierce. Käsikirjoitus Earl E. Smith.

Kaikki tässä artikkelisarjassa esitellyt elokuvat eivät ole hyviä, ainakaan sanan konventionaalisessa mielessä. Osan niistä on tarkoitus havainnollistaa käsitteiden epämääräisyyttä. Tällaisia käsitteitä voivat olla kaanon, kultti tai hitti.

The Legend of Boggy Creek (tästä eteenpäin tekstissä vain Boggy Creek) on niin kultti- kuin hittielokuva. Mitä hitti tarkoittaa? Sitä, että elokuva on tehnyt paljon rahaa, erityisesti suhteessa tuotantokustannuksiinsa. Kuitenkaan kaikista leffoista ei kehdata puhua hitteinä.

Jos lapsi kuvaa isänsä kameralla elokuvan ja kerää perheeltään ja kavereiltaan euron pääsymaksut, onko kyseessä ”hitti”? Entä jos nollabudjetilla tehty kokeellinen elokuva saa muutama tuhat katsojaa festivaalikierroksella? Kummassakin tapauksessa kyseessä on suhteellinen menestys. Silti kumpikaan ei ole hittielokuva.

Hitti vaatii laajaa kaupallista menestystä ja hetkellistä tunnettuutta. Kuten niin moni muu asia elokuvan historiassa, se on sidottu tuotannon ja markkinoinnin saavutuksiin, ei taiteellisiin ansioihin. Sellaista populaarikulttuuri on. Vaikka jokin olisi hitti, se ei tarkoita, että teos olisi kanonisoitu tai yleisön rakastama.

Boggy Creek on hitti ihan oikealla mittapuulla. Sen budjetti oli 100 000 dollaria. Ohjaaja Charles B. Pierce sai rahat lainaamalla ne kuljetusfirmalta. Elokuva teki lippuluukuilla yli 20 miljoonaa dollaria. Kuten aina, oikeiden lukujen ymmärtämiseksi on huomioitava inflaatio. Leffan todellinen tuotto on nykyrahassa noin 150 miljoonan luokkaa.

Jos numerot vaikeaksi kokeva ei tiedä, paljonko elokuvat yleensä tuottavat: Boggy Creek oli pienen budjetin teokseksi rahasampo. Lähinnä kesäkauden ja joulunajan suuret menestykset, Marvelit sun muut, voivat haaveilla miljardiluokan tuloista. Pienen tuotantoryhmän ö-luokan halpikseksi 150 miljoonaa pelkällä teatterikierroksella olisi nykyäänkin todella hyvin.

Silti enää kulttileffojen harrastajat tietävät, mistä on kyse. Suurin osa ihmisistä ei tunnista elokuvaa nimeltä, vielä harvempi on nähnyt sen. Populaariviihteen historialle on tyypillistä, että tunnetut aikansa hitit katoavat muistista seuraavaan esityskauteen mennessä. Teokset takovat rahaa lyhyessä ajassa silkan hypen voimalla, unohtuvat pian. Nämä ovat markkinointiosaston voittoja, eivät niinkään taiteen.

Kulttielokuvat elävät paremmin muistoissamme, koska niistä kiinnostuneet vähemmistöt ovat sinnikkäämpiä kuin suuri yleisö, jota taide itseisarvona ei kiinnosta. Cinefiilit jaksavat kantaa rakastamiensa elokuvien liekkiä seuraaville sukupolville.

Vuonna 1968 julkaistiin yksi kuuluisimmista kotifilmitallenteista, jolle vetää vertoja ehkä vain Abraham Zapruderin nauha John F. Kennedyn keskeytyneestä Dallasin-reissusta. Patterson-Gimlin-filmin nimellä tunnettu pätkä esitti väitetysti isoajalkaa, ihmismäistä suurta apinaa tai puuttuvaa rengasta.

Kahden kolmekymppisen miehen tekemästä filmatisoinnista tuli sensaatio, vaikka sen aitous on kyseenalaistettu. Edellinen virke on ystävällinen tapa ilmaista, että elokuva on todennäköisesti huijaus. Isojalka kuuluu niin sanottuihin kryptideihin eli eläimiin, joiden olemassaoloa ei ole pystytty vahvistamaan, vaikka niistä liikkuu pilvin pimein kertomuksia ja väitettyjä havaintoja. Kertomusten ja havaintojen määrä on kuitenkin epäsuhdassa aitoihin todisteisiin verrattuna. Kotimainen esimerkki vastaavasta elikosta on takavuosikymmeninä palstatilaa ahminut Ruokolahden leijona.

Joka tapauksessa Patterson-Gimlin-filmi popularisoi metsien karvajalat. Isonjalan tyyppisistä hirviöistä on liikkunut huhuja ja kertomuksia Yhdysvaltain osavaltioissa jo kauan, mutta vasta 1900-luvun puolivälin popkulttuuri teki niistä tunnettuja kaikille. Ufo-havaintojen, uuden ajan uskontojen ja salaliittoteorioiden Amerikassa yksi jättiapina oli helppo hyväksyä osaksi paranormaalia kaanonia. Onhan se pohjimmiltaan viattomimmasta päästä hörhöilyä.

Boggy Creek seuraa apinaolentojen jalanjälkiä vain muutama vuosi Patterson-Gimlin-filmin jälkeen. Kyseessä on mokumentti eli dokumentin ja fiktion keinoja yhdistelevä teos, joka käsittelee isojalkamaista olentoa nimeltä Fouken hirviö, joka on arkansasilaista perua. Tekijätiimi tarttui toimeen nopeasti. Vaikka alueella oli liikkunut tarinoita suurista apinoista jo 1940-luvulta asti, laajaa mediahuomiota saaneet havainnot hirviöstä tehtiin 1971, vain vuosi ennen elokuvan ilmestymistä.

Fouken hirviö oli väitetysti kahden arkansasilaisen perheen kimppuun hyökännyt iso, karvainen, kahdella jalalla kulkenut otus. Tämä hyökkäys on myös Boggy Creekin tarinan kliimaksi. Elokuva pyrkii rekonstruoimaan tapahtumat ja havainnot ennen järkyttäviä kohtaamisia. Kaikki huipentuu elokuvan lopussa (huonosti toteutettuun) säikyttelykimaraan.

Halpuus näkyy, tietysti. Varsinaista kertomusta ei ole. Filmimateriaali on paikan päällä tallennettua, eikä sisätilojen valaistusratkaisuja ole mietitty sen kummemmin. Yhtään sankariksi nousevaa päähenkilöä ei nouse esiin. Autenttisuutta korostetaan pitämällä henkilöt etäällä, kertojaääni papattamassa ja katsoja tarkkailijan asemassa. Näyttelijät esittävät pohjimmiltaan itseään.

Teos rekonstruoi tapahtumat fiktion keinoin mutta esittää itsensä dokumentaarisena tallenteena. Tarkoitus on toisintaa todella tapahtunutta ja esittää imitaatio suoran dokumentaation lähimpänä vastineena. Tällainen tekniikka on (erittäin) kaukaista sukua esimerkiksi iranilaisille elokuvan ja toden välistä suhdetta käsitteleville klassikkoelokuville kuten Abbas Kiarostamin teokselle Close-Up (1990). En voi uskoa kirjoittaneeni edellisen virkkeen.

Filmissä on muutamia hyviä oivalluksia verrattuna moniin aikakautensa isojalkaelokuviin. Ne tekevät siitä monia kaltaisiaan paremman elokuvan.

Ensinnäkin, kuten Patterson-Gilmin-filmissä, hirviötä kuvataan kaukaa. Mies turripuvussa -elementti ei ole aivan niin ilmiselvä, kun kohteen ja kameran välillä on 15 kilometriä. Moni muu isojalkaleffa kuvaa pääsankariaan niin läheltä, että vetoketjun valmistusmaa erottuu.

Toisekseen, teos sisältää paljon taidokkaasti tallennettua luontokuvaa Arkansasin soilta ja metsäalueilta. Saattaa olla, että luontomateriaalin on kuvannut täysin eri ryhmä kuin fiktion, sillä ulkoilmaotosten ulkopuolella elokuva on valaistu, kuvattu ja leikattu kuin ö-luokan pehmopornoelokuva 1960-luvulta. Mutta ilman pornoa, Jumalan kiitos.

Kolmannekseen, myös ratkaisu olla rakentamatta sen kummoisempaa juonta on ollut oikea. Nyt elokuva ei kärsi amatöörinäyttelijöiden edesottamuksista kuin ajoittain, ja noinakin hetkinä esiintyminen voidaan selittää naturalistiseksi kömpelön sijasta.

The Legend of Boggy Creek on kauhuelokuva, mutta kauhuksi siinä on verkkainen hällä väliä -tahti. Rauhallinen miesääni kertoo harvakseltaan nähdyn materiaalin lomassa sattumuksia paikalliselämästä. Koska katsoja tietää teoksen jäljittelevän tositapahtumia, jännite on olematon. Isojalka ei tapa koko kylää eikä katsojakaan säiky. Kokonaisuus on tavallaan ainutlaatuinen.

Havaintoja Fouken hirviöstä tehtiin aina vuoteen 1975 asti, jolloin julkisuuden valokeila hiipui. Nykyään monsteri on osa arkansasilaista folklorea, tuttu vain harvoille. Elokuvalla on ollut parempi kohtalo. Sen 50-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistiin muutama vuosi sitten uusi, filmirestauroitu blu-ray-versio. Apinat menevät, mutta taide pysyy.

Mikko Lamberg

The Legend of Boggy Creek on katsottavissa Amazonin ja Applen videopalveluissa. Elokuvan kotisivuilta voi ostaa dvd:n tai blu-rayn.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua