Daft Punk ja iso hali.
KOLUMNI | Mikael Mattila kirjoittaa kypärät naulaan ripustaneesta ranskalaisesta Daft Punkista. Thomas Bangalterin ja Guy-Manuel de Homem-Christon duo ei ollut niinkään bändi kuin konsepti, jonka jokainen ele kohahdutti kansakuntia.
Mutta kun kyse ei ole siitä. Samalla lailla kuin tuntuu turvalliselta elää maailmassa, jossa on Bob Dylan, tuntui myös turvalliselta elää maailmassa, jossa oli Daft Punk. Se oli hiljaista taustamaisemaa, itsestään selvä turva kuin hanasta tuleva lämmin vesi tai sohva, jolle kellahtaa.
Minä pidän siitä, että tyhjäksi selitetyssä maailmassa on vielä olemassa saavuttamatonta mystiikkaa, kuten esimerkiksi kaksi ranskalaista juippia, jotka keksivät 2000-luvun alussa sepittää, että sämpleri heidän studiossaan räjähti, minkä jälkeen heidät parsittiin kasaan ja he jatkoivat elämäänsä robotteina.
* *
Minä pidän siitä, että maailmassa on jotakin perustavanlaatuista ”suuruutta” ja ”subliimia” – olkoonkin, että kaipuuni tällaiseen on myös jotakin heijastumaa identifioitumisestani itseäni vanhempiin sukupolviin. Ehkä se on myös jotakin agnostikon kaipuuta yliluonnolliseen turvaan ja viisauteen.
Tuntui vain yksinkertaisesti mahtavalta, että vielä ”meidänkin aikanamme” on tällaisia inhimillisyyden tuolla puolen olevia olentoja, joiden jokainen ele kohahduttaa kansakuntia. Samalla on juuri oikein, että tällaisina kohahduttajina ovat Daft Punkin ”tyypit”, joiden ei tarvinnut satsata persoonastaan moiseen prosenttiakaan. Ei tarvittu myrskyisiä ihmissuhteita, häiriintynyttä käytöstä tai muuta sikailua, riitti vain että kaksi kypärää ilmestyy esiin ja vain on. Ja lausuu joskus musiikkilehdistölle jotakin nörttiä joistakin syntikoista.
* *
”Bändi” on vähän tyhmä termi kuvaamaan sitä, mitä Daft Punk teki. Jossain joskus bongasin määritelmän, ettei amerikkalaisen 1970-lukudekadenssin vittumaisimpia musiikillisia kuvaajia, Steely Dania, voi oikein kutsua bändiksi, vaan enemmänkin konseptiksi, ja paitsi että se on täysin totta, pätee se kuvaamaan myös Daft Punkin (ja vaikkapa Kraftwerkin) metodeja. Viimeistään Random Access Memories oli kuin vinyylille kaiverrettu suurelokuva, jossa maailman parhaat muusikot toteuttivat sen, mikä de Homem-Christolla ja Bangalterilla soi päässä.
Sillä viikolla, kun Daft Punkin hajoamisesta uutisoitiin, kuuntelin Discovery-albumin ehkä neljästi. Olen kuunnellut sitä satunnaisen säännöllisesti 20 vuotta. Se on niitä harvoja esiteiniaikojeni levyjä, joiden henkilökohtainen merkittävyys ei ole haalistunut tippaakaan.
**
Muistan hetken, kun ajoimme joskus noihin aikoihin mummolaan, oli pimeää, talvista ja pilvistä ja kasvihuoneen valot loivat taivaalle kelmeän, dystooppisen kajon. One More Time soi radiossa. Koin tilanteen hyvin toismaailmallisen scifinä. Muistan sen käsittämättömän innon, mitä 10-vuotias japanilaisista piirretyistä tykkäävä ihminen voi kokea, kun tällä upealta kuulostaneella kappaleella oli vielä anime-musiikkivideo. Muistan myös, kun katsoin kylässä olleen naapurin tytön kanssa Jyrkiä, joka näytti pätkiä Daft Punk -haastattelusta, ja tajusin, että mitä helvettiä, tämän kaiken lisäksi nämä tyypit ovat vielä robotteja. He kommunikoivat puhesyntetisaattorin avulla, mikä oli kiehtovaa, mutta myös hieman pelottavaa.
20 vuotta myöhemmin istun koronatalvena perjantai-iltana netissä ja kirjoitan erääseen Facebook-ryhmään, miten ”aivan sama missä Viitasaaren sedulassa jonkun One More Timen kuulee, niin onhan tuo torvisämple nyt maailman EEPPISIN asia. Ilahduttaa ihan joka kerta”.
* *
En niinkään nostalgisoi, vaan ihmettelen aidosti, miten levy ei edelleenkään tunnu tyhjenevän merkityksistään ja energiastaan. Juuri tällaista tuotantoakaan en muista muualla kuulleeni: samplet ovat ”kalliita” ja meininki posketonta, mutta samalla tuotanto on pidetty sopivan karheana ja niukkana. Toki levy on harppaus sivuun Homeworkin kolinasta, mutta aika kaukana tässä ollaan myöskin myöhemmän 2000-luvun maksimalistisesta areenahousesta. Discovery tuntuu joka kerta ihan omanlaiseltaan “tarinalta”.
Sitten katson pätkän vuoden 2014 Grammy-gaalasta, jossa Daft Punk voitti neljä kertaa. Se oli tietenkin kiistatonta dominointia, ja definitiivinen kahden nörtin elämäntyön huippuhetki. Mistään altavastaajista ei enää ole missään nimessä kyse. Silti: Kun duolle myönnetään parhaan albumin Grammy, nousevat Thomas ja Guy-Manuel vitivalkoisissa puvuissaan seisomaan ja lyhyen pöllämystyneen hetken jälkeen halaavat toisiaan pitkään ja intensiivisesti. Kasvoja, sanoja tai ilmeitä ei tarvita. Lämmin, rakkaudellinen ele riittää.
Itkettää.
Mikael Mattila
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kolme kohtaamista Kirsin kanssa – sohvalta kirkon penkkiin
KOLUMNI | Kirsi Kunnas syntyi 100 vuotta sitten. Mitä jos juhlisimme lauantaina lukemalla kaikki ääneen hänen runojaan?
Älä korva pieni kuule mitä vain – puhutaanpa taas barokkimusiikista
KOLUMNI | Kun pitkin syksyä mediassa, kouluissa ja kodeissa melskattiin ”barokkimusiikin kieltämisestä”, kuinkahan moni tarkkaan ottaen edes tiesi, mistä puhui?
