Mäntän Kuvataideviikot 2019: Voiko joki haastaa sinut oikeuteen? Uskallatko nähdä metsän katseen?

Kuvataide-arvio: Saamelaisuus virtaa Mäntän Kuvataideviikkojen tämänvuotisen Pekilon näyttelyn läpi kuin raikas ja kylmä tunturipuro. Yli 50 taiteilijan töitä käsittävän näyttelyn kävi katsomassa Marja-Liisa Torniainen.

Saamelaisuus virtaa Mäntän Kuvataideviikkojen tämänvuotisen Pekilon näyttelyn läpi kuin raikas ja kylmä tunturipuro huuhtoen omaatuntoamme ja pakottaen katsomaan tiukasti itseämme peilistä niin yksilöinä, suomalaisina kuin globaaleina maapallon asukkaina.

Näyttelyn teema, Ihmisen aika, on monella tapaa ymmärrettävä ja aukeava. Nimi viittaa kuitenkin kiisteltyyn ja virallistamattomaan ajatukseen uudesta geologisesta aikakaudesta, antroposeenistä. Sen alku sijoittuisi teollistumisen alkuun tai viimeistään ydinkokeisiin, jotka voidaan havaita geologisista kerrostumista. Joka tapauksessa tänä kautena kuudes joukkosukupuuttoaalto on kiihtynyt voimakkaasti ja vuoden 1900 jälkeen satakertaistunut.

Viimeistään nyt länsimaiden tulisi ottaa koppi alkuperäiskansojen viisaasta tavasta elää symbioosissa muun luonnon kanssa. Yhdessä. Vastakohtana pelkoon perustuvalle ja kaikenkattavalle taloudellisen hyödyn tavoittelulle.

Jouni S. Laiti: Maan kipu. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Näytteilleasettajista vain kymmenesosa on saamelaisia, mutta pohjoinen ulottuvuus yleisesti ottaen on esillä laajemmin. Jouni S. Laiti on perinteisen saamelaiskäsityön, duodjin, mestari. Työssään Maan kipu hän laajentaa käsityötaitonsa nykytaiteeksi.

Saamelaiset nykytaiteilijat yleisemminkin yhdistävät teoksiinsa perinteisiä kädentaitoja tai perustavat työnsä niille. Outi Pieskiltä on nyt mukana maalauksia, joihin on yhdistetty duodjia jännittävästi. Uudessa-Seelannissa Whanganui-joki on saanut oikeushenkilön aseman, voisiko Pyhä tunturi Rástegáisakin saada sellaisen aseman sekin?

Matti Aikio on Vuotsossa syntynyt ja Tromssassa taidekoulutuksensa saanut mediataiteilija, joka jatkaa sukunsa perinteitä poronkasvattajana ja sanoo jakavansa ruokapöydän karhujen, susien ja ahmojen kanssa. Hänen videoteoksiinsa tutustuminen vie tuntikausia, mutta kannattaa.

Alkuperäiskansat käsittävät kaikella luonnossa olevan sielu. Samoin ajattelee yhä useampi tämän ajan ihminen, etenkin taiteilijat.

Tilan ehdoilla

Jokaisella näyttelytilalla on ansionsa ja puutteensa ja siihen on sopeuduttava. Pekilo ei ole maalauksille ihanteellinen paikka, mutta ei näyttely mitään olisi ilman niitä.

Värit tarvitsevat valoa loistaakseen. Sitä on harvassa kohden tarpeeksi ja suuret ulottuvuudet lannistavat helposti kookkaatkin kankaat. Kuva on harvoin hyvällä etäisyydellä katsojaan eikä mitään kovin hienovaraista kannata vanhaan tehdastilaan tuoda. Vain Jussi TwoSevenin Vulpes Vulpes suoraan seinään tehtynä pystyy selättämään olosuhteet kokonsa takia. Hänen kettujaan löytyy myös kaupungilta monesta eri paikasta.

Kävijän ottaa vastaan Elina Ruohosen suvereeni 6-osainen öljymaalaussarja pleksille. Voimakkaiden värien kontrastit muotoavat sanomaansa julisteenomaisesti, ja yhtä hänen maalauksistaan onkin käytetty Kuvataideviikkojen mainonnassa.

Elina Ruohonen: Global Race. Kuva: Mäntän Kuvataideviikot

Heli Hiltusen ja Jorma Purasen installaatio edustaa Pekilon antia hienostuneimmasta päästä. Kokonaisuutena sitäkin voi tarkastella kuin maalausta. Keskittyvälle katsojalle sen eri tekniikoilla toteutetut osaset avaavat ajatuksia, aikaa ja tilaa.

Sijainti matalammassa osassa salia on hyvä. Viereisessä pimeässä huoneessa Juhana Moisanderin teos Temptation of Saint Anthony lumoaa ja pysäyttää äärelleen.

Heli Hiltusen ja Jorma Purasen installaatio. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Tamara Piilola katselee metsiään nyt ikään kuin kauempaa, kuin olisi ottanut askeleen taaksepäin havaittuaan jotain. Yläkerrassa Arto Korhosen suuresta akvarellista katsovat metsän silmät.

Anna Niskasen sininen Islannissa kuvattu Vortex ei korota ääntään, mutta vakuuttaa kuuntelemaan ja sopii erinomaisesti Berit Talpsepp-Jaanisoon karyatidien lähelle. Niiden arvokkuus ei vähene, vaikka materiaali ei marmoria olekaan.

Sanna Haimilan koloristista otetta katsoo mielellään ja toivoo näkevänsä jossain lisää.

Sanna Haimila: Sumu sarjasta Häiritseviä tekijöitä. Kuva: Mäntän Kuvataideviikot

Syvyyksistä korkeuksiin

Perinteisesti alakerrasta kurkottaa ainakin jokin teos korkeuksiin kerrosten läpi.

Nyt niitä on kaksi, Paavo Paunun ja Sakari Kannoston tyyliltään hyvin vastakohtaiset työt. Kannoston moniosainen ja monitulkintainen Riders of the Cursed Earth on muodoiltaan selkeärajainen ja materiaaleiltaan kova työ, jonka osien summan laskemiseen ei aika riitä. Väreinä ovat keltainen ja musta, luonnon varoitusväriyhdistelmä.

Sakari Kannosto: Riders of the Cursed Earth. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Paunun kahdeksanmetrisen jätemateriaaleista paikan päällä kootun miehen taas näyttäisi voimakkaampi tuulenpuuska kaatavan. Silti hän vain hymyilee sisäänpäin. Tekijä pitää työtään maalauksena. Ja totta, se on väreiltään vivahteikkaampi ja maalauksellisempi kuin näyttelyn varsinaiset maalaukset, tuo koloristinen hujoppi.

Pohjakerroksen katosta laskeutuva Hanna Vihriälän Suvanto hivelee mieltä esteettisyydellään kuin joki, jonka pohjaa se myötäilee. Materiaalina ovat valkeat kultareunuksiset hautaseppeleiden nauhat – teos on omistettu hänen isänsä muistolle, joka vielä kerran halusi kuulla Pyhäjoen äänen.

Paavo Paunu: Normaalien maihinnousu. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Kaija Kiurun rakennettu Forcing Nature houkuttaa koskettamaan ja toisaalta sen herättämät ajatukset kavahduttavat itsestään poispäin. Lappilaisen käsityöläisen ylijäämämateriaali, näädännahat, pakotettuina vanhoihin lampunvarjostimiin pitää itsenäisyytensä eikä kellahda selälleen silitettäväksi.

Vielä on aivan pakko mainita Panu Rytkösen moniosainen veistosinstallaatio Taivaaseen juoksija. Siinä on jotain aivan ihmeellistä ja hurjaa!

Rajojen rikkojat

Koskevatko ihmisoikeudet todella kaikkia kansalaisia? Ehkä joidenkin mielestä eräitä ryhmiä ei saisi olla olemassakaan, ainakin heidän oikeutensa ovat vähäisempiä, ainakin he voisivat pysyä piilossa ja olla hiljaa.

Entä onko ihmisellä oikeus sormeilla eläinten geenejä? Mihin kaikkialle huomaamaton ja tiedostamaton ihmiskunnan väkivalta yltää? Lajitovereista toisiin lajeihin.

Taiteilijoiden tehtävänä on tuoda esiin juuri niitä asioita, joita emme haluaisi nähdä, venyttää rajojamme, tehdä katsojista, ja itsestään suurempia ihmisiä. Useimmiten sanoma on henkilökohtaiseen kokemukseen pohjautuva. Mutta ei aina.

Katriina Haikalan valokuvien aiheena ovat seksityöläiset (eivät siis ihmiskaupan uhrit, hän nimenomaan painottaa) ja lähtökohtana tunnetut maalaukset, joissa alastomina malleina, miehen katseen kohteina ja usein myös rakastajattarina ovat usein olleet prostituoidut. Kuvissaan taiteilija itse esiintyy alastomana kun taas mallit puettuina. Heidän haastattelunsa ja tutkija Nina Vuolajärven kirjoitus ovat osa teosta. Kiinnostavasta aiheesta ja näkökulman vaihdoksesta huolimatta itse valokuvat jäävät osin turhan yksioikoisiksi.

Missä taas on se raja, jolloin parisuhde menettää hohtonsa? Mammu ja Pasi Rauhala esiintyvät omissa valokuvissaan arkisissa askareissa – hääpuku yllään. Auttaisiko tällainen pukuperformanssi itse kutakin pitämään liittonsa rajan paremmalla puolella?

Hauskaa se varmasti ainakin olisi.

Teoksessaan Abdication J.A. Juvani antaa lähtöpassit ja sanoutuu irti alistavan maskuliinisuuden ikeestä, josta koko maapallo kärsii. Hänen rohkeutensa asettaa itsensä likoon liikuttaa minua.

Iiu Susiraja venyttää edelleen näkökenttäämme valokuvillaan, joiden päähenkilöä hän itse esittää. Nyt on mukana myös videoita. Katsokaa, jos uskallatte!

Iiu Susiraja: Fair play with ex. Kuva: Mäntän Kuvataideviikot

Koskettava ja ajankohtainen kokonaisuus

Harri Pälvirannan Puolustusvoimat tiedottaa on suuri, yksinkertainen ja vaikuttava. Sen teho iskee vasta jälkeenpäin – suoraan palleaan ja kyynelkanaviin.

Teoksen oikeat olemassa olleet ja talvisodassa kaatuneet miehet; aviomiehet, veljet, pojat ja isät ovat siihen syynä. Heidän, 26 662 sotilaan, kuvat taiteilija on skannannut 1941 ilmestyneestä kirjasta Vapautemme hinta. Kuvia yhdistämällä on syntynyt sata valokaappikuvaa. Yhdessä kuvassa on 97–397 kuvaa päällekkäin. Nämä oikeat kasvot lataavat työhön sen voiman, jollaista ei missään tavallisessa muistomerkissä ole. Puolustusvoimat tiedottaa nousee kansallisen historiankirjoituksen yli universaaliksi sodanvastaiseksi muistomerkiksi.

Valtavan määrän työtä ovat vaatineet myös Sari Koski-Vähälän teokset. Kuinka kauniita ruusuja on syntynytkään käytetyistä purukumeista! Ällistyttävää! Oma suosikkini on kuitenkin hänen toinen työnsä, joka on koottu summattomasta määrästä pihlajanmarjoja. Ne tuovat mieleen rukousnauhan helmet ja hetkien painon, elämän suunnattoman arvon.

Harvoin näkee yhtä laajaa ja silti tasokasta ja antoisaa näyttelyä, kuin mitä Mänttään on nyt saatu aikaan. Jokaiselle kutsutulle taiteilijalle sen teema on sydämen asia ja se näkyy töistä. Aiheet on sisäistetty eikä töihin liittyvä painava asiapitoisuuskaan ole kuivaa taikka ikävää, vaan ravitsevaa ja uudelleenrakennukseen kutsuvaa.

Kuraattori Marja Helanderin valinnoista on syntynyt rauhallinen, jopa rauhoittava kokonaisuus.

Sari Koski-Vähälä: Tutkielma ajan kulumisesta, Rosario 2014–2019 – pihlajanmarjat viideltä satokaudelta. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Marja-Liisa Torniainen

XXIV Mäntän Kuvataideviikot 2019 Mänttä-Vilppulan Pekilossa 1.9.2019 asti. Avoinna joka päivä klo 10–18.