Käkisalmi-museo Heinolassa. Kuva: Marita Nyrhinen

1

Kuuntelen pianisti Keith Jarrettin legendaarista tupla-albumia The Köln Concert (ECM, 1975). Se on äänitetty Kölnin oopperatalossa tammikuussa 1975 ja julkaistu saman vuoden marraskuussa.

Tänä vuonna konsertista ja konserttialbumin julkaisusta on kulunut 50 vuotta. Jarrett täytti toukokuussa 80 vuotta. Kuin piste i:n päällä ensi-iltaan tuli elokuva Köln 75 (lue arvio), joka kertoo tositarinan siitä, miten tuo konsertti järjestyi ja miten lähellä oli, että se olisi jäänyt kokonaan soittamatta. Eipä olisi tuo kaikkien aikojen myydyin soolopianolevykään nyt kuunneltavissa.

Jarrettin musiikki on ihanaa kuultavaa. Levylautasellani soi Kölnin konsertin vinyylitallenne, vaikka cd-versiokin on kätten ulottuvilla. Albumissa kulminoituu Jarrettin luova nerous ja kyky viedä kuulija mukanaan. Musiikissa on hypnoottista voimaa, jossa pianistin henkilökohtainen ja kekseliäs panos kuuluu läpi koko albumin. Musiikki on täysin improvisoitua, ilman valmiiksi kirjoitettuja melodioita tai motiiveja. Silti musiikki on jäänyt päähäni niinkin tarkasti, että osaan hyräillä lyhyitä teemanpätkiä ja intensiivisiä riffejä.

Olen ollut kolmessa Jarrettin soolokonsertissa. Ne olivat vaikuttavia kokemuksia. Ensimmäisen kerran kuulin Jarrettin soittoa Helsingissä Finlandia-talossa vuonna 1980. Hänet on tunnettu herkkänä ja vaikeana ihmisenä, mikä tarkoittaa sitä, että pienikin poikkeus olosuhteissa saattaa saada hänet perääntymään. Finlandia-talolla pianon pedaali narisi, ja maestro lopetti soiton alkuunsa. Onneksi osaava kaveri kömpi flyygelin alle ja sai narinan loppumaan.

Jonkin ajan päästä Jarrett palasi Helsinkiin ja esiintyi Kulttuuritalossa. Silloin kuului jostain lavantakaisesta tilasta pulinaa ja kahvikuppien kilinää. Konsertti pääsi alkamaan vasta, kun mekkala vaikeni.

Kolmannen kerran koin Jarrettin soolokonsertin helmikuussa 2013 Lontoossa Royal Festival Hallissa. Konsertti oli loppuunmyyty, mutta sinnikkäänä fanina ei kun suunta lippukassalle. Oli tuuria, että peruutuspaikkoja oli vapaana. Konsertti kosketti.

The Köln Concert kuulostaa yhä tuoreelta. Albumia on vuosikymmenet kuvailtu mestariteokseksi. Siihen on helppo yhtyä. Vaikeissa olosuhteissa soitetun konsertin tallenne osoittaa Jarrettin ihanaa luovuutta ja intohimoa onnistumiseen. Soittajan emotionaalisuus välittyy vielä 50 vuotta myöhemminkin kuulijalle.

Keith Jarrettin ECM-albumi The Köln Concert julkaistiin 50 vuotta sitten.

2

Retki Kotkaan on joka kerta kiinnostava. Kaupunki kylpee kauniissa arkkitehtuurissa ja merellisyydessä. Kotkassa on myös paljon taideteoksia niin katujen varsilla kuin puistoissa. Siellä on maan suurin ulkoilmagalleria. Valtava määrä veistoksia elävöittää kaupunkikuvaa. Niitä on kymmenittäin, ihan kaikkialla.

Veistoksia voi bongata vaikkapa kävelykierroksella. Siinä apuna on kartta, jonka avulla selviävät veistosten sijainnit ja niiden tekijät. He ovat toinen toistaan ansioituneempia kuvanveistäjiämme. Veistosbulevardin varrella voi bongata vaikkapa Kain Tapperin, Olavi Lanun, Miina Äkkijyrkän, Kimmo Pyykön ja Pekka Kauhasen teokset.

”Patsastelut” jatkuvat Katariinan meripuistossa, jossa mitä ihmeellisimmät veistokset hämmästyttävät ja hauskuuttavat.

Kotka on veistosten kaupunki. Kuva: Marita Nyrhinen

3

Erkki Melartin, Ture Ara, Aku Korhonen, Ampialan kartano, Vuoksen rannat, Laatokan laineet, Käkisalmen linna, varuskunnan komistukset, Waldhofin tehtaat – ja evakkomatka.

Juureni ovat äitini kautta Karjalassa ja Käkisalmessa. Olen koko ikäni kuullut sukulaisten kertomia tarinoita tuon menetetyn Karjalan pienestä kaupungista, sen ihmisistä ja kulttuurista. Muistan lapsuudestani, kun mummi ja ukki lähtivät Käkisalmi-juhlille. Niitä vietettiin ja vietetään yhä Heinolassa, jossa juhlien järjestäjä, Käkisalmi-säätiö toimii.

Syksyllä 2024 Heinolassa avattiin myös Käkisalmi-museo. On loogista, että museo on perustettu juuri Heinolaan, sillä Käkisalmen evakot asutettiin sodan jälkeen Heinolan seudulle ja Itä-Hämeeseen.

Pieni museo vaalii karjalaista kulttuuriperintöä sympaattisella tavalla. Siellä sai kokea kotoisan tunnelman ja tiedostaa omat juurensa. Laitoin kartalle neulan Tenkalahden kohdalle. Sieltä äitini perhe lähti evakkoon joulukuussa 1939.

Missä ovat juuresi? Nuppineulat kuvastavat kävijöiden sukujen alkuperää. Kuva: Marita Nyrhinen

4

Putikko on pittoreski kylä Savonlinnan Punkaharjulla. Sinne voi ajella pitkin niin sanottua Vihreän kullan kulttuuritietä ja tietenkin vanhaa Punkaharjun maisemareittiä, kunnes poikkeama varsinaiseen kylään erkanee. Kylä on kivenheiton päässä päätiestä. Suloista kylänraittia reunustavat vanhat komeat puutalot, jotka on rakennettu sahatoiminnan ympärille 1900-luvun alkupuolella ja sen puolivälissä. Kylätien varrella säilyneet talot muodostavat harvinaislaatuisen miljöön. Vuonna 1992 Putikko valittiinkin valtakunnalliseksi vuoden kyläksi.

Vanhan raitin varrella on Putikon asemasetu. Henkilöjunat kulkevat Putikon kautta Savonlinnan ja Parikkalan välillä mutta eivät enää pysähdy. Vanha asemarakennus on paikoillaan ja hyvässä kunnossa. Se on keramiikkataitelijan yksityiskäytössä. Monia muita, erityisesti sodanaikaisia merkkitapahtumia liittyy tämän pikku kylän historiaan.

Talvisodan jälkeen maaliskuussa 1940 Putikon asemalla tapahtui kuolonuhreja vaatinut junaonnettomuus. Vuonna 1945 Putikossa vietettiin marsalkka Mannerheimin 78-vuotispäivää. Muistomerkillä kunnioitetaan suojeluskuntalaisten ja lottien työtä. Tämän vuoden elokuussa Putikon oma sankari, sahalla työskennellyt kirvesmies, sotamies ja Mannerheim-ristin saanut Eero Seppänen sai laatan aseman pihaan.

Putikon pittoreski kylänraitti on nähtävyys. Kuva: Marita Nyrhinen

5

Ruotsin televisio SVT lähettää joka arkipäivä parhaaseen katseluaikaan noin 10 minuutin kulttuuriuutiset, Kulturnyheterna. Ne ovat katseltavissa Ylen Areenan kaltaisella sivustolla.

Kulturnyheterna on eräänlainen versio päivälehtien kulttuurisivuista, ja aiheet voivat käsitellä mitä tahansa kulttuurin alaa: musiikin, kirjallisuuden, teatterin ja kuvataiteen eri suuntauksia tai jotain kulttuurin marginaalisempaa trendiä. On uutisia, arvosteluja, haastatteluja ynnä muuta niin kotimaasta kuin muualta.

Ohjelma eroaa muista uutisohjelmista muun muassa ulkoasultaan, sillä sen muotoilu ja kuvitus ovat huolellisemmin työstettyjä. Ja eri kulttuurin lajeihin erikoistuneiden toimittajien määrä on melkoinen.

SVT Playn kautta voi katsoa myös noin kerran viikossa lähetettävän kirjallisuuteen erikoistuneen ohjelman Babel. Ohjelmassa on usein asiantuntijapaneeleja, jotka lukevat ja kommentoivat kirjallisuutta. Kulttuuria on ylipäätään paljon SVT:n ohjelmistossa, ja monet niistä näkee suoratoiston kautta. Jos riikinruotsi tekee tenää, ohjelmiin saa ruotsinkielisen tekstityksen helpottamaan ymmärtämistä.

Olen kateellinen ruotsalaisille, kun he saavat valtavan annoksen kulttuuritietoutta ja ennen kaikkea päivittäisiä kulttuuriuutisia. Ylen tv-kanavilla on kulttuuriohjelmia pistemäisesti siellä sun täällä. Ylipäätään kulttuuri on luokiteltu dokumenttikategorian alle, ja vasta sielläkin ryhmä ”Taide ja kulttuuri” on vasta 18. rivillä. Kun vertaa Ruotsin television kulttuuriohjelmatarjontaan, meillä ollaan kaukana naapurista.

Yle-laissa on määritelty, että ohjelmistossa pitää huomioida kulttuurista moninaisuutta ja vuorovaikutusta sekä alueellisuutta monin tavoin.

Aika huonosti tuntuu toteutuvan.

Miksi Ylen jokaisen uutislähetyksen lopussa arkisin ja pyhisin on pitkä urheilukatsaus? Miksi ei voisi olla samaan tapaan myös kulttuurikatsaus? Näin pitäisi olla. Kulttuurin saralla tapahtuu jatkuvasti joka päivä. Eri kulttuurialat ovat urheilun tapaan sen verran iso työllistämis- ja ajanvietetaho, että se kannattaisi nostaa kansakunnan kaapin päälle muiden uutisten tapaan. Meillä ja maailmalla on tapahtumia ja kiinnostavia käyntikohteita: konsertteja, klubeja, teattereita, erikoistuneita museoita, gallerioita ja festivaaleja. Niistä pitää uutisoida. Otetaan mallia Ruotsista.

Ai niin. Poliitikot eivät tykkää kulttuurista. Onneksi on SVT.

Vielä pieni tietoisku: Yleisradio, eli Suomen Yleisradio, syntyi syyskuun 9. päivänä 1926. Se aloitti toimintansa aluksi ohjelmayhtiönä, ja sen tehtävänä oli edistää kansansivistystä, toimittaa hyödyllisiä tiedonantoja ja tarjota viihdettä. Yhtiön nimi oli aluksi Oy Suomen Yleisradio ja sen rinnalla oli ruotsinkielinen nimi AB Finlands Rundradio, sillä ohjelmatoiminta oli alusta alkaen kaksikielistä. Ensi vuosi on siis juhlan paikka, mutta onko se kulttuuriystävällinen tapaus?

Marita Nyrhinen, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua