Eija Laine debytoi tyylikkäästi psykologisella jännitysromaanillaan Keisarinvihreä

Kuvat: WSOY / Veikko Somerpuro

Kun energinen ja elämäniloinen Kaarin-täti kuolee yllättäen, Kaisla jättää kertaheitolla Helsingin ja entisen elämän taakseen. Kaisla muuttaa pienen maaseutukylän laitamille tädin hirsitaloon.

Elämänmuutos ei ala kitkatta Eija Laineen esikoisteoksessa Keisarinvihreä (WSOY, 2025). Tuntemattoman uhan tuntu hivuttautuu kirjan sivuille jo heti alussa. Väsynyt Kaisla istuu linja-autossa matkalla kohti uutta kotikylää. Sairaanhoitajan kolmivuorotyö on valvottanut Kaislaa, ja samalla mielessä pyörii tädin outo kuolema ja omat lapsuuden traumat.

Uudessa työpaikassa työyhteisö on sisäänpäinlämpiävä, ja hoitoalan hierarkia on näkyvää myös pienen kaupungin kotisairaanhoidossa. Esihenkilöllä on selvästi tarve päteä.

Kylän asukkaat tuntuvat vierastavan Kaislaa, ja useat kohtaamiset ovat suorastaan töykeitä. Miksi hän ei saa osallistua paikallisen baarin arpajaisiin? Miksi harmaa farmariauto seuraa häntä? Monet asiat hämmentävät Kaislaa. Salaisuuksien verho lepää kyläläisten keskuudessa, ja hiljalleen oman perheen historiasta paljastuu yhä enemmän asioita, joista Kaisla ei ole ollut tietoinen.

Suurin vaara on kuitenkin Mika, Kaislan entinen miesystävä. Suhde oli haastava. Mika oli varattu, mutta siitä huolimatta hän ei hyväksynyt Kaislan päätöstä erota. Puhelin on täyttynyt vuoroin uhkaavista tai anelevista viesteistä. Kaisla toivoo, että uusi prepaid-liittymä tuo sen verran turvaa, ettei Mika löydä häntä.

Puhelin soi. Se ei ole kuitenkaan Mika, vaan poliisi. Ruumiinavauksessa on ilmennyt erinäisiä jatkotutkimuksia edellyttäviä asioita. Kaisla huomaa, että tädin tapetissa on oudot ihmisen käden jäljet. Koti alkaa tuntua turvattomalta.

Samaan aikaan työpaikan ilmapiiri muuttuu. Lukitusta lääkekaapista katoaa huumausainelääkeampulleja. Kaisla on kuitannut aina potilaiden lääkkeet seurantakorttiin. Järkytys on suuri, kun valvontakameran kuva paljastaa Kaislan käyneen kaapilla.

Kaislan elämään hiipii epäusko ja hetkittäin tunne on kafkamaisen epätodellinen. Jokin on pahasti vinksallaan. Painajaiset piinaavat huonosti nukkuvaa Kaislaa. Tuntuu, kuin joku olisi koko ajan läsnä talossa. Suriseva drone ilmestyy ikkunan taakse kuin tyhjästä. Hyönteistä muistuttava drone symboloi Kaislan kasvavaa ahdistuksen tunnetta. Myös lukija joutuu pohtimaan, onko Kaislan tarinaan enää uskomista.

Arki kuitenkin jatkuu, Kaisla saa pitää työpaikkansa ja lohtua elämään tuo tädiltä jäänyt koira, Meirami.

* *

Tarina etenee yhdessä aikatasossa kronologisesti, mutta Kaislan muistojen kautta palataan hetkittäin menneisyyteen. Traumat pyörivät tummanvihreän sävyissä pinnanalaisessa maailmassa.

Kirjan alussa lukija johdatellaan tummanpuhuvaan tunnelmaan Tomas Tranströmerin runolla Hämmentynyt meditaatio, joka on 1950-luvun modernistisen kirjallisuuden airueen Eeva-Liisa Mannerin runokokoelman Kuolleet Vedet lopussa. Lainauksessa mainitaan Manner ja Kuolleet Vedet, mutta jostain syystä Tranströmerin nimeä ei näy.

Keisarinvihreä on jännitysromaaniksi sujuvasti kirjoitettu, mutta korkealaatuista kaunokirjallisuutta se ei edusta. Tuskin sitä tekstin tasolla tavoitellaankaan, ja helppolukuinen kirja tempaa dekkarin ystävät mukaansa alusta alkaen koukuttavalla juonellaan.

Kerrontatekniikkana käytetään kolmannen persoonan kertojaa, ja kerronta tapahtuu preesensissä. Tunnelman samanaikaisuus korostuu, erityisesti kohdissa, joissa Kaislalla on tunne siitä, että talossa on joku ylimääräinen henkilö. Laine käyttää paljon lyhyitä päälauseita, mutta hetkittäin sorrutaan pateettisen kuvailun suuntaan: muistin pohjalta välkkyvät siniset valot, ne räpsivät ihmisten laajenneiden silmien pupilleista, kun veden liekuttamaa lasta nostetaan rantatörmälle.

Teoksen maailmassa on juroja henkilöhahmoja brittiläisten maaseudulle sijoittuvien poliisisarjojen tapaan, kuten Catherine Tregennanin kirjoittamassa sarjassa The One That Got Away ja Ann Cleevesin Shetlandsaarten murhissa.

Tuttu kaava toistuu juonen osalta. Vierasta henkilöä ei hyväksytä yhteisöön ja yhteisön menneistä traumoista ei ole soveliasta puhua. Sivuhenkilöt kuvataan uskottavasti karikatyyrimäisestä kerronnasta huolimatta. Sen sijaan paras ystävä Alex ja ylipäätään ystävyyssuhteen historia on päälle liimatun oloinen.

* *

Teoksen vahvaa antia on asiantuntevasti kirjoitettu yhteiskunnallinen taso. Sairaanhoitajana työskentelevä Eija Laine kuvaa autenttisesti hoitotyön karua arkea, johon sisältyy portatiivin hajua, lakanoiden vaihtoa ja huonokuntoisia vanhuksia. Jatkuva kiire ja resurssipula piinaavat hoitajien työtä.

Muistisairaat vanhukset ovat suurimman osan päivästä oman onnensa nojassa. Jos käynti yhden asiakkaan luona pitkittyy, aikataulu on kirittävä kiinni seuraavassa kohteessa. Vanhukselle annetaan nopeasti lääkkeet käteen ja jatketaan matkaa.

Juuri arjen kuvauksen kautta tarinaan tulee uskottavuutta. Jännitysromaanin juoni ei ole yliampuva. Ruumiita ei tule liukuhihnalta, ja hitaasti aukeavat salaisuudet pitävät lukijan mielenkiinnon yllä loppumetreille saakka. Murhamysteerin lukko avautuu, ja lopussa on myös paljon valoa ja toivon tuntua. Lukijan pohdittavaksi jää vihreän mysteerin monitulkintainen loppuratkaisu.

Teos on sinetöity erittäin tyylikkäisiin kansiin, jotka ovat Ville Laihosen käsialaa.

Larissa Raudas

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua