Hiljaisuus-festivaali 2022 toimi jälleen maagisen monipuolisen taiteen näyttämönä

18.07.2022
levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Drop of a Light, Tom Collin (vas.) ja Arja Kastinen (oik.). Kuva: Lari Aaltonen

FESTIVAALI | Monitaiteinen Hiljaisuus-festivaali Kittilän Kaukosen kylällä tarjosi upeita taide-elämyksiä mutta huokui myös lohduttomuutta.

”Festivaalilla on kyky sulkea yleisökin omaan maailmaansa ja saada heidät kokemaan teoksia sellaisella intensiteetillä, joihin isommat eivät pysty. Taiteilijat ovat jatkuvasti läsnä, lähellä ja osallistuvia.”

Rakastan pieniä festivaaleja, intiimejä tapahtumia, eksklusiivisuuden tunnetta. Kesällä 2021, rajun koronavuoden jälkeen halusin kulttuuria hierottavan naamaani, halusin että minua pyöritellään taidetervassa ja kieritellään festivaaliyleisöhöyhenissä.

Suuntasin siis Kittilän Kaukosen kylään monitaiteiselle Hiljaisuus-festivaalille, jossa yhdistyvät moderni taidemusiikki, sirkus, performanssitaide ja niiden väleistä versovat esittävän taiteen muodot. Varsin voimallisen festivaalikokemuksen sainkin, ja sen sielua eheyttävä vaikutus tuntui pitkään. Ajattelin, että tulevaisuudessa Hiljaisuus-festivaali avaa aina kesäni.

Kuva 2 Lari Aaltonen

Matkalla Kaukosen kylään kannattaa olla tarkkana porojen varalta. Kuva: Lari Aaltonen

Tänä kesänä festivaalin taiteellinen johto oli osittain vaihtunut ja supistunut neljästä kahteen. Vuoden 2022 ohjelman kasasivat Lauri Sallinen, joka vastasi erityisesti musiikkiohjelmasta, ja Karita Tikka, joka kuratoi festivaalin sirkusohjelmiston. Monitaiteisuus ja taiteidenvälisyys paistoi toki useasta teoksesta niin, että taiteellisen johdon yhteistyö on varmastikin tiivistä ja toinen toistaan ruokkivaa.

Hiljaisuus-festivaalin voimana on tarjota taiteilijoille residenssejä pitkin vuotta ja juuri ennen festivaalia, ja niissä valmistuu erityisesti tiettyihin esityspaikkoihin sidottuja ja monitaiteisia teoksia, jotka perustuvat taiteilijoiden yhdessä läpikäymiin prosesseihin Kaukosen kylässä. Hiljaisuus-festivaali levittäytyy ympäri kylää ja teokset saavat osan ainutlaatuisuuttaan niiden esityspaikoista. Tänä vuonna seurasin esityksiä Ojanperän hallissa, Kaukosen työväentalolla ja sen pihassa, Suojalan ladossa ja Villa Magiassa. Tällaisia residensseihin perustuvia teoksia tänä vuonna oli useita, laajimpana toteutuksena festivaalin lauantai-illan Titanic Fiesta, joka oli valmistettu viikon aikana ennen festivaalia ja jossa esiintyi yhdessä 11 festivaalin taiteilijaa.

Festivaalin avaus oli torstai-iltana (ennakkokonsertti jo keskiviikkona), mutta saavuin itse festivaalille vasta perjantaina, sillä piipahdin matkan varrella Rovaniemellä Nurtsi-nuorisosirkusfestivaalin kautta tarkastamassa, mitä nuorisosirkuksen kentällä tämän päivän Suomessa on meneillään (melkoisesti kaikenlaista!).

Kaukoseen saavuttuani latasinkin viikonlopun ohjelmani täyteen esityksiä – parasta on, kun festivaalin koko ohjelmisto on niin kiinnostava, että tahtoo nähdä kaiken mitä sillä on tarjottavanaan. Tämä toki aiheuttaa myös taideähkyä, mutta kaikista ähkyn muodoista se on onneksi kaikista miellyttävin.

* *

Ensimmäinen näkemäni teos oli Suojalan ladossa esitetty kantaesitys, kanteleguru Arja Kastisen ja ranskalaisen sirkustaiteilija Tom Collinin Drop of a Light. Monipuolisen kantele-improvisaation ja Collinin hyvin omalakisen liikkeen yhdistelmä vanhassa hämärässä ladossa oli vaikuttavaa ja toimi loistavana starttina tulevaan festivaaliviikonloppuun. Valon ja sävelten kanssa leikittelevä teos vyöryi hitaasti taiteilijoiden hiuksiin kiinnitettyjen lamppujen hämärässä hohteessa ja eteni loppua kohti pienimuotoisesta kanteleen kielten värähtelyyn reagoinnista yhä enemmän fyysisen läsnäolon tutkiskeluun. Collinin vaalea savinaamio ja peilin onneksi melko pieni rooli esityksessä oli hairahduttaa esitystä performanssitaiteen kliseisimpään nurkkaan, mutta onneksi taiteilijoiden intiimi kommunikaatio piti otteessaan ja esitys jatkui kohti kiinnostavampia väyliä. Loppukohtauksessa Collinin hidas poistuminen hämärästä ladosta ja sulautuminen ulkona paistavan auringon valoon oli maaginen.

Esityksen jälkeen ei paljoa jäänyt aikaa siirtymille, kun Kaukosen työväentalossa esitettiin jo festivaalin seuraavaa kantaesitystä, Article Unknown -nimistä teosta. Se on syntynyt kolmen taiteilijan – säveltäjä ja laulaja Amanda Martikaisen, diaboloartisti ja tanssija Nino Wassmerin sekä valosuunnittelija Mia Jalervan – ja näiden edustamien kolmen taiteenlajin – kohtaamisesta Hiljaisuus-residenssin aikana.

Article Unknown on tutkielma vallasta ja vallankäytöstä. Esitys oli paikoin pelottava, aggressiivinen ja painostava, mutta myös herkkä ja kaunis, vaikkakin aika julmalla pohjavireellä. Teos toi yleisön mukaan osallistumaan, pakottaen sen lempeästi ottamaan haltuun tilaa ja rikkomalla esittäjien ja yleisön rajaa, mutta myös osoittamaan ja vastaanottamaan valtaa hyvin konkreettisilla tavoilla.

Alku oli Wassmerin liikkeen, äänimaailman ja tekstin suhteen painostava, jopa painajaismainen, alkaen pienten vallan elementtien resitoinnilla mutta edeten nopeasti puheeseen ampumisista, raiskauksista ja muista vallankäytön äärimmäisistä muodoista samalla kun kaikki artistit ohjasivat yleisöä yhä tiivimmäksi joukoksi. Wassmerin taito ohjailla pienillä liikkeillä yleisöä osallistumaan merkittävästi teoksen koko liikekielen muotoutumiseen oli vaikuttavaa. Tämän toteutui varsinkin mielettömän kauniissa valtasuhteita luotaavassa kohtauksessa, jossa kymmenkunta yleisön jäsentä ohjaili pitkillä seipäillä Wassmerin pyörivää vartaloa.

Välissä nähty ruusuilla jongleeraus oli hauska mutta teoksesta muuten hieman irrallinen kohtaus, joka ei mielestäni välittänyt tarkoitustaan saati teknistä taitoa riittävästi ollakseen välttämättä perusteltu, mutta loi kuitenkin pienen suvannon muuten tiheään teokseen. Teoksen musiikit oli toteutettu taitavasti livenä Martikaisen omaa ääntä ja muuta äänimaailmaa manipuloiden. Kaiken kaikkiaan vaikuttava, mutta myös häiritsevä teos, jota jäin pureksimaan pitkäksi aikaa.

Ja seuraavaa kohti: Ojanperän hallissa esitettiin tuoreen Diskoporo-nykysirkuskollektiivin ensimmäistä teosta Kaikki joita kannan, joka oli kantaesitetty edellisenä päivänä. Esitys perustuu menneisyyden tapahtumien ja tekijöiden perimän tutkiskelulle ja ammentaa vahvasti pohjoisista aiheista ja tapahtumista. Esiintyjät Ringa Aflatuni (akrobatia), Aleksi Niittyvuopio (jongleeraus) ja Onni Tulla (haitari) loivat Jaakko Siraisen valoissa monipolvisen teoksen, joka tarjosi oivaltavia hetkiä, mutta jätti hieman hajanaisen vaikutelman. Alun poronsarvien kanssa jongleeraminen oli ajatuksena kiinnostava, mutta ei ehkä vielä noussut teknisesti lentoon. Teoksen jongleerausta hyödyntävissä osasissa nähtiin hienoja hetkiä, mutta eniten pidin tanssillisemmista koreografioista, jotka hyödynsivät monia eri lajeja.

Kuva 3 Lari Aaltonen

Diskoporo-kollektiivin Kaikki joita kannan. Aleksi Niittyvuopio jongleeraa, Onni Tulla soittaa haitaria ja Ringa Aflatuni laulaa. Kuva: Lari Aaltonen

Menneiden sukupolvien traumojen käsittely on vaikeaa ja johtaa helposti patetiaan. Teoksen narratiivi kurkottelee niin laajalle, että fokus on paikoin vähän hukassa. Kaikki palikat teoksessa ovat ikään kuin kohdillaan ja taitoa löytyy, mutta jäin kaipaamaan nuorten tekijöiden omaa ääntä ja kokemuspohjaa mieluummin kuin vaikkapa teoksesta hieman irrallista Lapin sotamuistojen käsittelyä, joka ei tuntunut tulevan riittävästi tekijöiden omasta kokemusmaailmasta. Samoin teoksen kertomus tuntui katkeavan, jos joku jongleeraustemppu ei onnistunut ja se otettiin uudelleen – tällöin tarina meni tauolle ja hetkestä tulikin perinteinen sirkusnumero, joka pudotti tarinankerronnan pois kyydistä.

Ringa Aflatunin liike oli taitavaa ja monipuolista ja esityksen parhaimpina hetkinä voi mainita vaikkapa tuolien kanssa esitetyn koreografian, jossa kaikki esiintyjät lavalla olivat läsnä ja saivat katsojan mukaan tarinaan. Jonglööri Aleksi Niittyvuopion tekninen taso on hyvä ja ilmaisuvoiman vielä lisääntyessä hänen jongleerauksensa saa varmasti uusia tasoja. Onni Tullan musiikki nivoutui luontevasti esitykseen ja kannatteli myös niitä kohtia, joissa tarinan kaari oli ehkä hatarimmillaan. Jaakko Siraisen valot nivoivat osaltaan esitystä tiiviimmäksi ja korostivat sen huippukohtia oivallisesti. Diskoporon esityksen jälkeen oli ensimmäinen taideähky todellisuutta ja jouduin hetken huilaamaan.

Illalla Kaukosen työväentalon festivaaliklubilla esiintyivät saamelainen räppäri Ailu Valle seuranaan TJ Lapinmies, Diskoporo-kollektiivin jonglööri Aleksi Niittyvuopio ja runoilija Nelli Ruotsalainen. Intensiivisellä keikalla saamenkielinen rap vei mukanaan nekin, jotka eivät sanoituksia ymmärtäneet, sillä Ailu ystävällisesti selitti välispiikeissään biisien aiheet ja avasi niiden käsittelytapaa. Täysi sali imeytyi täysin keikan mukaan, jota ryyditettiin vielä jongleerausnumeroilla sekä Nelli Ruotsalaisen rajulla runoudella.

Kuva 4 Lari Aaltonen

Yleisö rakastaa Ailu Vallea. Kuva: Lari Aaltonen

Klubikeikan jälkeen Ojanperän hallissa maistui yöpalaksi vielä Markus Pesosen kitaralla ja efekteillä improvisoima ääniteos mediataiteilija Arttu Niemisen visualisointeihin. Iso teollisuushalli täyttyi massiivisesta äänestä ja Niemisen ihmisen ja luonnon suhdetta kuvaavat ja osin apokalyptisetkin visiot heijastuivat laajalle kankaalle hypnoottisen voimallisesti ja veivät mielen jonnekin ajan ja paikan tuolle puolen.

Kuva 5 Lari Aaltonen

Markus Pesosen äänimaailmat kohtaavat Arttu Niemisen visuaalit. Kuva: Lari Aaltonen

Lopulta Kaukosen kylän leirintäalue tarjosi parhaat mahdolliset puitteet rauhalliselle ja hiljaiselle yölle teltassa.

Kuva 6 Lari Aaltonen

Leirintäalueen harmoniaa. Kuva: Lari Aaltonen

* *

Lauantaiaamun valjetessa oli aika tehdä retki Särestöniemeen, jossa oli keskiviikkona ollutkin Hiljaisuus-festivaalin ennakkokonsertti. Reidar Särestöniemen koti ja ateljee sekä galleria on upea kohde, joka vie hetkeksi ajatukset menneiden vuosikymmenten taidemaailmaan.

Särestöniemi-visiitin jälkeen Villa Magiassa alkoi tulipirttikonsertti, jossa laulaja Ilona Korhonen ja kantelisti Arja Kastinen improvisoivat yhdistäen runolaulua ja usean kanteleen yhteissointia. Kastinen on ensimmäinen kansanmusiikin tohtoriksi Sibelius-Akatemiasta aikoinaan valmistunut kantelisti ja Korhonen tohtoroitui perässä instrumenttinaan laulu.

Villa Magian tulipirtti on upean tunnelmallinen huone, jonka keskellä on iso avotakka ja reunoilla kiertävät penkit ja muutama pöytä. Tila luo juuri oikeanlaisen tunnelman akustisen kansanmusiikin – tässä tapauksessa runolauluimprovisaation ja kanteleensoiton – esittämiselle. Itse konsertti vei tyystin kaikki murheet ja harmit mukanaan ja loi taitavasti menneiden aikojen tunnelman poikkeuksellisen tunnelmalliseen tilaan – ei haikean nostalgisesti vaan uutta kohti kurkottaen.

Kuva 7 Lari Aaltonen

Ilona Korhonen ja Arja Kastinen harmonisen improvisaation lumoissa. Kuva: Lari Aaltonen

Duo Gingermoustache oli festivaalin tarjonnasta ehkä perinteisin (nyky-)sirkusesitys, esiintyjinä sveitsiläiset Calou Rais ja Sophie Nusbaumer. Kahden eri esityksen osista koostunut ohjelma oli humoristista ja erittäin taitavaa pariakrobatiaa, joissa ensimmäisessä oivallisesti käytettiin tehokeinona ikään kuin huomaamattomasti tapahtuvaa virtuositeettia, samalla kun Sophie oli puhuvinaan puhelimeen kertoen niin lomamatkoistaan kuin muista joutavista asioista. Teatterillinen esitys lumosi näennäisellä vaivattomuudellaan ja hauskuutti yllättävyydellään.

Toinen teos oli vakavampi, selkeästi vielä työstämisvaiheessa eikä saavuttanut samanlaista intensiteettiä vaan jätti hieman hajanaisen vaikutelman – ylipäätään kahden teoksen yhdistäminen tuntui hieman väkinäiseltä tavalta saada täyspitkä ohjelmisto festivaalille. Vaikka pari onkin hyvin taitava, olisin mieluiten pureskellut vain yhden, lyhyemmänkin esityksen kahden sijaan.

Pariakrobatian jälkeen Kaukosen työväentalon pihalla esitettiin Luotti, sirkuksen ja runon vahvasti yhteen liittävä feministinen performanssi, jonka akrobaatti Inka Pehkonen ja runoilija Nelli Ruotsalainen olivat luoneet festivaaliviikon aikana Kaukosessa. Teos oli rakennettu työväentalon takapihalla sijaitsevaan kasvihuoneeseen, joka sai esityksessä toimia niin kohtuna kuin asunnon huoneena tai vessan peilinä. Teos tutki naiseuden monia muotoja, vastuita ja velvollisuuksia ja avasi kehollisen esitystavan ja groteskinkin huumorin keinoin niihin liittyviä myyttejä ja stereotypioita.

Kuva 8 Lari Aaltonen

Luotti-teos oli rakennettu Kaukosen työväentalon takapihalla sijaitsevaan kasvihuoneeseen. Kuva: Lari Aaltonen

Lauantai-illan ja kenties koko festivaalin pääteos oli 11 festivaalin artistin yhteisesti esittämä monitaiteinen Titanic Fiesta. Sen loi kolme sirkusartistia, jousikvartetti, huilisti, säveltäjä ja äänisuunnittelija sekä kanteleensoittaja. Teos oli taiteellisten johtajien Sallisen ja Tikan suunnittelema ja esitettiin festivaalilla – ja ylipäätään – vain yhden kerran.

Tematiikka teoksessa oli tietenkin sen nimeen viitaten lopun ajat, siihen reagointi ja käyttäytyminen ennen vääjäämättömästi saapuvaa, määrittelemätöntä päätöstä. Kaikki mukana olevat artistit tulkitsivat teemaa kukin omalla tavallaan omalla lajillaan, välillä lavalla yhtä aikaa hoippuen tai säntäillen, välillä korokkeilla dramaattisesti esiintyen kuin laivan orkesteri uppoamisen hetkellä. Titanic Fiesta päästi myös artistien virtuositeetit valloilleen, ja yleisö pääsi näkemään hurjalla intensiteetillä monen taiteenlajin kautta esitettyä tuskaa, luopumista, pelkoa, lohduttomuutta, välinpitämättömyyttä ja kaikkia muitakin sellaisia tunteita, joita lopun lähestyessä väkisinkin nousee pintaan.

Teos oli hurja ja arvaamaton, virtuoottinen ja välillä vähän jopa pelottava kuvatessaan hitaasti vajoavaa laivaa, ihmiskuntaa, maailmaa. Sen pessimistinen perusvire näyttäytyi kuitenkin lopulta taiteen korostamisena ja sytytti ehkä kuitenkin pienen toivonkipinän taiteiden merkityksestä ihmiselle myös synkkinä aikoina.

Titanic Fiesta sysäsi silti ajatukset koko tämän vuoden festivaalin taustalla jyllääviin aiheisiin. Edellisvuoteen verrattuna tematiikka oli kauttaaltaan synkempi ja pessimistisempi. Koronakesän 2021 ohjelmiston pienimmillään kahden hengen yleisöille toteutetut esitykset olivat intiimiydessään ja myönteisessä kokeiluhengessään hyvin eri lailla maailmaa katsovia. Silloin teokset olivat kääntyneet eri tavalla sisään päin, luotasivat ehkä taiteen ja taiteilijan mahdollisuuksia tutkia ihmistä itseään, omia tekemisiään ja taiteilijuuttaan rauhassa rajoitusten keskellä, kotiolosuhteisiin linnoittautuneina, välittämättä varsinaisesti yleisöstä joka ehkä ei koskaan pääsisikään saapumaan paikalle.

Purkiko tämän vuoden festivaali sitten henkisesti koronavuosien yksinäistä eristyneisyyttä ja siitä syntynyttä tulevaisuususkon hiipumista? Vaikuttaako taiteen kuvastoon ja festivaalin ohjelmistosuunnitteluun Ukrainassa alkanut sota, uuden tai jatkuvan pandemian uhka, ilmastonmuutos ja muut yhteiskunnalliset tai sosiaaliset kriisit? Onko yleinen ilmapiiri maailmassa sellainen, että taide heijastelee sitä näinkin voimakkaasti? Ja toisaalta, onko taide tässä mielessä vain yhteiskuntaa ja ympäristöä heijasteleva peili vai voiko se myös luoda lohduttomuutta ympärilleen?

Vaikuttavan Titanic Fiestan uppoamisen jälkimainingeissa toistelin itselleni, ettei taiteen tarvitse olla kaunista, parantavaa tai eheyttävää, vaan se saa olla myös pysäyttävää, pelottavaa ja ahdistavaa, herätellä todellisuuksiin ja jopa konkreettisiin toimiin.

Liikaa aikaa Titanic Fiestan sanoman ja kokemuksen pureskeluun ei kuitenkaan ollut, sillä festivaaliklubin iltaohjelmassa Amanda Martikainen oli jo aloittelemassa. Martikainen yhdisti muun muassa suomalaista kansanlaulua, break beatia ja suorempaa elektronista tanssimusiikkia hyvin yleisöön uppoavaksi tanssittavaksi kimpaleeksi modernia ja urbaania maailmaa. Martikaisen lievästi kokeellinen soundi kiehtoi ja sai ihmiset tanssimaan, mutta ei pitänyt pihdeissään ihan loppuun saakka. Lapista kotoisin oleva ja nykyään Berliinissä asuva Martikainen on elektronisen musiikin tekemisissään vielä melko alussa, vaikka hän onkin luonut menestyksekästä uraa esimerkiksi oopperalaulajana ja säveltäjänä.

Kuva 9 Lari Aaltonen

Persian Electro Orchestra tanssittaa festivaalikansaa. Kuva: Lari Aaltonen

Illan toinen esiintyjä oli Persian Electro Orchestra, josta harmillisesti oli Kaukoseen saapunut vain yhtyeen pääjehu, tanskalainen Kianoush Yazdanyar. Kianoush kasvoi persialaisen klassisen musiikin ja elektronisen tanssimusiikin ristipaineessa ja on vuodesta 2016 yhdistänyt persialaisen musiikin sampleja sähköiseen klubimusiikkiin massoja hurmoksellisesti hytkyttäväksi keitokseksi. Kaukosen työväentalon yleisö tanssi kuitenkin kiitollisesti yöhön napakan rytmin tahtiin, jota Kianoush ajoittain sävytti santur-sitrallaan.

Ennen lähtöä sunnuntaina oli vielä aikaa käydä ihailemassa Arttu Niemisen installaatiota Singularity & Humanity’s Last Breath. Sen pääosa oli Suojalan ladon seinään heijastettu mediateos, josta esimakua olikin saatu jo perjantai-iltana Markus Pesosen konsertin taustavisuaaleina. Teos kommentoi kuvallisen toteavasti ihmiskunnan vaikutusta ympäristöönsä ja loi eteen hätkähdyttävääkin kuvastoa kaiken vääjäämättömän päättymisen tematiikasta.

* *

Hiljaisuus-festivaali jätti kokonaisuudessaan täyteläisen olon. Lyhyeen aikaan on saatu luotua todella monipuolinen kattaus pääosin esittävän taiteen teoksia, mutta myös visuaalisuus on vahvasti läsnä. Pienenä festivaalina sillä on kyky sulkea yleisökin omaan maailmaansa ja saada heidät kokemaan teoksia sellaisella intensiteetillä, joihin isommat eivät pysty. Taiteilijat ovat jatkuvasti läsnä, lähellä ja osallistuvia.

Festivaalin teosten yleisen hengen koin kuitenkin lopulta varsin synkkänä ja lohduttomuutta huokuvana. Tämä ei siis ole missään nimessä huono asia, mutta koska festivaalilla on tietynlainen suunnannäyttäjän maine, loi se tietynlaisen kierteen loppuvuoden taide-elämysten tulkintaan. Viime vuoteen verrattuna teokset tuntuivat olevan individualistisempia, raaempia ja joissain tapauksissa vain näennäisen iloluontoisia tai tyyniä, taustalla olevia kuohuja vain vaivoin peittäen. Jopa usean artistin Titanic Fiesta oli enemmän rinnakkaisia taiteilijoita saman teoksen äärellä kuin oikeasti yhteinen ponnistus.

Kaikkea taidetta leimasi jonkinlainen hajanaisuuden tai hahmottomuuden tuntu, joko tarkoituksella luotu tai vahingossa ilmiintyvä. Suuri osa teoksista sai tästä hahmottomuudesta ehkä jopa selittämätöntä lisäpontta, joten tunne kuitenkin palvelee tarkoitustaan. Pinnan alla muhii kuitenkin jotain, josta aistimme vielä vain vähän.

Lari Aaltonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua