Kuvataiteilija Virve Lilja työhuoneellaan. Kuvat: Katri Kovasiipi
KUVATAIDE | Katri Kovasiipi vieraili kuvataiteilija Virve Liljan työhuoneella Takahuhdin taidekeskuksessa. Miten Liljan teokset syntyvät, miten taiteilija saa työskentelyn käyntiin?
”Kyllästyn helposti. En siedä näyttelyissäkään sitä, että kaikki teokset ovat vain samaa.”
Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
Taiteen edistämiskeskus (Taike) on tukenut kirjoittajan työskentelyä.
Virve Liljan työhuone Takahuhdin taidekeskuksessa ei ole suuren suuri, mutta tilavasta rakennuksesta sen vuokralaisilla on mahdollista varata tarvittaessa myös kahta isoa salia suurikokoisten teosten työstämistä varten.
Juuri nyt Liljan mielessä itää suurikokoinen installaatio, ja iso sali on sitä varten jo varattu. Tällä kertaa Lilja on miettinyt teoksen idean jo melko pitkälle valmiiksi. Esille päästäkseenkin se vaatii kookkaan tilan. Näemmeköhän sen vuoden kuluttua kesänäyttelyissä?
– Teoksiani ei ole koskaan aiemmin ollut Finlayson Art Areassa. Sinne tämä sopii, ja siellä se ensi kesänä myös nähdään, Lilja paljastaa.
Vapaasti rönsyilevät työprosessit
Liljan työskentelytavoille ei ole mitenkään tyypillistä, että hän miettisi tai luonnosteli tekeillä olevaa teosta kovin pitkälle etukäteen.
– Enimmäkseen työskentelen niin, että prosessi lähtee rönsyilemään aika vapaasti. On mielenkiintoista aloittaa työ vaikka luomalla pohjaa ja edetä esimerkiksi jonkin värin kautta kerroksittain. Jossain vaiheessa vain päätän, että nyt se on valmis. Joskus sen päätöksen tekeminen on tosi vaikeaa.
Joidenkin valmistuvien teosten alla voikin olla jo kolmesta neljään maalausta, jotkut työt eivät valmistu koskaan. Tai sitten kesken jääneet teokset kaivetaan esiin vuosien päästä, vaikkapa lomalta palattua. Silloin on hyvä hetki käynnistellä työvirettä katsomalla, mitä vanhat työt ovat vailla. Vuosia levännyt keskeneräinen maalaus voi valmistua hyvin pienelläkin teolla, kun sen näkee pitkän ajan kuluttua uusin silmin ja tajuaa, mitä se vielä kaipaa.
Parhaillaan Tukkateekin Pienen Taidegallerian näyttelyssä Tampereella on mukana maalaus, jota Lilja maalasi hyvin pitkälle Marbellassa jo 10 vuotta sitten. Hän jatkoi sen työstämistä vielä kotiin palattuaan vaiheeseen, jossa siitä yhä vain tuntui puuttuvan jotain.
– Nyt, juuri ennen Tukkateekin näyttelyä, sekä ajatus että ilmiasu loksahtivat paikoilleen! Siitä puuttui vain yksi pieni asia.
Tuo maalaus on nimeltään Padova. Teoksen nimikin muuttui matkan varrella.
– Usein, kun teos tulee valmiiksi, tulee tunne, että olen nähnyt tämän jossain. Voi tulla jopa epäilys, että joku muu on jo tehnyt tämän teoksen. En kuitenkaan usko, että oikeasti olen vielä nähnyt edes päässäni, millainen teoksesta on tulossa. Voisikohan tämä olla sukua huijarisyndroomalle, Lilja pohtii.
Allekirjoittaneen mielestä tämä kuulostaa myös sukulaisilmiöltä tunnistamiselle, joka tapahtuu joskus, kun tutustuu nopeasti ihmiseen, josta tulee elinikäinen ystävä. Joidenkin harvojen ihmisten kohdalla syttyy heti sellainen olo, kuin heidät olisi tuntenut aina.
Aina Liljan työprosessi ei ole kuvatulla tavalla ennakoimattomasti virtaava.
– Joskus teen luonnoksia pitkälle valmiiksi, jos on esimerkiksi tarve tehdä johonkin ideaan pohjautuva teossarja.
”Luovin menemään”
Lilja on opiskellut kuvataiteilijaksi Kankaanpään taidekoulussa vuosina 1988–1992. Millainen koulu se oli?
– Meidän aikanamme se oli hyvin erilainen kuin nykyään. Opiskelu oli hyvin vapaata ja vapaamuotoista. Silloin yksi tärkeimmistä asioista olivat muut opiskelijat, samanhenkisten ihmisten pariin pääseminen. Varmaan puolet kaikesta opista ja annista tuli muilta oppilailta. Hevonkuusessahan se koulu oli, naurahtaa helsinkiläissyntyinen, Helsingissä taidelukion käynyt taiteilija.
– Lukion jälkeen vannoin, etten koskaan lähde Helsinkiä pienempään paikkaan, ja yhtäkkiä löysin itseni Kankaanpäästä. Se oli pieni kipuilun paikka, pidin ensin yhden välivuoden ja reissasin vähän maailmalla. Sitten jotenkin rauhoituin ja osasin asettua olemaan siellä.
Kankaanpään taidekoulusta löytyi myös puoliso, kuvanveistäjä Ilkka Virtanen, joka on kotoisin Jyväskylästä. Hänen kanssaan Lilja on pitänyt yhtä ja asunut Kangasallakin jo noin 30 vuotta. Siirtyminen Kangasalle kävi 1990-luvun alkupuolella, Kankaanpään jälkeen, yllättävän helposti.
– Aloin odottaa ensimmäistä lastamme koulun viimeisenä vuonna, enkä enää todellakaan halunnut Helsinkiin. Ajattelimme, että Tampere olisi sopivasti Jyväskylän ja Helsingin välimaastossa.
– Etsimme rauhallista paikkaa Tampereen läheltä, koska molemmat pidimme kovasti Tampereesta. Asuimme ensin puolitoista vuotta Kangasalla vuokralla emmekä olleet ostamassa mitään, mutta sitten [kuvataiteilija] Päivi Paunu päätti myydä meille talon Kangasalta, Lilja muistelee. Sama talo toimii edelleen perheen kotina, ja sen yhteydestä löytyvät myös Virtasen työtilat.
– Elämässäni asiat ovat aina menneet niin, että ne vain tulevat eteen. Jos on mieli auki, asioita tapahtuu.
– Minulta ehkä puuttuu aimo annos kunnianhimoa ja yrittämistä. Luovin menemään, ja ihan hyvin on käynyt. Toisaalta, ei tule kovia kolauksia, kun ei kauhean isoja haaveilekaan, hän jatkaa.
– Tämän ammatin harjoittaminen vaatii jonkinnäköistä turnauskestävyyttä ja luottamusta.
Sukupolvien ketju ja voimakas vaihteluntarve
Perheelliselle taiteilijalle työrauha ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Nykyään se syntyy kolmen lapsen äidille ja neljän lapsen isoäidille niin, että hän tulee joka aamu työhuoneelle ja alkaa vain tehdä.
Varhaisessa tuotannossa Liljan tekotapana korostui grafiikka, viime vuosina maalaus on noussut keskeiseksi työtavaksi. Hän kuitenkin kokee tarvitsevansa molempia työskentelyn muotoja.
Hänelle on tärkeää saada pomppia grafiikasta maalaukseen ja installaatioon, abstraktiosta figuratiiviseen, hyvinkin esittävään – ja jälleen takaisin abstraktiin.
Abstraktien teosten rinnalla ovat eläneet yhtenä keskeisenä linjana sukupolvien kerrostumia käsittelevät teemat, joissa ihminen on näkyvästi läsnä. Oman mummon ikääntyminen ja kuolema saivat pohtimaan häviämistä ja muistoja.
Alkoi syntyä teoksia, joissa lapsen ja vanhuksen hahmot ovat päällekkäisiä. Niiden voi nähdä ilmentävän, kuinka kaikki elämänkaaren kerrokset ovat meissä samanaikaisesti läsnä. Lilja toteaa, että nämä kuvat voi tulkita myös sukupolvien jatkumona.
– Olen joskus miettinyt, pitäisikö minun rajoittaa itseäni, pitäisikö kaikissa töissäni olla jotain tunnistettavaa jälkeä.
– Kyllästyn helposti. En siedä näyttelyissäkään sitä, että kaikki teokset ovat vain samaa. Vaikka samat linjat, ideat tai aihiot pulpahtelevat tuotannossani vuosienkin kuluttua uudestaan esiin, pyrin todella paljon välttämään itseni kopioimista. Saman toistaminen olisi itsellekin tylsää, ei siitä saa tekijänäkään kicksejä, eikä sellainen anna paljoa yleisöllekään.
Kun olosuhteet määrittelivät työtavat
Uransa alkupuolella Liljalla oli hyvin mustavalkoinen kausi.
– Tein koulun jälkeen tosi pitkään grafiikkaa. Yksi syy siihen oli, ettei aluksi ollut varaa pitää omaa työhuonetta, joten työskentelin Tampereen Taiteilijaseuran grafiikanpajalla – jossa työstän vieläkin grafiikkani.
– Pitkään ajattelin, että olen oikeasti luonteeltani maalari, en graafikko tai piirtäjä. Vanhoissakaan töissäni käsialani ei ole perinteinen graafikon jälki, vaan näkyvissä on vähän isommalla pensselillä tehtyä juttua.
– Samalla mieheni – samoista syistä – vaan maalasi, mutta sanoi, ettei ole maalari vaan kuvanveistäjä. Molemmat siis teimme töitä toisella välineellä kuin sillä, minkä ajattelimme olevan se itsellemme ominaisin, Lilja kertoo.
Viimeiset 12–13 vuotta Lilja on maalannut enenevissä määrin. Nuorimmaisen syntymän jälkeen hän jakoi työpäivät miehensä kanssa. Kumpikin pystyi työskentelemään puoli päivää. Grafiikan tekemiseen se aika ei oikein riittänyt.
– Huomasin, että ennätän vain levittää kamat, kun pitääkin jo lähteä kotiin. Tuli sellainen olo, etten vaan kerkeä saada grafiikalla mitään aikaan niin lyhyessä ajassa. Lopulta päätin, että sen pienen ajan vain maalaan. Tuntui niin ihanalta, että jälki tulikin suoraan kankaalle tai levylle, Lilja muistelee.
– Sitten huomasin, että aloin ottaa maalaukseenkin mukaan jotakin painojälkeä. Minussa on kauhean syvällä kuitenkin myös kerrosten rakentaminen ja jäljen tuottaminen jollakin välineellä. Käytän esimerkiksi pleksiä tai rättiä, jota käytän vähän kuin leimasimena. Käytän maalauksissani myös maskiaineita, joilla teen maskauksia, jotka lähenevät grafiikan teon vaiheittaisuutta.
Liljan maalauksissa pohjat syntyvät yleensä akryylillä, ja jos tarve vaatii, hän jatkaa öljyllä. Käytössä ovat myös Miranol ja spraymaalit, joskus jopa pienet lasihelmet. Grafiikantöissä pintakerroksia syntyy myös metalliväreillä.
– Tykkään siitä, että teoksiin syntyy kerroksellisuutta, sanoo Lilja.
– Ei ole itsetarkoituksellista, että mukana on maalien ohella aina toinenkin materiaali, mutta se rakentaa kuvaa hienosti. Kerroksellisuus on myös ajatuksellisesti tärkeätä: eri kerroksissa mennään eri tasoille, voi ilmaista ajattelun kerroksia.
Kirjoja kuunteleva kuvataiteilija
Liljan työhuoneella vaikuttaa yllättävän paljon kirjallisuus. Yleensä hän kuuntelee äänikirjoja työskennellessään. Iltaisin hän lukee painettuja kirjoja. Viime aikojen lukukokemuksista kysyttäessä vastaus tulee nopeasti:
– [Anneli Kannon] Rottien pyhimys oli aivan mielettömän hieno!
– Nyt on menossa [Pirkko Saision] Passio, mutta työnteko on vähän häirinnyt kuuntelua. Tätä ehkä pitäisi lukea ihan kirjana.
Kaikissa työvaiheissa kirjojen kuuntelu ei onnistu, silloin on kuunneltava musiikkia.
Voisi kuvitella, että kirjojen maailma jotenkin vuotaa Liljan maalauksiin, jotka syntyvät romaanitaidetta kuunnellen. Ainakin joskus on käynyt kuitenkin mystisesti aivan toisin päin. Kerran Lilja teki grafiikanteoksiinsa kultaisia kaloja.
– Kuuntelin samalla Gabriel Garzía Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyttä, jossa alkoi olla voimakkaasti merkityksellisiä kultaisia kaloja amuletteina – vasta sen jälkeen, kun olin jo työstänyt kalat grafiikanteokseeni. En ollut koskaan aiemmin myöskään tehnyt tuollaisia kaloja. Siitä tuli erikoinen lisäjuonne, joka on varmasti vain omassa päässäni, mutta itselleni se rakensi työhön oman merkityskerroksen.
Toisen kerran teoksen kuva-aiheella ja tosielämän tapahtumilla oli erikoinen yhteys, kun Lilja työsti mustavariksen.
– Löysin lehdestä mustavariksen kuvan ja ajattelin, että se olisi sopiva grafiikkaan. En ollut koskaan aiemmin tehnyt mustavarista ja luin, ettei niitä juurikaan ole Suomessa.
Mustavarisaiheiselle teokselleen Lilja antoi nimeksi Matka Intiaan.
– Vähän yllättäen kävikin sitten niin, että perheemme lähti saman vuoden loppupuolella Intiaan. Kun pääsimme Goalle, huomasin, että joka puolella oli valtavasti mustavariksia!
Sattumaako? Yhteys oman teosnimen ja mustavaristen kohtaamispaikan välillä oli taiteilijalle itselleen joka tapauksessa voimakas kokemus. Hän oli tehnyt etukäteen kuvan siitä, mitä koki myöhemmin.
Tärkeitä taiteilijaesikuvia Liljalle ovat olleet jo kauan ainakin Outi Heiskanen, Marika Mäkelä, Leena Luostarinen, Marjatta Tapiola, Kiki Smith ja Hannu Väisänen. Myös Väisäsen kirjat ovat olleet läheisiä.
– Väisäsessä ja Kiki Smithissä minua viehättävää, että hekin käyttävät eri välineitä. Tuntuu mukavalta, että muutkin hyppivät tekotavasta toiseen. Se antaa luottamusta siihen, että itsekin saa ja voi hyppiä välineiden välillä.
Lähteekö oma työskentely sitten käyntiin sillä, että siihen vain ryhtyy?
– Kyllä se aika usein lähtee. Ja kun tekee suht jatkuvasti, edellinen työ tavallaan ohjaa seuraavaan. Osaan kyllä ottaa rennostikin, tai jos työ ei suju, voin tehdä pohjia tai pienempiä töitä, joista voi myöhemmin kehittyä jotain.
Taiteilijapuolison, Ilkka Virtasen kanssa hän on tehnyt pari julkista teosta yhteistyönä. Taiteilijaluonteeltaan he ovat hyvin erilaisia, sekä tekniikat että kädenjälki eroavat heillä tosistaan vahvasti.
– Emme työskentele paljon yhdessä. Olemme todenneet, että on parempi tehdä omia töitä. Puhumme kyllä töistä todella paljon.
Lilja toteaa, että hän ja Virtanen ovat muutenkin luonteiltaan erilaisia.
– Ilkka puhuu enemmän. Minä olen korvat, Ilkka on suu.
– On tietenkin helpottava tekijä, että toinen ymmärtää, mitä tämä työ on. Eikä ole ongelmia päättää, mitä vapaa-aikana tai lomilla tehdään. Kyllä se aika lailla näyttelyissä käymistä on, toteaa Lilja.
Virve Liljan maalauksia ja grafiikka Tukkateekin Pienessä Taidegalleriassa, Näsilinnankatu 28, Tampere, 2.9.2022 asti ti–to 10–18, ke 12–18, pe 11–16. Ilkka Virtasen veistosinstallaatio on mukana Vantaan taidemuseo Artsin näyttelyssä Muutoskoht(i)a 28.8.2022 asti.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Näyttelijä Aapo Stavén paljastaa, miten monologi Parikkalan patsaspuiston luojasta Veijo Rönkkösestä syntyi
HENKILÖ | Projektin alkaessa tekstiä oli nolla riviä ja omat tietoni Veijosta rajalliset, Aapo Stavén kertoo Veijo-monologin taustoista.
Eija-Liisa Ahtila etsii ekologista dialogia kaikkien lajien kanssa: ”Metsään tutustuu, kun sitä tunnustelee kaikilla aisteilla”
KUVATAIDE | Serlachius Kartanolla avautui yleisölle 8-kanavainen, vaihtelevien kuvakokojen myötä etenevä, 50-minuuttinen liikkuvan kuvan teos Heijastus metsästä.
”Sormus ei kuulu kenellekään”, sanoo Tampere-talon Ison saliin palaavan Taru Sormusten herrasta -näytelmän ohjaaja Mikko Kanninen
HENKILÖ | Tampereen Teatterin johtajan Mikko Kannisen mukaan draaman kaaret olivat J. R. R. Tolkienille sivuseikka. Siksi juuri yksityiskohtien on oltava hänen ohjauksessaan tarkalleen oikein ja kirjan hengen mukaisesti.
”Kutsukaa meidät kahville!” – Kirsi Kunnas esitti mutkattoman toiveen, joka johti elinikäiseen ystävyyteen
HENKILÖ | Millaista oli kirjoittaa Kirsi Kunnaksesta? Kirjallisuuden professori (emerita) Leena Kirstinä tutustui Kunnakseen 1970-luvulla ja kirjoitti hänestä neljäkymmentä vuotta myöhemmin.