Tappoiko Axel Gallén muurarinsa vai tekikö sen Hugo Simberg? JP Koskinen kirjoitti Ruoveden murhien maailmankartalle

Kuvat: Vinha

Syyskuu 1895. Ruovedelle, Pöytäniemen parhaalle paikalle, on nousemassa taiteilija Axel Gallénin komea erämaa-ateljee, Kalela. Talvi pukkaa päälle, ja korkeaan hirsitaloon pitäisi saada uunit valmiiksi. Työ on myöhässä, kun muurari Martti Mustalampea ei näy eikä kuulu. Hän löytyy julmasti surmattuna, ja pian nimismies Johan Seikulla on kädet täynnä töitä.

Onko Helsingin herra, taiteilija Gallén, suututtanut metsän henget ja manannut pahan esiin? Mitä tekemistä asian kanssa on sepän apulaisella ja oudolla kansantieteilijällä? Kuka hiippailee öisin Kalelan ympärillä säikyttelemällä Axelia, tämän oppipoikaa Hugo Simbergiä ja talon Mary-rouvaa?

Axel puhisee kiukkua, sormeilee kivääriään ja sivelee paksuja viiksiään – varsinkin kun epäilykset kohdistuvat häneen itseensäkin. Tueksi tutkimuksiin ryhtyvät kirjansitoja Kustaa Wilenius ja Gallénien piika, topakka Ida Matintytär. Löytyykö ratkaisun avain ehkä erakko-tietäjä Vartti-Kustaan sienipöllyissään laukomista epäselvistä näyistä ja ennustuksista?

Hugo Axelin opissa

Kuten näkyy ja voi aavistaa, Ruoveden paholainen (Vinha, 2026) nappaa lukijan pitävästi kalmaiseen otteeseensa. JP Koskisen pirkanmaalainen paikallisdekkari 130 vuoden takaisesta Ruovedestä yllättää positiivisesti. Näinkin olisi voinut käydä ja kirkkomaan ”luuhuone” alkanut odottamatta täyttyä.

Historiallisten ja tunnettujen henkilöiden yhdistäminen kuviteltuun murhamysteeriin on kiehtova rikoskirjallisuuden laji. Lukijan mielenkiinto on nytkin taattu, sillä miehisen yrmeän ja usein äreän oloinen Akseli Gallen-Kallela (1865–1931) on niin sanotusti taiteesta tuttu mies. Vuoteen 1907 asti hänet tunnettiin nimellä Axel Waldemar Gallén.

Hugo Simberg (1893–1917) todellakin lähti Gallénin oppiin Ruovedelle vuonna 1895. Yhteistyö rohkaisi Simbergiä jatkamaan symbolistisella linjallaan, joka huipentui Tampereen Tuomiokirkon maalauksissa, kuten Kuoleman puutarhassa.

”Minä tahdon kuvissani näyttää, että kuolema meistä huolta kantaa, ei niinkään elämä”, Simberg määrittää JP Koskisen sanoin – ja sangen sopivasti tämän murhamysteerin hengessä.

Ruoveden Sherlock

Kalela rakennettiin kahdeksan kilometrin päähän Ruovedeltä Näsijärven rannalle vuosina 1894–1895. Kirja alkaa tilanteessa, jossa Axelia ja Marya ahdistaa Marjatta-tyttären kuolema. Axel herättää elämäntavoillaan laajaa pahennusta, Uno-veli-moittii kuulemiensa juorujen perusteella:

”Rakennat jumalatonta pirunlinnaa keskelle metsää. Tanssit öisin kuin noita pirtissäsi helvetillisen ulinan säestyksellä ja manaat paholaisia katolla. Jollakin noitakonstilla aiot elää talven yli, vaikka et ole viljellyt maata kynnenalan vertaa… Oppipoikasi maalaa piruja ja taitaa itsekin olla sellainen. Et käy kirkossa etkä edes tyttäresi haudalla.”

Vanha Ruovesi näyttäytyy JP Koskisen tekstissä ahtaan kristillisenä, perinteisenä maalaispitäjänä, josta kuitenkin ilahduttavasti löytyy avarasti ajattelevia ihmisiä. Eräs heistä on yksi päähenkilöistä, kirjansitoja Kustaa Wilenius (1873–1962), joka perusti oman kirjakaupan vuonna 1903. Nykyisen Vinhan kirjakaupan rakennus valmistui vuonna 1931.

Ruoveden paholainen on siis tarkka tilausteos kustantajansa tarpeisiin. Odottaa sopii, että Wileniuksen hahmo löytyy jatkossakin JP Koskisen lupaamista tulevista Ruovesi Noir -teemaisista dekkareista. Innostuuhan Wilenius vallan rikostutkijaksi suurennuslaseineen kaikkineen saatuaan käsiinsä kirjan Sherlock Holmesista. Samalla alkaa itää ajatus kirjakaupan perustamisesta pitäjän lukuintoa ryydittämään.

Vanha Ruovesi puuttuu

Kirjailija JP Koskinen on mainio ihmis- ja luontokuvaaja. Päähenkilöiden olemuksen ja luonteen hän määrittää terävillä ja tarkoilla lauseilla. Lukija aistii pohjoishämäläisen syksyisen metsän äänet ja tuoksut, ja kielikuvat ovat nautinnollisia:

”Mäntymetsä huokaili menneen kesän perään ja pyyhki latvoillaan tähdistä pilvien tomua.”

Ruoveden paholaisen kieliasu on sopivasti vanhahtava, ja entisajan tavat ja uskomukset kuten kalenterisauvan (riimusauvan) käyttö on sovitettu mukaan kerrontaan. Vaan kyllä edistyksen valomerkitkin näkyvät, sillä Ida-piika haikailee paremman elämän perään:  

”Mieli paloi muuttaa pois, vaikkapa Tampereelle. Sinne oli moni tuttu mennyt tehtaaseen tienaamaan omia rahoja.”

Vanha Ruovesi, sen rakennukset ja miljööt, jää kirjassa vielä turhan vaatimattomasti kaiken taustalle ja hahmottamatta. Uhkea Sofia Magdalenan kirkko vuodelta 1778 mainitaan kerran, mutta sinne ei enää tässä tarinassa palata. Ehkä kirjailija tietoisesti jättää aineksia tuleviin seikkailuihin, sillä ankaran kirkkoherra Schönbergin hahmo suorastaan kerjää vaikeuksia ympärilleen.

Eräs herkkä yksityiskohta jäi kaihertamaan mieltä: onko Kalelan kivijalkaan todella kätketty Marjatta-tyttären hiuskiehkura, säilymään siellä ikuisesti?

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua