Satu soi kuten Sibeliukselta alun perin toivottiin – Wanhankaupungin juhla jatkui upeasti G Livelabissa

Helsinki Chamber Soloists. Kuva: Kari Pitkänen

Tampereella kuultiin perjantai-iltana konsertti, jonka ”syntysanat” lausuttiin silloin, kun kaupungin nimi oli Tammerfors, siellä oli 600 asukasta eikä paikkakuntaa tuntenut juuri kukaan ainakaan maan rajojen ulkopuolella.

Tampereen Wanhankaupungin juhlan (3.–6.8.2023) konserttiohjelman otsikko oli kiehtova: Napoleon, Beethoven ja Suomi. Alkuesitelmän pitänyt historian professori emeritus Pertti Haapala lisäsi listaan vielä illan toisen säveltäjänimen Jean Sibeliuksen. Ja kas – hän myös keri kaikki otsikon nimet pätevästi yhteen loisteliaalla kekseliäisyydellä ja muutamalla aasinsillalla.

Ajatus kulki jotenkin näin: Ruotsi menetti Suomen Venäjälle Suomen-sodassa 1809. Ruotsi sai uuden kuninkaan, Napoleonin entisen kenraalin ja postinhoitajan pojan Jean-Baptiste Bernadotten. Suomi sen sijaan ”kohotettiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”, jonka vahvisti Porvoon valtiopäivillä keisari Aleksanteri I. Mutta yllätys, yllätys: Suomen valtiollisen aseman isä olikin oikeastaan keisariksi itsensä kohottanut Napoleon, joka oli sopinut Aleksanterin kanssa Tilsitissä hyökkäyksestä Ruotsia vastaan.

Miten tähän liittyivät säveltäjät? Beethoven omisti 3. eli Eroica-sinfoniansa (”Sankarillinen”) ensin Napoleonille, mutta suttasi omistuksen yli tämän kruunattua itsensä keisariksi ja lopulta valloitettuaan Wienin. Sibelius puolestaan kirjoitti musiikin sille uudelle kansakunnalle, jolle antoivat kirjallisen muodon ja historian Runeberg, Topelius ja Lönnrot.

Kiehtovaa. Tällaisia musiikin ja aikakaudet yhteen sitovia esitelmiä kuuntelisi mielellään useamminkin konserttien alkupaloiksi.

Tampereen G Livelab oli perjantai-iltana melkein täynnä. Avausesitelmän piti professori Pertti Haapala. Kuva: Kari Pitkänen

”Sekopäinen” Satu hioi sielua

Läpeensä kalevalaisen, ylipitkän ja raskaan Kullervo-sinfonian jälkeen kapellimestari Robert Kajanus toivoi Sibeliukselta jotain sirompaa ja helpommin esitettävää. Säveltäjä suostui – ja sävelsi 20-minuuttisen orkesterirunon Satu (En Saga) joulukuussa 1892.

Ei tullut kevyttä eikä pientä vaan teos, jota Oskar Merikanto piti ”sekopäisenä”. Tosin säveltäjä oli sittemmin hänen mukaansa tullut terveeksi, Haapala nauratti kuulijoita. Sibeliuksen itsensä mukaan Satu oli hänen ”psykologisesti syvällisimpiä teoksiaan, johon sisältyy koko nuoruuteni”.

G Livelabin konsertissa Satu esitettiin Jaakko Kuusiston upeana sovituksena kamariyhtyeelle. Vihdoin nyt Satu tuntui soivan siinä kokoonpanossa, jollaista Kajanus ehkä alun perin oli toivonut.

Helsinki Chamber Soloists -yhtyeen kahdeksan soittajaa avasivat Sadun maailman valloittavasti. Yhtyettä johti ykkösviulisti Ari Þór Vilhjálmsson. Vaikka kutakin soitinryhmää edusti tällä kertaa vain yksi soitin, kokonaisuudesta muodostui juuri niin yhtenäinen ja salaperäisen hämyinen kuin isommankin orkesterin käsissä. Yksittäiset teemat ja niiden taitteet avautuivat näin jopa paremmin kuin normaalisti. Teoksen loppu – klarinetti, sello ja hiljaa säestävät viulut – hioi sielua kuin hellä hyväily. Erityiskiitos klarinetisti Giuseppe Gentilelle.

Aplodit olivat pitkät ja lämpimät. Ylimääräisenä kuultiin Valse triste. Kuva: Kari Pitkänen

Onnistunut ruumiinavaus

Konsertin päänumerossa eli Beethovenin Eroica-sinfoniassa Helsinki Chamber Soloists esiintyi 13-henkisenä kamariorkesterina. Sovituksen on tehnyt Adrian Rigopoulos.

Tässä teoksessa pienikin orkesteri saavuttaa jo ajoittain melko sinfoniset tehot. Eniten epäilin alkuun toisen osan kuuluisan surumarssin kohtaloa pikkubändin käsissä, mutta turhaan. Marssi soi kohtalokkaan iskevästi ja lämpimästi, samoin finaalin letkeät ländler-rytmit. Osaava soittajisto aisti herkästi toistensa aikeet ja mielenliikkeet, ja yksittäiset muusikot kuten Ville Hiilivirta (käyrätorvi) ja Joona Pulkkinen (sello) tekivät läpi konsertin varmaa, mutta hienovaraista työtä.

Myös isoja sinfonioita – noita taidemusiikin klassikkoja – pitäisi esittää enemmän kamariorkesteri-kokoonpanolla. Moni tärkeä teos tuoreutuu kummasti, kun niille tehdään tällainen musiikillinen ruumiinavaus.

Ylimääräisenä kuultiin Sibeliuksen Valse triste. Liekö se koskaan soinut tamperelaisella lavalla yhtä herkkävireisesti ja kaartunut loppuhuipennukseen näin kiihkeästi kuin tässä konsertissa?

Toisen kerran vietettävää Wanhankaupungin juhlaa emännöi sen taiteellinen johtaja Helena Hiilivirta. Viikonlopun aikana luvassa on vielä neljä erilaista, mielenkiintoista ja korkealaatuista konserttia. Tätä juhlaa ei kannata jättää väliin, ja toivottavasti siitä kehittyy jatkossa yksi tamperelaisen konserttikesän varmoista kiintopisteistä.

Kari Pitkänen, teksti ja kuvat
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua