Sanna Marin ei pelkää omakehuja, ja se on miehille liikaa

Kuva: Meeri Koutaniemi

Nauroin ääneen, kun luin Iltalehden juttua ruotsalaisen Expressen-lehden kolumnista. Sen kirjoittaja Linda Jerneck vertaa Sanna Marinin Toivo on tekoja -kirjan (Gummerus, 2025) lukemista juomapeliin:

”Ota shotti joka kerta, kun Sanna Marin kehuu itseään! Hetkeä myöhemmin tajuan, että jo ennen kolmatta lukua olisi tarvittu vatsahuuhtelua.”

Kehuja kirjassa todella riittää. Siis omakehuja. Sanna ei säästele arviota itsestään: hän on milloin ahkera, luotettava, osaava, päättäväinen tai tunnollinen. Mutta osaa Sanna kehua muitakin, kuten läheisiään, ystäviään, työtovereitaan ja ennen kaikkea äitiään.

Marinin kiitoksissa äidilleen on jotakin syvästi koskettavaa. Kirjan loppusanat muistuttavat jokaista lukijaa siitä suunnattomasta vastuusta, mutta myös mahdollisuuksista, joita vanhemmuus tarjoaa:

”Olet aina ollut tukenani ja auttanut minua luottamaan itseeni. Olet kannustanut minua toimimaan ja iskostanut minuun ne arvot, jotka ovat johdattaneet minua kaikessa, mitä teen. Kiitos.”

Arvostan myös sitä, miten kauniisti Marin puhuu ex-miehestään ja tyttärensä isästä.

* *

Miksi Sanna Marinin kirja sitten jakaa niin voimakkaasti lukijoiden mielipiteet? Siksi, että Sanna Marin jakaa mielipiteet, ja vieläpä harvinaisen jyrkästi.

Hän toteaa sen kirjassa itsekin. Havainto tuli hänelle yllätyksenä. Pelkkä pätevyys ja omistautuminen ei riittänyt. Suomessa oli yhtäkkiä poliitikko, joka revittiin kokonaan palasiksi. Marinin kohtaloksi tuli olla 2020-luvun Urho Kekkonen.

Marin myöntää halunneensa valtaa ja pitäneensä siitä. Paha, paha. Tässä meillä on poliitikko, ja vieläpä nainen, joka sanoo sen suoraan. No, kuka mies olisi uskaltanut?

Omakehu on synti luterilaisessa polviasennossa kasvaneille suomalaisille. Parempi olla vaatimaton ja hiljaa, ettei maailma lyö. Ylpeydestä ja liiasta itsetunnosta ei hyvä heilu, ja tavallaan se on tässä tottakin. Marin sai itse huomata, mitä siitä seuraa, kun ei raukka osannut taipua muottiin.

Samaan aikaan ison meren takana meillä on kunin… ei kun presidentti ja hänen ympärillään hovi, jonka itsekehulla ja -luottamuksella ei ole äärtä eikä määrää. Amerikoissa omakehu on hyve, ei taakka. Eipä ihme, että Hope in Action ilmestyi ensin englanniksi, ja vasta sitten suomeksi. Kirjan tärkein kohdeyleisö on Suomen ulkopuolella.

* *

Ymmärrän hyvin, että Toivo on tekoja on ollut monelle naispuoliselle lukijalle hyvin voimaannuttava lukukokemus. Eikä vain naisille, myös miehille ja etenkin nuorille. Jokainen näkee ympärillään, mihin johtavat ukkoutuvien miesjohtajien raakuus, rahanhimo ja näkemyksettömyys tulevien sukupolvien tarpeista.

Toivon todella, että uusia sannamarineita tulee ja monta. Rohkeutta ja muutosvoimia kaivataan enemmän kuin koskaan. Itse asiassa nykymeno on niin tuhoisaa, että juuri vanhat ajatus- ja toimintatavat hylkäävät nuoret johtajat ovat paras takeemme selvitä tällä pallolla lajina hengissä.

Silti en ole ihan varma, että Sanna Marin painotti kirjansa oikein. Kirja voi alkaa tympäistä ja jäädä kesken, jos et ole valmiiksi samalla aaltopituudella. Suomalaisen hallituspolitiikan monet solmut ja toimijat todennäköisesti saavat ulkomaiset lukijat lähinnä haukottelemaan.

Pahinta on Marinin valikoitu totuus menneiden vuosien tapahtumista. Kuusi miljardia euroa maksanutta Fortumin Uniper-sotkua ja ex-pääministerin tässä yhteydessä harjoittamaa tekstiviestien mittaista kansallisten etujen puolustuspolitiikkaa ei käsitellä. Siihen hänellä on toki täysi oikeus.

Sen ymmärrän hyvin, että kotimainen pikkupolitikointi ja lehdistön ajojahdit alkoivat jossakin vaiheessa vituttaa. Yksi lause yhden kohun keskeltä kertoo paljon:

”Olimme koulutettuja aikuisia, joilla oli oikeitakin töitä tehtävänä.”

* *

Omimmillaan Marin on silloin, kun hän palaa virkakautensa koskettavimpiin hetkiin. Yksi niistä oli ensivierailu Ukrainassa sen jälkeen, kun Venäjän maskit oli riisuttu:

”Seistessäni joukkohaudan äärellä Pyhän Andreaan ortodoksikirkon pihamaalla tunsin syvää surua ja voimattomuutta tuon suunnattoman julmuuden edessä. Nieleskelin kyyneleitäni ja yritin pysyä niin tyynenä kuin saatoin.”

Muistini mukaan Marin on ainoa valtiojohtaja, joka on avoimesti ja julkisesti itkenyt Ukrainan kansan kanssa. Heitä voi olla muitakin, mutta kaikki kunnia tästä hänelle.

Ukrainan ja varsinkin Moldovan tilannetta Marin olisi voinut avata perusteellisemmin kansainvälisille lukijoilleen. Juuri näiden maiden EU-tien tasoittamiseen hän keskittyy Tony Blairin johtamassa instituutissa.

”Venäjä on hyökkäyksellään rikkonut ja hylännyt Euroopan turvallisuusjärjestelmän perusperiaatteet ja sitoumukset. Se on todellisuus, jonka joudumme kohtaamaan vielä senkin jälkeen, kun sota jonakin päivänä päättyy.”

Nämä sanat voisi naulata printattuna Trumpin kartanon etuoveen.

* *

Suomessa on varmaan satoja tuhansia miehiä ja miksei naisiakin, joille Sanna Marinin siviilirohkeus ja tahto tyttöjen ja naisten oikeuksien puolustamisesta vain on liikaa.

”Naisten osallistuminen päätöksentekoon oli ratkaisevaa maamme kehittymisessä siksi hyvinvointivaltioksi, jollainen se on tänä päivänä”, hän muistuttaa perusasioista, mutta toteaa kohta perään, kuinka vuonna 2025 naisten oikeudet ottavat takapakkia ympäri maailmaa.

”Minut on uhattu raiskata ja muilla tavoin pahoinpidellä seksuaalisesti niin monta kertaa, etten pysy enää laskuissa.”

Mikä miehiä vaivaa? Miksi naisen menestys on meille niin vaikea asia? Mikä helvetin oikeus kenelläkään on uhata naista tai ylipäänsä ketään raiskauksella tai väkivallalla?

”Olen tavannut monia lahjakkaita miesjohtajia, mutta jokainen naisjohtaja, jonka olen tavannut, on ollut lahjakas.”
(kursivointi: Sanna Marin)

Ihan varmasti näin. Lahjattomasta miesjohtajasta voi tulla vaikka Amerikan presidentti. Lahjattomasta naisesta ei koskaan.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua