Lemminkäinen liekehti ja säkenöi, kun Tampere Filharmonia avasi 95-vuotisjuhlavuotensa

Matthew Halls (vas.) ja Paul Lewis kiittävät yleisöä. Kuva: Kaehryan Fauth-Eskonen / Tampere Filharmonia

Keisari ja Lemminkäinen. Tampere Filharmonia Tampere-talossa 17.1.2025. Matthew Halls, kapellimestari. Paul Lewis, piano.

Tampere Filharmonian 95-vuotisjuhlat eivät olisi voineet alkaa komeammin ja yleisöystävällisemmin. Ohjelmassa oli wieniläisklassisen konserttokirjallisuuden helmi sekä lohkare kotimaisen musiikin peruskalliota. Jos tästä ei saa syntymään mieleenpainuvaa konsertti-iltaa, niin mistä saa?

Tampere-talossa epäilyille ei onneksi jäänyt mitään sijaa. Konsertin jänne ja intensiteetti olivat mahtavat – aina siitä asti, kun pianisti Paul Lewis ensi kertaa laski kätensä koskettimille Ludwig van Beethovenin Keisarikonserton solistina.

Kun Sibeliuksen Lemminkäisen viimeiset sävelet jäivät soimaan saliin ja aplodimyrsky alkoi, kapellimestari Matthew Halls kääntyi yleisön puoleen silmin nähden kaikkensa antaneena. Kylmäksi ei jäänyt kukaan, ja sen aisti yleisön reaktioista.

Mikä onni onkaan, että Tampere Filharmonia on näin loistavassa vireessä oman juhlavuotensa käynnistyessä.

”Keisari”, mutta ei Napoleon

Beethovenin pianokonsertto nro 5 Es-duuri opus 73 on säveltäjänsä vaativin ja suurimuotoisin teos tälle kokoonpanolle. Yhtä sinfoniseen kokonaisuuteen ylsi vasta Johannes Brahms kahdella pianokonsertollaan.

Beethoven itse ei kuuroutensa takia esittänyt teosta koskaan. Myöhemmin se sai lisänimen ”Keisari”, mutta ei suinkaan säveltäjältä itseltään. Hän vihasi itsevaltiaita kuten keisariksi julistautunutta Napoleonia.

Yhtä kaikki, konsertto soi sotilaallisen komeasti ja marssin tapaan. Mittavassa ensimmäisessä osassa solisti pitää sankarillisesti pintansa orkesterin vahvaa jousistoa, patarumpuja ja puhaltimia vastaan. Keskimmäisen Adagio-osan soisi kestävän ikuisesti, kun solisti pudottelee tarkkaan annosteltuja musiikillisia kultahippuja pianon koskettimille. Siitä edetään ilman taukoja riemukkaaseen rondo-osaan, joka korostaa koko teoksen majesteettista muotoa.

Klassismista romantiikkaan

Paul Lewis ja Tampere Filharmonia ovat esittäneet kaikki Beethovenin pianokonsertot kahden vuoden aikana. Tässä huipennuksessa yleisö pääsikin nauttimaan saumattomasta yhteistyöstä, jossa orkesteri ja solisti olivat lavalla yhtä puuta.

Pidin erityisesti tavasta, jolla molemmat osapuolet osasivat sovittaa soittotapansa tarvittaessa wieniläisklassisen kepeäksi ja kevyeksi, mutta myös muhevan romanttiseksi – elettiinhän konserton syntyaikana kahden musiikillisen aikakauden taitekohdassa.

Lewisin soitto on luontevaa, tyylikästä ja sisäistynyttä. Hän ei korosta omaa osaamistaan, vaan antaa kunnian mestareille. Tampere-talon yleisö palkitsi ammatillisen ja nöyrän lähestymistavan bravo-huudoilla.

Tampere Filharmonia ja kapellimestari Matthew Halls taikoivat Sibeliukseen intensiivisen tunnelman. Kuva: Kaehryan Fauth-Eskonen / Tampere Filharmonia

Ich komme osattiin ennenkin

Jean Sibeliuksen Lemminkäinen, neljä legendaa orkesterille opus 22 syntyi vuonna 1896 sen jälkeen, kun Sibben haaveet Veneen luominen -nimisestä oopperasta olivat kariutuneet.

Sibelius laittoi pian sarjan kaksi mittavinta osaa esityskieltoon. Syynä saattoi olla kapellimestari Robert Kajanuksen nihkeä asenne.

Jo kantaesityksestä kriitikko Karl Flodin oli kirjoittanut: ”Tällainen musiikki tuntuu ihan patologiselta ja jättää… sekavia, piinallisia ja luonteeltaan epämääräisiä vaikutelmia.” Sarja esitettiin kokonaisuutensa vasta vuonna 1935, ja sen jälkeen menestys onkin ollut taattu.

Flodinia saattoi epäilyttää esimerkiksi avausosan Lemminkäinen ja saaren neidot avoin eroottinen vire. Jouset kiehnäävät odottavasti kohti suurta täyttymystä, jonka sisällön jokainen voi ratkoa omassa päässään. Samaa tehokeinoa Sibelius käytti Kullervo-sinfonian osassa, jossa Kullervo viettelee sisarensa. Päähenkilöiden sukulaisuushan selviää vasta tapaamisen jälkeen.

Suomesta on menty Eurooppaan rohkeasti eroottissävyisellä musiikilla jo kauan ennen Ich kommea ja Erika Vikmania.

Uutta yleisöä kasvamassa

Matthew Halls loihti koko Lemminkäissarjaan aivan odottamattoman intensiivisen ja voisiko sanoa kansallisromanttisen juurevan tunnelman. Tuonelan joutsenta olen tuskin koskaan kuullut yhtä herkästi tulkittuna ja soitinryhmittäin tarkasti artikuloituna teoksena. Halls vielä erikseen omilla liikkeillään kohotti joutsenen ilmavaan liitoon musiikin saattelemana.

Lemminkäinen tuonelassa -osa puolestaan päättyy kauniiseen kansanlaulumaiseen balladiin, jonka kasvu ja kehittyminen osan lopputeemaksi oli yksi koko esityksen tähtihetkiä.

Erityiskiitos patarummuissa urakoineelle Tiina Laukkaselle. Hänellä oli kiireinen ilta. Mutta vain konserttisalissa voikin aistia, kuinka painokkaasti rummun ääni kantaa muun orkesterin yli.

Konsertissa oli huomattavan paljon yläaste- ja lukioikäisiä kuuntelijoita. Tällaiseen yhteistyöhön Tampereen orkesterin kannattaa panostaa jatkossakin, sillä vain näin kasvatetaan uusia konserttiyleisön sukupolvia.

Koko illan anti oli sen verran vakuuttava, että tällä ohjelmalla kelpaisi lähteä vaikka ulkomaankiertueelle. Pistäkää harkintaan.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen (at) kulttuuritoimitus.fi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua