Insinööri ja meri – Kun Antti Tuuri lähtee vesille, sieltä ei kerätä luontoelämyksiä, vaan merimaileja

Kuvat: Otava / Jouni Harala

”Elokuvaohjaaja Pekka Parikka soitti ja kertoi tilanneensa purjeveneen”. Siitä alkoi myös kirjailija Antti Tuurin elämän mittainen purjehduskausi.

Miesten keskenään samanlaiset veneet, 32-jalkaiset isot Scyllat, tilattiin luvialaiselta venerakentaja Nalle Nybergiltä. Tuurin vene kastettiin Haukaksi. Esikuvana oli Apu-lehden sarjakuva 1950-luvulta, ”Haukka, temmeltävien tuulten kasvatti”. Nyt elettiin vuotta 1981.

Tuurilla oli graafisen alan insinöörin koulutus, kirjailijan työura ja kokemusta vesillä olosta lähinnä armeija-ajalta, jolloin hänet oli koulutettu syöksyveneiden käyttöön ja venejoukkueen johtamiseen.

”Minä ajattelin mielessäni, että tunsin monta minua tyhmempää miestä, jotka osasivat purjehtia isoilla purjeveneillä. Uskoin, että minäkin taidot oppisin”, hän tunnustaa kirjassa Yksinpurjehdus Hankoniemen ympäri ja muita kertomuksia (Otava, 2024).

Oppihan hän. Ennen kaikkea veneilyn tekniikan ja merimailien keräämisen.

Lokikirja vai veneilykirja?

Maakrapuna en ole mikään vene- tai meriaiheisten kirjojen tuntija, mutta silti Tuuria lukiessa vähän ärsyttää. Lähinnä veneily tuntuu olevan hänelle sen teknisten esteiden voittamista ja uusia näppäriä innovaatioita. Todennäköisesti hän oikeasti nauttii vesillä olosta, mutta aitona pohjalaisena säästelee näiden tunteiden kuvaamista kirjassaan jo liikaakin.

”Käveltiin Haapasaaren kylässä… ostettiin savukalaa… purjehdettiin vaihtelevissa tuulissa… jyystettiin koko päivä moottorilla Onasiin saakka” ja niin edelleen Haukan lokikirjaa siteeraten.

Suureen merkitykseen kirjassa nousee norjalainen Owatrol-puunkyllästysaine. Sen paremmuus oli ensin Parikalle ja on nyt Tuurillekin melkein uskonkappale.

Lause ”oma viehätyksensä oli purjeveneessä, kun tuuli vei venettä hyvää vauhtia eikä moottorin ääntä kuulunut: kuului vain tuulen suhina ja aaltojen pauhu”, on melkein suurin myönnytys venettä ympäröivän mahtavan luonnon hyväksi. Mukana saisi olla edes yksi kuva Haukka-veneestä, joka sentään on yksi tämän kirjan päähenkilöistä.

On onni, että Antti Tuuri yhä purjehtii Otavan tähtien alla. Moni muu kustantaja voisi nikotella tästä hieman yksioikoisesta teoksesta.

Taakse jääneet merimailit hän laskee tunnollisesti. Niitä kertyi tarkalleen 11 442 sinä aikana, kun Haukan kotisatamat olivat Helsinki ja Hanko. Vuonna 2006 vene siirrettiin ”Pohjanmaan kivisille rannoille”.

”Glas nost” Tallinnassa

Kaikeksi onneksi Tuurin leppoisan jutusteleva ja mutkaton kirjoitustyyli on tallella. Parhaimmillaan hän on tarinankertojana, sillä Haukan miehistössä ehti oman perheen ja tuttavien lisäksi vuosien varrella vierailla jos jonkinlaista kulttuuripersoonaa.

Tuuri muistelee esimerkiksi kirjailija Arto Paasilinnan ostamaa venevajaa, joka arkkitehti Reima Pietilän piti muuttaa huvilaksi. Tai lastenkirjailija Leonard Uspenskia, joka Lera-vaimoineen sai venemaistiaiset Hangon edustalla.

Juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista Tuuri, Hannu Mäkelä ja Martti Larva muodostivat suomalaisen kirjailijadelegaation, joka purjehti Haukalla Tallinnaan sikäläisten kirjailijaliittojen vieraaksi.

Matkassa oltiin kolme päivää, ja kuvausta niistä lukisi mielellään pidempäänkin. Se kävi selväksi, että ryyppylasien nostot illallisella ja suomalaisten ”glas nost” -toivotukset eivät saavuttaneet suurta vastakaikua.

Talvisodasta tuli fiasko

Paras todistus siitä, miten erilainen maailma oli, on Tuurin muistelma Berliinin elokuvajuhlilta talvelta 1990. ”Filmijuhlien aikaan vallitsi suuri rauhan ja rakkauden henki maan päällä ja kaikkien ihmisten kesken”, Tuuri toteaa. Hänen ja Pekka Parikan suurtyö, Talvisota-elokuva, sai todella nuivan vastaanoton.

”Eräs naistoimittaja kysyi kiukkuisena myös metsien viattomista puista, joita elokuvan kuvauksissa räjäyteltiin kumoon: mitä puille oli tapahtunut? En malttanut olla sanomatta, että kaadetut puut vietiin suomalaiseen paperitehtaaseen ja siellä niistä tehtiin paperia: sitä ehkä oli siinä lehtiössä, joka toimittajalla oli kädessään… Tunnelma ei vastauksestani lauennut keveämmäksi.”

Mutta tämä meneekin jo meriltä sivuun. Se jokin, joka Tuuria ja monia muita vesillä olossa viehättää, piilee ehkä tässä toteamuksessa:

”Kun kaksi miestä istuu neljätoista tuntia purjeveneessä, siinä ehtii puhua menneet ja tulevat.”

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua