Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kalevi Suopursu on hurmioitunut muun muassa Chris Reasta ja jostain iiriksestä.

1

Uzbekistanin sosialistisen neuvostotasavallan oma ”Beatles” eli laulu- ja soitinyhtye Jalla otti vuonna 1979 uuden suunnan ja päätti karismaattisen keulakuvansa, Farruh Zakirovin (s. 1946, Taškent) johdolla siirtyä etnopiireistä popmusiikin ytimeen. Uusi suunta oli menestys, jonka turvin tuli voitto suuressa laulukilpailussa jo vuonna 1982 hitillä nimeltä Utškuduk. Se perustuu moskovalaisen runoilija Juri Entinin oodimaiseen tekstiin, joka on aina naurattanut paitsi uzbekkeja myös bändiä – lähinnä siksi, ettei Keski-Uzbekistanissa sijaitsevassa Utškudukin kaupungissa ole mitään romantisoitavaa. Se tunnetaan lähinnä teollisuustaajamana, jossa on louhittu uraania aina 1960-luvulta alkaen. Voitosta hurmioituneena yhtye teki pari vuonna myöhemmin saman tempun ja lauloi tällä kertaa Keski-Aasian historiallisesta helmestä – Shahrisabzista. Laulussa rinta-rinnan räkivät rock, iskelmä, etno, stemmat, kuorolaulu ja syntetisaattorin ns. pierusaundit. Parasta juuri nyt on vuonna 1984 televisioitu laulukilpailu, jonka lähikuvan kohdassa 1:40 näemme, että yhtyeen komeanenäisimmän muusikon käsittelemä syntetisaattori on Korgin Poly-800.

 

2

Ravintola Telakan Kobra-klubilla esiintyi muutama viikko sitten joensuulainen joku iiris, jonka nimi kirjoitetaan pienellä – ja mikä onnenpotku se onkaan, sillä en voi sietää isoa J-kirjainta: norsunluutornistaan se katsoo väärään suuntaan. Urheilushortseihin ja aurinkolaseihin pukeutunut iiris fiilaa erikoisella soul-äänellään ryyppäämisestä ja panemisesta, ja lyyrisessä minässään muuttuu yhdeksi jätkistä, joka kaikkien näiden vuosien jälkeen kääntää miesten vähättelevät sanat heitä itseään vastaan.

”Näytä mulle mun paikka, pane mut paikalleen. Ahda minut nurkkaan, jätä ovi vain raolleen. En oo hyvä tyttö, en oo hyvä jätkä. Tahdon olla hyvä tyttö, tahdon olla hyvä jätkä. Kerro mulle, että mä oon hyvä tyttö. Taputa päätä ja sano: hyvä tyttö. Mutta jos taputat päätä, niin vedän sua turpaan. Koska en oo hyvä tyttö.”

Istun lavan reunalla, vääntelen videomikserin miehille suunniteltuja nappuloita ja toivon salaa, että iiris esittäisi vielä pari laulua, jotta vapiseva patriarkaatti vihdoin murskaantuisi.

 

3

Viihdemusiikin kruunaamaton englantilainen kuningas Chris Rea (s. 1951) vietti lapsuutensa kesät Italiassa haaveillen jäätelösukunsa jatkamisesta, mutta päätyikin erikoistumaan kesä-teemaisiin lauluihin. Niitä on siroteltu pitkin hänen uraansa: Distant Summers (1980), Looking for the Summer (1991), Sweet Summer Day (1998) sekä tietenkin On the Beach (1986). Parasta juuri nyt on tuon albumin kansi, jossa rannan vaalea hiekka sulautuu näkymättömiin geometrisiin kehyksiin. Levyn kuvallinen maisema on saavuttamaton fantasia, sillä arkitodellisuudessa rannalla viihtyvät vain kiljuvat lapset, jäätelön sieppaavat lokit ja heikot uv-suojamme läpäisemä aurinko. Siksi me tarvitsemme fantasioita – emme lentokoneita ja Malibua.

Tampereen Armonkalliolla sijaitsevan taloyhtiöni tuuletusparvekkeelle paistaa ilta-aurinko kello 19–21. Silloin seinien sävy hohtaa taianomaista haavemaailmaa. Aina kun helle paahtaa asunnon pätsiksi, menen parvekkeelle juomaan ykköskaljaa aurinkolasit päässä ja kuvittelen olevani rannalla.

On the Beach.

 

4

Kun minä vuonna 2009 tutustuin pietarilaiseen punk-treenikämppään, oli kaikkein pyhin asia, että arkoihin jalkoihin piti sulloa paikalliset tohvelit – tapatškit. Sitten vasta säröt säädettiin pykälään numero 11 ja huudettiin mikrofooniin ”olen kummitus!” Kun minä tänään käyn babushkani luona Etelä-Pietarin reunalla, vaatii myös isoäiti pitämään jaloista huolta. ”Lattia on kylmä, sinä vilustut muuten”, huikkaa mummo keittiöstä, ja nuutuneesta muovipussista kaivan parin neuvostoaikaisia lämmittimiä. Tapatškit.

Kaupungin kiihkeässä keskustassa sijaitsee antiikkinen yleinen sauna, jossa henkisiä tarpeitaan kävivät tekemässä niin Dostojevski, Musorgski kuin Leninkin. Voitte arvata mitä heillä oli kassissa mukanaan – tapatškit. Niinpä myös minun ja maailman välillä on aina kaksi senttiä kiinalaista muovia.

Sillä tämä muovi minua varjelee, tämä muovi minua turmelee. Mutta metsän laidalla opeta sinä minua tuntemaan kipu, jonka pienet kivet kantavat.

 

5

Schlageriin kallellaan oleva unkarilainen rock-pumppu nimeltä 3+2 julkaisi vuonna 1986 kaihoisan hittikappaleen lakastuneesta syysruususta ja myi yli miljoonaa levyä. Suosion huutavassa hurmassa yhtye päätti panostaa tulevaisuuteen, jonka videomuotoiset helmet ovat parasta kulttuuria juuri nyt.

Syysruusu-videon päähenkilönä toimii laulaja-keulakuva Zoltán Bugyi, joka nahkatakissaan ja beigen värisessä maailmassaan tupruttelee röökiä. Hän on lähdössä viettämään iltaa, mutta jääkin yllättäen fiilistelemään Roland-merkkistä syntetisaattoriaan. Aina väliin leikatussa fantasiakuvastossa näemme orkesterin lava-show’ta. Slaavilaiseen elokuvataiteen tapaan kasvoille lävähtävät laukkaavat hevoset, minkä jälkeen yhtye on ilmestynyt lötköttelemään sohvalle jo aiemmin tutuksi tulleeseen olohuoneeseen. Zoltán esittelee heille Rolandin soundivalikoimaa, mutta orkesterin jäseniä ei kiinnosta pätkän vertaa. Tuttu skenaario jokaisen syntetisaattoriharrastajan elämästä. Impressionistinen kuvaelma päättyy, kun ovelle ilmestyy permanenttiin pukeutunut nainen. Hän asettelee kätensä kysymyksen muotoon, joka voi elekielellä udella vain yhtä asiaa: ”Missä hele-ve-ti-ssä olet luurannut koko illan?”

Vastaus on tuttu ja syntinen: syntetisaattorin äärellä.