Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kaarina Lehtisalo muistaa, mitä neljävuotiaan päässä tapahtui, kun Neil Armstrong ja Buzz Aldrin kävelivät Kuun pinnalla.
1
Siitä on nyt tasan viisikymmentä vuotta. Apollo 11:n miehistön kaksi jäsentä, Neil Armstrong ja Edwin ”Buzz” Aldrin, laskeutuivat Eagle-aluksella Kuun pinnalle 20. heinäkuuta 1969. Muutamia tunteja myöhemmin, kun vuorokausi jo oli vaihtunut, koko maailma seurasi herkeämättä, kun Armstrong ja Aldrin ottivat ensimmäiset askeleet Kuun kamaralla.
Tuona päivänä vuonna 1969 olin neljävuotias pikkutyttö. Ja autuaan tietämätön koko jupakasta. Varmastikin vanhempani olivat puhuneet tulevasta kuulennosta keskenään, ja varmastikin radiosta ja televisiosta oli jo tullut kaikenlaista uutista ja keskustelua aiheesta. Mutta epäilemättä minulla oli paljon parempaa tekemistä kuin kuunnella aikuisten juttuja.
Kunnes 21. heinäkuuta kaikki muuttui.
En muista kuvia Kotkan laskeutumisesta, enkä muista kuvia Armstrongin ensimmäisistä askelista Kuun pinnalla – tai jos muistan, ne ovat ne samat kuvat, jotka on näytetty dokumenteissa yhä uudelleen ja uudelleen.
Minä muistan jotakin tärkeämpää. Muistan, miltä isäni näytti tuona päivänä.
Todennäköisesti oli aamu tai aamupäivä. Isä oli kotimme olohuoneessa katsomassa televisiota omituiseen aikaan. Tunnelma oli outo, jännittynyt. Varmasti vilkaisin itsekin televisiota, mutta yhtään en muista, mitä televisiossa tuolla hetkellä näin. Sen sijaan muistan isäni kasvot. Hän katsoi televisiota hyvin vakavan näköisenä, kuin olisi pidätellyt kyyneliään.
”Mitä on tapahtunut?” kysyin.
”Ihminen on laskeutunut kuuhun. Ensimmäistä kertaa”, vastasi isä hiljaa. Irrottamatta katsettaan televisiosta.
Siinä silmänräpäyksessä neljävuotiaan maailma laajeni kotileikeistä ulkoavaruuteen.
Olin tarpeeksi vanha tajuamaan, että ”ihminen” tarkoitti meitä kaikkia. Me olimme laskeutuneet kuuhun. Ja ”ensimmäistä kertaa”. Se tarkoitti, että kuuhun mentäisiin vielä monta kertaa. Me olimme laskeutuneet kuuhun – ja tämä oli vasta alkua!
En mitenkään voi sanoin kuvailla sitä iloa ja toivoa, jonka tämä ajatus pikkulapsessa herätti. Me olimme matkalla valloittamaan avaruutta!
Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että todellakin miljoonat ihmiset ympäri maapallon ovat kokeneet jotakin samanlaista. Juuri tuolla hetkellä kaikki, ihan kaikki, oli ihmiskunnalle mahdollista. Ja me maapallon ihmiset tunsimme tämän saman tunteen yhtä aikaa.
Vaikka tuon päivän jälkeen maailmanlaajuisia tv-katseluennätyksiä on rikottu, enpä usko, että vielä tähän päivään mennessä on nähty mitään, joka olisi antanut meille yhtä paljon uskoa tulevaan, uskoa ihmiskunnan mahdollisuuksiin.
Tämän ihmeellisen hetken jälkeen olen tietenkin menettänyt uskoni meihin ihmisiin monta kertaa. Koko 1970-luvun alkupuolen näin televisiouutisista pelkkää Vietnamin sotaa. Ja edelleenkin maailman uutisia katsoessani tunnen murentuvani pikkuhiljaa palasiksi.
Mutta ihan kokonaan en ole luopunut toivosta. Päivä, jolloin Armstrong ja Aldrin kävelivät kuussa, on minulle päivä, jolloin kävin ensimmäisen merkittävän keskusteluni. Vaihdoimme vain kolme lausetta isäni kanssa, mutta nuo sanat ja niiden herättämät tunteet ovat vaikuttaneet maailmankatsomukseeni enemmän kuin mikään muu keskustelu sen jälkeen.
Edelleen uskon, että ihmiskunnan missio on päästä avaruuteen, toisille planeetoille. Ja se on parasta, juuri nyt – ja tulevaisuudessa.
2
Kuinka ollakaan, rakastan tieteiselokuvia. Osittain innostukseni tieteiselokuviin varmasti selittyy sillä, että ensimmäinen kuulento oli itselleni niin merkittävä varhaiskokemus. Ja tietenkin olin sopivassa iässä sekä hullaantumaan alkuperäisen Star Trek -sarjan ”käymättömistä korpimaista” (jaksoja esitettiin Suomessa 1974) ja erityisesti ensimmäisistä Tähtien sota -elokuvista (1977–83).
Tällä viikolla olen ”kuuhulluudessani” listannut päässäni parhaita kuuelokuvia.
Philip Kaufmanin Valiojoukko (The Right Stuff, 1983) pitää tässä yhteydessä mainita, vaikka elokuva ei ole tieteiselokuva, eikä itse asiassa siinä edes päästä Kuuhun asti. Siellä se Kuu kuitenkin siintää horisontissa koko ajan, tavoitteena, haaveena. Elokuva kertoo Yhdysvaltain armeijan koelentäjistä ja Mercury-avaruusohjelman lentäjistä, ensimmäisistä astronauteista. Mahtava elokuva, jota näkee ihan liian harvoin!
Kaikkein ilahduttavin kuuelokuva puolestaan on Suurenmoinen huviretki (A Grand Day Out, 1989), Nick Parkin Wallace ja Gromit -animaatio, jossa kaverukset lähtevät Kuuhun. Hakemaan juustoa, totta kai.
Mutta omalla kuuelokuvalistallani voiton taitaa viedä kymmenen vuoden takainen Kuu (Moon), jonka katsoin juuri tällä viikolla uudestaan. Duncan Jonesin ohjaamassa elokuvassa Kuun yksinäinen duunari (ilmiömäisen hyvin näyttelevä Sam Rockwell) odottelee työvuoronsa päättymistä ja paluuta Maahan.
Kuu-elokuva ei kuitenkaan kerro Kuusta ollenkaan, vaan se kertoo ihmisyydestä – ja ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä. Aika kauas ollaan siis tultu ensimmäisestä kuukokemuksestani, jolloin Kuu merkitsi minulle riemukasta tulevaisuustoivoa koko ihmiskunnan kanssa. Kuu-elokuvaa katsellessa sen sijaan tulee miettineeksi eksistentiaalisia kysymyksiä.
3
Pysytään taivaallisissa aiheissa.
Vaikka en ole uskonnollinen ihminen, viihdyn erittäin hyvin kirkoissa. Varsinkin silloin, kun kirkossa ei ole ketään muita. Mielelläni istun yksin kirkon penkissä ja ihmettelen, mikä valtava määrä työtä, ammattitaitoa ja kauneutta ympärilläni onkaan.
Ei liene sattumaa, että monissa kirkoissa kävijän katse on ohjattu ylöspäin, kohti kattoa, kohti taivasta. Aivan konkreettisesti huomasin tämän viime viikonloppuna Salon Uskelan kirkossa, jossa kävin nyt ensimmäistä kertaa. Olin mukana seuraamassa konfirmaatiotilaisuutta, ja tuon tuostakin katseeni kohosi ylös taivaisiin, Uskelan kirkon kattoon, joka on täynnä tähtiä, tuhansia tähtiä.
Konfirmaatiomessu oli pitkä, kuten konfirmaatiomessuilla on tapana olla, ja tähtikattoa katsellessani mietin: ”Kuinkahan paljon noita oikein onkaan”.
Onneksi en aloittanut laskemista, sillä luultavasti aika olisi sittenkin loppunut kesken. Kirkonmenojen jälkeen sain selville, että katossa ”kerrotaan olevan yhtä vaille 27 000 tähteä”.
4
Lienee aika jo palata maan pinnalle ja maallisiin asioihin – jotka nekin voivat joskus olla taivaallisen hyviä.
Niin kuin hyvä ruoka.
Kun enimmäkseen kirjoittelee kotona keittiön pöydän kulmalla, ei tule hirmuisen usein käytyä tamperelaisissa lounaspaikoissa. Ja silloin kun nälkä kaupungilla iskee, sitä vain kävelee lähimpään mestaan jossakin keskustassa.
Viime maanantaina kävi kuitenkin niin onnekkaasti, että lasteni reipas isoäiti nappasi minut ja lapset kyytiin ja vei meidät Pyynikille ravintolaan, jota hän oli jo useat kerrat meille suositellut.
Pyynikillä, Suomen Trikoon entisen trikootehtaan suojissa, toimii Ravintola 4Vuodenaikaa Pyynikki. Samanniminen sisarravintola Kauppahallissa on monille tuttu, mutta Pyynikin ravintola on hieman piilossa. Sisäänkäynti on tehtaan sisäpihalta, eli sinne ei kovin helposti ainakaan vahingossa eksy. Paikka pitää tietää.
Maanantaina listalla oli herkkusienikeittoa, italialaisia lihapullia punaviini-tomaattikastikkeessa, pestopastaa, kasvispizzaa ja rakuuna-valkosipulimajoneesia. Voi taivas, kun oli hyvää! Santsasin, vaikka ei ehkä olisi ollut nälän puolesta tarvetta.
Myös ravintolan ilmapiiri on rento, sisustus konstailematon, asiaan kuuluvan arkinen. Leppoisa musiikki soi juuri sopivalla voimakkuudella.
Ravintola 4Vuodenaikaa Pyynikki on avoinna maanantaista perjantaihin kello 11–15. Ja jos ennen tai jälkeen lounaan ottaa jotkut harjun portaista kunto-ohjelmaan, niin santsitkin saa varmasti sulamaan.
5
Nyt en jaksa keksiä mitään aasinsiltaa siihen, miten musiikki voi tarjota ”taivaallisia fiiliksiä”, mutta ainakin livemusiikin ystävälle Tampere on tällä viikolla ollut – taas kerran! – ihan taivas. Kaupungissa on parhaillaan meneillään perinteinen Tammerfest, ja eilen perjantaina ja tänään lauantaina myös Uusi Tampere -festivaali Hiedanrannassa. Ja saatiinpa vielä samaan syssyyn uuden G Livelabin terassi auki!
Koska tätä kirjoittaessa eilinen oli vielä huominen, en tiedä kuinka onnistuin yhdistämään G Livelabin terassiavajaiset ja Uusi Tampere -festivaalin perjantain ohjelmiston. Toivotaan, että oma kisakunto riittää vielä tänäänkin Hiedanrannassa. Samalla tulee ehkä heitettyä hyvästit Lielahden kiinnostavimmalle rakennukselle, Kuivaamolle, sillä tällä tietoa koko ”höskä” on tarkoitus purkaa ratikan tieltä.
En nyt kuitenkaan aio kahlehtia itseäni Kuivaamon seinään, sillä kulttuuriharrastukset eivät voi olla pelkästään tiloista ja seinistä kiinni. Jos Kuivaamo menetetään, toivottavasti Uusi Tampere -festivaali sentään jatkuu tulevinakin vuosina. Jossakin. Olisi ihan aiheellista!
Kaarina Lehtisalo
