Pikon ja Fantasio lämmittelevät vanhoja seikkailujaan varsin laimeasti – arviossa Kuoleman lähettiläs

Siinä missä maailman tunnetuin sarjakuvajournalisti Tintti ei seikkailuissaan juuri toimituksessa pyöri, on André Franquinin maailmanmaineeseen nostamien pikkolo Pikon ja toimittaja Fantasion lehtitalo olennainen osa heidän sarjakuvamaailmaansa, johon kuuluu niin Niilo Pielinen kuin Marsupilamikin. Ikuisesti sopimustaan tarjoava ja epäonneen törmäävä johtaja Pappenskiöld ja muut toimituksen vakihahmot eivät Pikon ja Fantasion seikkailuissa silti kovin paljon palstatilaa saa, vaan seikkailevat lähinnä Niilo Pielis -albumeissa.

Useimmin Pikolla ja Fantasiolla on sivuhahmoina mukanaan nerokas mutta välillä hajamielinen tiedemies Sieninevan kreivi kotoisine kotikylineen, hänen silloin tällöin moraalinsa unohtava kollegansa Zorbul, viidakon vauhtiveikko Marsupilami tai Fantasion paha serkkupoika Santafio.

Franquinin jälkeen sarjakuvasta vetovastuun ottaneen Jean-Claude Fournierin vuonna 1977 luoma Kuoleman lähettiläs (Story House Egmont, 2023) on niitä tarinoita, joissa nämä sivuhahmot eivät vilahda kuin loppukommenteissa. Fantasion, Pikon ja hänen lemmikkioravansa Spipin ohella seikkailussa tavataan japanilainen taikuri Itoh Kata maagikkoystävineen ja kuvankaunis reportteri Ororéa. Keskiössä on Bretagne, sinne rakennettu ydinvoimalaitos ja sitä vastustava paikalliskummitus Ankou. ”Kuoleman lähettilääksi” nimetty muinaisaave vetää juonillaan sankarimme pelastamaan maailman, kuinkas muutenkaan?

Aiemmin suomentamaton albumi on Pikon ja Fantasion uudet seikkailut -sarjan 19. osa, eikä se valitettavasti nouse sarjan tähtihetkiin. Mirka Ulannon suomentama tarina on Fournierin vastuukauden tarinoita, joita on tuotu suomalaisille lukijoille osana sarjaa muiden muassa Torapa Toran ja Niokola-Koban arvoituksen tapaan.

Uusien seikkailujen alkuperäinen idea tarjota hahmoja uusille tekijöille yksi albumi kerrallaan loi muutamia loistavia teoksia, kuten Pikon pikkolonuran alkuvaiheita kuvaava Emilé Bravon Piko: nuoren sankarin päiväkirja (2008) tai Yannin ja Olivier Schwartzin toisen maailmansodan miehitysaikaan sukeltava Tummanvihreä pikkolopoika (2009).

Jossain kohtaa sarjaan alettiin sekoitella niin Fabien Vehlmannin ja Yannin luomia uusia tarinoita kuin vanhojen tarinoiden suomennoksia, mikä on tehnyt tasosta hyvin vaihtelevan. Osa albumeista on ollut oikein hyviä, toiset taas sekavampia. Ennen suomentamattomien 50 vuotta vanhojen tarinoiden tarjoaminen Uusina seikkailuina haiskahtaa ajatuksena huijaamiselta.

Paikallista yliluonnollista perimää ja 1970-lukuisen näkemyksen mukaista ydinvoiman maailmanlopun uhkaa sekoitteleva Kuoleman lähettiläs ei maistu vuonna 2023 kovin tuoreelta. Vaikka seikkailun käänteissä ei sinänsä ole mitään vikaa, jää Fournierin aikoinaan suomentamatta jäänyt tarina sinne heikompaan Piko ja Fantasio -laitaan. Ydinräjähdys ei tällä kertaa toteudu ja Ankou-kummitus saa jäädä kotinurkilleen hekottelemaan. Tuskin tämä Bretagne-kohellus nousee sankareilla itselläänkään keskeisimpiin seikkailumuistoihin.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua