Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Gaius Turunen listaa viisi folklevyä marraskuulle kulkien synkkyydestä kohti valoa.
Folk voi olla monotonista, toisteista ja silti ah niin turvallista sekä emotionaalisesti turvatonta. Se on genre, joka länsimaissa kehittyi vähitellen köyhiltä juuriltaan eräänlaiseksi hyvinvointivaltioissa harjoitettavaksi niukkuussimulaatioksi ja lopulta vain esteettiseksi valinnaksi, jos sen niin haluaa kuulla. Kun ihmisten hyvinvointi kasvoi vuosien myötä, siirtyivät folkin aihepiiritkin ulkoisesta köyhyydestä lähemmäs sisäistä köyhyyttä.
Marraskuun musiikkia siis. Nostan lukijaa helpottaakseni jokaiselta levyltä esiin yhden suositusraidan, koska albumikokonaisuuksia ei tarvitse nykyään kenenkään jaksaa kuunnella, ja hyvä niin.
Aloitamme synkemmillä levyillä ja siirrymme jossain vaiheessa valoon.
1 Kath Bloom & Loren Mazzacane – Restless Faithful Desperate (1983)
Kath Bloom ja monien kanssa vingutellut avantgardekitaristi Loren Mazzacane julkaisivat 1970/80-lukujen molemmin puolin kymmenen itsejulkaistua, pienpainoksista folklevyä. Osa painoksista päätyi vähäisen kiinnostuksen takia aikanaan roskikseen. Kulttimainen kiinnostus levyjä kohtaan on kuitenkin vahvistunut, osittain muun muassa Bill Callahanin ja Mark Kozelekin tekemien coverversioiden takia.
Folk-kuunteluni alkaa mudassa. Bloomin ja Mazzacanen kappaleet voivat olla niukkarakenteisia, aika samanlaisen kuuloisia ja tunnelmaltaan toisteisia. Mazzacane otti vaikutteita soittoonsa varhaisesta Mississippin bluesista, mikä nostaa kulttuurisen omimisen varjoja, kuten miltei kenen tahansa valkoisen bluesmiehen kohdalla. Vaikka undergroundmuusikoista puhutaankin, niin luokka-autenttisuuden tasolla tässä ollaan lähempänä hyvinvointivaltiofolkkia kuin afroamerikkalaisten varhaisia oloja tai Woody Guthrien 1930-luvun luonnonkatastrofilauluja.
Mutta Bloom on emotiivisena laulajana aika lailla Karen Daltonin veroinen, sellainen, joka saa esimerkiksi kolmannen biisin When I See Youn synkimmät rivit (”When I feel that sorrow, will we die tomorrow?”) elämään. Tässä mudassa on jatkuvia kirkkaita, ulisevia ja taipuvia ääniä: Mazzacanen korkeiden kitaranuottien korostaminen, Bloomin värisevä ääni, Mazzacanen värisevät kielet, etenkin tuo järjetön intensiteetti, jolla Bloom laulaa suuren osan levystä, tapa jolla hän venyttää yksittäisiä sanoja ja ulisee tavuja. Tällä laulajalla ei ole mitään defenssejä: hänen ihonsa on auki juuri siihen ilmansuuntaan, jossa uhat tuntuvat häntä paraikaa lähestyvän.
Levy vastaa täysin nimeään: levoton, uskollinen, toivoton. Marraskuu alkoi muutama päivä sitten.
Kuuntele tämä: Tall Grass
2 Kauffman & Caboor – Songs from Suicide Bridge (1984)
”In a lot of cases, playing those songs in that little room was one of the only things that made us feel better.”
– Eric Caboor
Tähän mutaan hypättiin sillalta. David Kauffman ja Eric Caboor soittivat folkmusiikkia Los Angelesissa aika lailla väärään aikaan, eli 1980-luvulla. Kun muusikko soittaa pitkään ja pysyvän tuntuisesti muutaman hengen yleisölle, alkavat joidenkin päiden sisäiset kelat synkkenemään. Kauffman ja Caboor tekivät keloistaan mustaa huumoria: keräsivät yhteen synkimmät laulunsa ja antoivat nimeksi Songs from Suicide Bridge, keskisormennäyttönä musiikkiteollisuudelle.
Aika maskuliinista.
Songs from Suicide Bridgen viehätys on kahdessa erilaisessa vilpittömyyden muodossa. Kauffman on emotionaalisempi, epätoivoisempi, ”teini-ikäisempi” (joskus taiteilijoiden käyttämä kuvaus työstään vähättelevässä mielessä kun on tullut tehtyä jotain hyvin henkilökohtaista, eikä kehdata käyttää osuvampaa ja itselle armeliaampaa sanaa, eli ”yleishumaani”), mutta yhdistyy biiseillään ja lauluäänellään tuolloin hyvässä kehitysvaiheessa olleeseen amerikkalaiseen vaihtoehtorokkiin. Caboor taas toimii parempana poliisina, silti vähän epätoivoisena, mutta enemmän 1960-luvun folkperinteeseen nojaavana pehmeämpänä äänenä.
Suicide Bridge on ennen kaikkea upea lo-fi-tuotanto, äänitetty Bruce Springsteenin Nebraskan tapaan varhaisella moniraitakasettiteknologialla. Se on yhtä lailla klassista rokkia kuin folkia, jossa sovituksista löytyy draamaa (kahdeksanminuuttinen Life and Times on the Beach) tai joitain ajalle tyypillisiä, mutta maltillisia efektejä (usein Kauffmanin kappaleissa). Muusikkopari myös jänistää ja antaa kuulijalle realistisen toiveikkaan lopun, Caboorin liikuttavan One More Day (You’ll Fly Again) -kappaleen muodossa:
”Another town, another song
Is it right, or is it wrong?
Can’t tell for sure
Wasting time until it’s gone
you play your soul for everyone
and they relate until you’re done
the heart is pure, the heart is pure”
Muutama yksiössään räpeltävä, samoja soittokaavoja päivät pitkät toistava muusikko pysähtyy, tuntee millenniaaliahdistuksen sisällään ja päättelee, että kenties vuonna 1984 näkymättömyyden ja menestyksen kysymykset olivat sittenkin yhtä vaikeita kuin vuonna 2019, jolloin moni yrittäjä ja ”harmaiden rivien” työntekijätkin voimaantuvat ja inspiroituvat kuten kaikki taiteilijat. Pysähdys jatkuu vielä hetken ja muuttuu ehkä One More Dayn helpotukseksi. Sitten soitto jatkuu, kuten Kauffmanilla ja Caboorillakin.
Light in the Atticin uudelleenjulkaisun oheisvihkon tekstit kertovat meille mm. mikä oli David Kauffmanin viikoittaisen pitkän juoksulenkin (20 mailia) reitti Los Angelesissa 1980-luvulla. Tällainen on oikeasti aivan yhtä kiehtovaa kuin albumin taiteilijatuskailutarinakin.
Kuuntele tämä: Tinsel Town
3 Pelle Romantica & Kuolema-Duo – Luontorunoja (2019)
Olemme kulkeneet mudasta liejuun ja albumeista epätavallisimpaan ja epäfolkeimpaan, eli runollisen äänilevyn luokse. Lausuja Toni Lahtinen, tai pikemminkin hänen ”todellinen minänsä” Pelle Romantica, tuntuu yhtä lailla laulajalta kuin kuka tahansa tämän listan muusikoista. Mutta koska hän on myös runoilija, voisi kuvitella, että hän nauraa muusikkosanoitusten ilmiselvyyksille pitkään ja suurelta, kaikuvalta korkeudelta.
”Älä horrosta kesääsi
tai muutut rämeen lietteeksi
ja nuoret nuijapäät uivat limaksi
liukenevan ruumiisi läpi
sinua tuntematta tai muistamatta”
Tämä albumi ei kerro ainoastaan mielenterveyden ongelmista, vaan tekstit avautuvat moneen suuntaan. Siltikin tämän päiväisen palstan tarkoitusperiä varten on sopivaa lukea sitä kapean mustavalkoisesti masennuksesta käsin. Sen ydin käsittelee osin lastenhahmokuvaston kautta erään henkilön vähittäistä vajoamista, taantumista ja sisäistä köyhtymistä (jonka kuvauksessa käytetyt keinot ovat erittäin mielikuvitusrikkaita). Matkalla puhutaan taas tavuilla kuten esikoulussa, kohdataan erittäin epäluotettavia ystäviä ja hankitaan tohtorinhattu sukutraumojen periytymistä tutkimalla.
Kuolema-Duo luo albumille vuoroin kauhuäänimaisemia ja helpotusta. Terävät äänilähteet ja kaukaiset kilinät tuntee ihollaan, undergroundin versiona ASMR-ääntelyistä, luomassa levyn tunteellisen alavireistä vatsanpohjaa, joka kiskoo runoja köysillä ja suolilla milloin minnekin ja suuntaa ikävät tuntemuksensa joka puolelle. Suomalaisen kansanmusiikin kautta vääntyvät myös lempeästi soitetut käännöskappaleet, amerikkalaiset balladit You Belong to Me ja Aura Lee (jonka tiedämme Elvis Presleyn Love Me Tenderinä).
Nämä kulttuurillisen voimansa menettäneet, monien käsissä kuluneet kappaleet kehystetään tässä osaksi sammakkohahmon taantumusta ja comfort zonelle vajoamista, jossa ne kuitenkin elvyttävät hahmoa. Ei ole tilaa sille ironialle ja tahalliselle mahtipontisuudelle, jolla Se-yhtyeen Yari versioi You Belong to Men 1980-luvulla. Luontorunoilla näiden biisien pelkistetyt rakkaussanat ovat yhtä tärkeässä osassa kuin Pelle Romantican hienoimmat ja monitasoisimmat rivit.
Entä Pelle Romantican mielipide siitä, onko masennus vain yksi suuri ja turha haitta ihmiselämässä, vai sittenkin olennainen osa sitä? Vastauksen voi ehkä päätellä teoksen nimestä: Luontorunoja. Yhteen tällaiseen lopputulemaan päätyi myös Andrew Solomon läpi-inhimillisessä ja läpikotaisessa masennuksen atlaksessaan Keskipäivän demoni (2002).
Luontorunoja on kenties lyyrisesti ankarin, silti liiallista ankaruutta monin keinoin välttelevä, ja humaanein suomalainen äänijulkaisu, jonka tänä vuonna voisit mahdollisesti kuunnella. Se on myös ehkä vaivihkaista ja epävirallista jatkoa 1950–1970-luvuilla julkaistulle Otavan kirjallisten äänilevyjen sarjalle.
Kuuntele ja katso tämä: Monstro
4 John Jacob Niles – Boone-Tolliver Recordings (1952/2012)
Loikkasimme juuri liejusta puhtaalle maalle. John Jacob Niles (1892–1980) oli niitä esifolkmuusikoita, jotka sovelsivat ja tallensivat eurooppalaista, muualle kulkeutunutta lauluperinnettä Yhdysvaltojen Appalakeilla, soittamalla tarinamaisia balladeja 1600-luvulta tai kauempaa. Tempoista, sävellajeista tai tarkasta sävelpuhtaudesta ei ollut niin väliä, kunhan opetuksia ja varoituksia sisältävät tarinat välitettiin kuulijoille elävän tuntuisesti. Nilesin lähin suomalainen vastine lienee Eeli Kivinen (1900–1990), joka tunnettiin kansanmusiikkipiireissä Vimpelin Väinämöisenä.
Nilesin musiikki on toisteista, mutta myös vapauttavan puhdistavaa. Tämä ominaisuus tulee sekä Nilesin laulusta (”itsensä liian vakavasti ottava Tiny Tim”, totesi eräs Rate Your Music -sivustolla) että tämän vapaasti innostuvasta rämpytyssoitosta, joka elää kertomusten vaiheiden mukana. Nilesin korkea miesääni liitää teatraalisesti korkealta, säröttäen välillä rintaääntään, painottaen joitain sanoja ja kertomuksen kohokohtia niin voimakkaasti, että tarinoissa täytyy melkein pakolla pysyä mukana.
Jos olet hänen mukanaan, niin tämä voi Nilesin äänen takia olla kohottavaa musiikkia, silloinkin kun hän soittaa Little Mattie Grovesia, kenties väkivaltaisinta balladia, joka on jäänyt lännessä elämään renessanssin ajoilta. Vastapainoksi Niles esittää myös kaksi tunnetuinta lauluaan: Go ‘Way from My Window ja Black Is the Color of My True Love’s Hair, jonka monet aina Nina Simonea myöten ovat coveroineet.
Viimeksi mainitusta Niles kirjoitti muuten oman versionsa suorastaan ihailtavalla etanan vauhdilla: työstö alkoi vuonna 1916 ja kappale valmistui vuonna 1921.
Kuuntele tämä: Black Is the Color of My True Love’s Hair
5 Sibylle Baier – Colour Green (1970–73/2006)
Listan eniten huomiota kerännyt albumi on myös valoisin ja perinteisen ”ihanin”, ilman mitään vihjauksia mistään murhista.
Saksalainen näyttelijä Sibylle Baier on elämässään tehnyt vain yhden albumin, Colour Greenin, jonka laulut hän kirjoitti ja äänitti kotonaan kolmen vuoden aikana. Jotain absoluuttisen kaunista niihin tallentui, sillä Colour Greenistä tuli menestyksekäs kulttilevy julkaisunsa jälkeen kolmetoista vuotta sitten. Asiaan ehkä hieman vaikutti se, että Baierista ei tiedetty juuri mitään, eikä tiedetä edelleenkään.
Kuten kai myös se, että Baier hallitsee englannin erinomaisesti, mutta esimerkiksi hänen sanavalintansa (”Did you ever drive in a moonstruck constitution?” Kukapa ei olisi!) ja kielen rytmityksensä ovat ei-natiiville laulajalle ominaisesti paikoin omalaatuisia. Mutta tämäkin sitoutuu osaksi albumin tunnekudosta.
Masennus ja sen seuralaiset varjostavat tämän levyn nuorta kertojaminää (Remember the Day, I Lost Something in the Hills), jopa niin paljon, että molemmat levynpuoliskot loppuvat kappaleisiin suloisesta unohduksesta ja ystävistä, jotka onneksi vievät hänen mielensä surullisista helmikuun tunteista muualle. Kuulijaan tämä ei tunnu yltävän – Colour Green säteilee ennen kaikkea ihanaa rauhaa.
Tähän viattoman oloiseen, mutta viisaaseen ja puhtaaseen ääneen tekisi heikkona hetkenä mieli projisoida fantasioita nuoruudesta, pyhyydestä ja puhtaista taiteilijan motiiveista (Baier kun esiintyi vain kotonaan lähipiirilleen). Mutta myös analyyttisen mielen käyttö tätä levyä vastaan alkaa nopeasti tuntumaan pahalta.
On harvinaista, että levy, joka on täynnä hyvinkin arkipäiväisiä asioita kuvaavia tekstejä vie jo ensimmäisillä sanoillaan minut toiseen paikkaan. Mutta Colour Green tekee sen: ”Tonight, when I came home from work…” Rivit tulevat sellaisella tunteellisella selkeydellä, että Baier voisi laulaa arkirealisminsa kuluneilla suomalaisilla ilmauksilla ja niistä huolimatta olisin silti vähän häkeltynyt ja jossain muualla.
On mukavuudenhaluista päättää tämä lista nuoruuden kuviin ja Sibylle Baierin saksalaisen hyvinvointivaltioahdistuksen ja rauhan sekoitukseen, mutta juuri nyt se tuntuu oikealta.
Kuuntele tämä: Forget About
* *
Joten sytytä kynttiläsi, hyggeile, katso näihin pieniin jumalien korvikkeisiin, muista sitten, että musiikkiartisteja nimitettiin jumalien korvikkeiksi viimeksi noin 30 vuotta sitten, samaistu kuitenkin, muistuta itseäsi välillä että taide on leikkiä, ja sitten unohda tämä opetus taas jonain itsekritiikittömänä hetkenä sekä liikutu jostain, joka ehkä epämääräisesti muistuttaa jostain länsimaisesta pyhästä, tai on siitä ainakin riittävän tuntuinen, paikoin ihana simulaatio. Sytytä ja liikutu, jos nämä keinot marraskuussa helpottavat. Helpotuskeinot ovat nyt kaksin verroin sallittuja, eikä meiltä kulttuuritoimituslaisilta tarvitse niihin lupaa kysyä.
Lue myös muiden kulttuuritoimituslaisten Viiden Suosituslistoja. Marraskuuta(kaan) ei ole hyvä viettää pelkän musiikin parissa.
Gaius Turunen
