Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Elissa Määttänen on vieraillut korealaisessa Noraebangissa ja lukenut päiväkirjaa.
1
Yksi monipuolisimpia paikkoja kokea erilaisia kulttuurielämyksiä on kotisohva. Omani on mummolta peritty, mudanvihreä, koholiljakuvioinen, pehmeätyynyinen 1970-luvun plyysisohva. Se nököttää rahapuun ja posliinikukan katveessa ja siihen on aina hyvä köllähtää. Siihen olen oikaissut pitkäkseni jo mummolassa samastuen lattialla lepuuttaviin, maton suoriksi rivitettyihin hapsuihin. Välillä mietin, onko sohvan siirtymä sen huithapeliin nyky-ympäristöön ollut kuinka traumatisoiva. Mutta sitten tunnen sen armollisen syleilyn. Ehkä sohva on nyt eläkkeellä, ehkä sohva ottaa nyt rennosti. Joskus jos en saa yöllä unta, sohva tavaa kanssani Stephen Hawkingin Ajan lyhyttä historiaa tai Jacqueline Susannin Nukkelaaksoa. Jos alimman kerroksen naapuri kuuntelee Raptorin Sukellus pumpuliin -kappaletta täysillä, sohva kotona neloskerroksessa kutsuu käpertymään ja tunnelmoimaan mukana. Kirjojen ja musiikin lisäksi olen sohvalla nauttinut myös erilaisista sarjoista, elokuvista, podcasteista ja Internetin ihmeistä. Kohdat II–V ovat toteutettavissa tai vähintään edistettävissä kotisohvalta käsin.
2
Kevään aikana olen perehtynyt vaalean leivän leipomiseen hapanjuuren avulla. Sohvan tukemana olen plärännyt ohjeita fyysisistä keittokirjoista ja ajautunut netin upottaviin syövereihin. Hapanjuuren synnyttämiseen, säilyttämiseen, käyttämiseen ja itse leivän leipomiseen löytyy monia tapoja ja koulukuntia. Oman ohjeeni olen löytänyt sumealla logiikalla yhdistämällä useiden selaimen välilehtien ja opusten aukeamien tiedot. Kaikkien ohjeiden ydinviesti on kuitenkin sama: juureen leivottavan leivän taikina nauttii sille annetusta ajasta – oli se sitten huomiota tai odottelua vaativaa rauhaan jättämistä. Näitä asioita on annettava vuoronperään ja toisteisesti. Takaisin sohvan ääreen päästään aina kahdesti tapahtuvan vaivauksen hetkellä. Koska en omista sähkökäyttöisiä leivontavälineitä (uunia lukuun ottamatta), homma on hoidettava hitaampaan tyyliin käsin. Ensin vaivaan vartin ja annan taikinan levähtää hetken aikaa. Sitten alkaa puolen tunnin showpaini. Tässä kohtaa kärsivällisyyttäni pitkittää pieni hämäys. Vaivaus käy huomaamatta esimerkiksi Hilla ja Inari -podcastia kuunnellessa tai Broad Cityn ja Sohvaperunoiden huomassa hepuloiden. Loistokkain leipä vaivautui Ihmebantun ja MM-kultaleijonien kotiinpaluun siivittäminä.
3
Olin taannoin Soulissa ja paikallisessa noraebangissa laulamassa. Kyseessä on vastaava viihdemuoto, mikä on Japanin kautta levinnyt maailmaan karaokena. Noraebang-vierailun jäljiltä pari kappaletta jäi hieman kaivelemaan. Miten ne oikeasti menivätkään? Nyt olen YouTuben karaoke-videoiden avulla treenannut ne ja pari muutakin kipaletta kelvolliseen tikkiin täysin naapureitani säälimättä (ovathan hekin suoneet minulle melodisia nautintoja). Jos joskus tulee tilanne vastaan, niin setistäni irtoaa ainakin Fleetwood Macin Dreams, Dusty Springfieldin I Just Don’t Know What To Do With Myself, Elton Johnin Tiny Dancer ja Gunnareiden November Rain. Ainakin teoriassa.
4
Omat metamorfoosini viihdetaivaan helmien parissa ovat toistaiseksi pysyneet enemmän pääkoppani ja neljän seinän sisällä. Reippaasti pidemmälle ja ihailtavaan tyyliin muuntautumiset vie newyorkilainen, itseään syystäkin pop-kulttuurin aikamatkustajaksi tituleeraava Maris Jones, jonka Instagram tursuaa läpileikkauksia ja pureutumia eri vuosikymmenten virtauksiin ja ilmiöiden kehityskaariin. Kaikki tämä pelkästään upeissa värikkäissä DIY-pahvikulisseissa kuvattuna. Kohteina ovat arjen esineet, pop- ja rocktähdet ja ajan henki. Mukana kuvissa, videoissa ja animaatioissa vilahtelee erityisesti sisko Lavinia Jones sekä vanhempien vierashuone, jota Maris Jones sisustaa yhä uudelleen uuteen uskoon. Insta-tilin highlightseista pääsee tarkistamaan, millaisella pieteetillä Jones rakentaa lavasteitaan ja tarpeistoaan.
5
Aikakoneen kyydissä on mahdollista katsella vaihtuvia maisemia myös rauhallisemmassa rytmissä. Tänä vuonna olen eläytynyt kuukausien kulkuun edvardialaisin silmin ja lukenut vuodenkierron tahtiin Edith Holdenin klassikkoteosta Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906 (The Country Diary of an Edwardian Lady). Holden oli kuvataideopettaja ja kuvittaja, joka asui suurimman osan elämästään maaseudulla lähellä Birminghamia. 35-vuotiaana kirjoittamassaan päiväkirjassa hän yhdisti kiinnostuksen kohteensa eli kasvien, hyönteisten ja lintujen tarkkanäköisen maalaamisen sekä kotimaansa runouden, kirjallisuuden ja omat havaintonsa vuodenaikojen mukana muuttuvasta ympäristöstä. Vasta vuonna 1977 ilmestynyttä, visuaalisesti ja kielellisesti mielihyvää tuottavaa kirjaa ei alunperin tehty julkaistavaksi vaan se lojui vuosikymmeniä ullakolla. Suomenkielinen painos ilmestyi pian alkukielisen laitoksen jälkeen Aila Meriluodon kääntämin runoin. Edith Holdenin kohtalo oli traaginen ja tapaturmainen. Hän hukkui Thamesiin vuonna 1920 kurotellessaan kohti kastanjankukkia.
Elissa Määttänen
