Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Eeva Tuomi on kuunnellut The Left Banke -yhtyettä ja Tuplakääk!-podcastin juoruja.

1

Norman McLarenin 4,5-minuuttinen animaatio Le Merle (1958) perustuu kanadalais-ranskalaiseen kansanlauluun, jonka säestämänä animaatio etenee ja jota se kirjaimellisesti kuvittaa. Laulussa mustarastas menettää kehon osansa yksi kerrallaan – nokan, silmät, siivet – vain saadakseen ne takaisin kolminkertaisena. Tätä lähtökohtaisesti oudohkoa ideaa on kuvitettu nokkelalla alati liikkeessä olevalla geometristen muotojen leikillä, jossa mustarastas rakentuu yhä uusilla ja uusilla tavoilla erilaiseksi kokonaisuudeksi.

Psykedeeliset ulottuvuudet saavuttavat muodonmuutokset ovat hulvattomia ja kekseliäitä: lintu muuntautuu niin risti-nolla-ruudukoksi kuin toteemipatsasta muistuttavaksi rakennelmaksi synnyttäen mielleyhtymiä muun muassa kubistisiin taideteoksiin. Animaation tekijä Norman McLaren oli ansioitunut ja monilta osin edelläkävijä kokeellisen elokuvan parissa: muita taidokkaita teoksia ovat esimerkiksi hypnoottinen balettiaiheinen Pas De Deux (1968) ja sitarmuusikko Ravi Shankarin säestämä A Chairy Tale (1957).

2

Ei ehkä tyylipuhtaasti parasta juuri nyt, mutta vähintäänkin kiintoisa uutinen, jonka sijoittaisin uhka-mahdollisuus-akselilla lähemmäksi jälkimmäistä. Taiderockyhtye Sparks, eli veljekset Ron ja Russel Mael, ovat hiljattain tehneet käsikirjoitusdebyyttinsä musikaalielokuvassa nimeltä Annette. Elokuva kertoo stand up -koomikosta, joka vaimonsa kuoltua jää kaksin yliluonnollisia kykyjä omaavan 2-vuotiaan tyttärensä kanssa.

Elokuvan pääosaa näyttelee kovassa nousukiidossa oleva Adam Driver. Naispääosaa on huhuttu näyttelevän niin Rihannan, Michelle Williamsin kuin Rooney Maran, mutta nyt sen on vahvistettu kuuluvan Marion Cotillardille. Sparks on luonnollisesti säveltänyt elokuvassa kuultavan musiikin, ja mukana häärii La La Landista ja Moulin Rougesta tunnettu musiikkituottaja Marius de Vries. Elokuvan ohjaa ranskalainen Leos Carax, mutta sen ilmestymistä saa vielä tovin odotella – kuvaukset alkavat vasta tänä kesänä.

3

Genmaicha on japanilaista vihreää teetä, jonka erityisyys piilee siinä, että teelehtien sekaan on sekoitettu paahdettuja riisinjyviä. Minulle ensi kerta genmaichaa tuntui ylelliseltä, huumaannutavalta makuelämykseltä, mutta Japanissa genmaicha on perinteisesti arkiteetä, sillä riisin lisääminen teelehtien joukkoon on tehnyt siitä hinnaltaan edullisempaa.

Maultaan genmaicha on hivenen makea ja mukavan popcorninen ja sen hinta vaihtelee noin 6–15 euroon sadalta grammalta. Sitä voi ostaa esimerkiksi Tampereelta Kyttälänkadulta Teekauppa Veiströmiltä, jossa genmaichaa myydään kolmessa eri hinta- ja laatuluokassa, saatavuus tosin riippuu sadosta. Tee saattaa kuulostaa vaatimattomalta sen arkitee-statuksen vuoksi, mutta älkööt hämääntykö – Veiströmin myyjä on kanssani samoilla linjoilla, että genmaicha soveltuu ennen kaikkea hieman kokeneemman teenmaistelijan suuhun!

4

Kun julkkisjuoruihin keskittyvän Tuplakääk!-podcastin olemassaolo kantautui ensimmäistä kertaa tietooni, tosikkona ensiajatukseni oli, ettei tällainen viihde ole minua varten. Oli hauskaa huomata olevansa väärässä! Ei niinkään siksi, että julkkisjuorut edelleenkään varsinaisesti puhuttelisivat minua, vaan siksi, että podcastin sisältö ei suinkaan keskity Seiska-tason pikkujulkkisten napojen kaiveluun. Sen sijaan Tuplakääkissä käsitellään epätodelliset ulottuvuudet saavuttanutta Hollywood-julkisuutta, jonka tason julkimot näyttäytyvät ennemmin mystisinä taruhahmoina kuin tavallisina ihmisinä. Mitä villimpi ja epäuskottavampi juoru, sen parempi. Parasta podcastissa on jatkuvana pohjavireenä kytevä huumori, jolla asioihin suhtaudutaan. Juontajat Enni ja Kirsikka ovat hauskoja, itseironisia ja tarkkanäköisiä. Podcast on noussut valtavan suosituksi ja uusi jakso julkaistaan nykyään kerran viikossa tiistaisin. Olkoonkin suurelta osin päätöntä hömppää, parhaimmillaan Tuplakääk! on tutkivaa journalismia populaarikulttuurin ytimessä.

5

The Left Banke on vuonna 1965 perustettu yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka albumi Walk Away Renée / Pretty Ballerina (1966) on aikalaistensa varjoon jäänyt mestariteos. Harhaanjohtavasta nimestään huolimatta levy ei ole singlejulkaisu vaan 11 kappaleen mittainen pitkäsoitto. Levyllä kuullaan runsaasti jousisovituksia ja cembaloa, mikä selittää yhtyeeseen kiinteästi liitettävän genren: barokkirockin ja -popin. Paikoitellen levy kuulostaakin jousilla, puupuhaltimilla ja cembalolla rikastetulta The Zombiesilta.

Albumin kohokohtia tarkasteltaessa on nostettava esiin avausraita Pretty Ballerina: täydellinen popkappale, jonka poikkeuksellisen kauniille, lyydistä asteikkoa mukailevalle sävellykselle laulajan hieman pidättyväinen tulkinta sopii loistavasti. Menevämpi Evening Gown taas on hulvattoman hätäinen rykäisy, jonka rockhuudahdukset saavat väsähtäneimmänkin möhiksen energiatasot kohoamaan. Toki pääsääntöisesti hyvään kokonaisuuteen mahtuu myös plöräyksiä: countryhenkinen What Do You Know muistuttaa valitettavan paljon Ringo Starrin laulamaa Beatles-kappaletta What Goes On? aina laulajan välinpitämättömän voivottelevaa tulkintaa myöden.

The Left Bankea ei ikävä kyllä löydy Spotifysta – kiinnostuneita suosittelen suuntaamaan YouTubeen tai levykauppaan.

Eeva Tuomi