Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Lähde on ihastellut kuvia Visulahdesta ja lumoutunut murenevasta Regina Linnanheimosta.

1

En ole koskaan käynyt Visulahden vahakabinetissa. Vaikka tavallaan olenkin, sillä lähes joka kesä päädyn ihastelemaan internetistä jonkun satunnaisen tuttavani nappaamia kuvia tyhjyyteen tuijottavista nukeista, joista osa muistuttaa jotakuta julkisuuden henkilöä ja osa ei.

Visulahden zombikavalkadista on vaikea nostaa esiin yhtä tai kahta suosikkia, niin monen vahannuken kohdalla tosielämän esikuvan olennaisimpien piirteiden vangitseminen on jäänyt rajustikin puolitiehen. Esimerkiksi Tauno Palo tai Juice Leskinen eivät ole juuri muuta kuin kalpeita palloja, joiden kasvonpiirteet tuovat minimalistisessa naivismissaan mieleen Mikko Mallikkaan.

Pirkka-Pekka Peteliuksen otsapoimut lienevät lainassa Star Trek: Uusi sukupolvi -sarjan klingonikomentaja Worfilta. Jani Sievinen näyttää siltä kuin ihminen näyttää roikkuessaan ylösalaisin ja veren pakkautuessa päähän. Katri Helena näyttää juuri uhrinsa valinneelta vampyyriltä. Juha Mieto on yksinkertaisesti kaunis nainen halvassa tekoparrassa.

Erityisesti pidän Harri Kirvesniemeä esittävästä vahanukesta, joka näyttää täysin Eero Milonoffilta, erittäin paljon Juho Milonoffilta, varsin paljon Tuomas Milonoffilta eikä juuri lainkaan Harri Kirvesniemeltä.

Selittämättömin on Uuno Turhapuro, jolle on tehty huulet mutta ei suuta. Siinä missä pitäisi ammottaa suuaukon, on ihoa.

Kauniita unia!

2

Olen suuri jalkapallon ystävä, ja vaikka anglofiliani onkin jäänyt kauas 1990-luvulle, olen peruuttamattomasti jumissa Englannin Valioliigaan. Muut ulkomaiset sarjat eivät tunnu oikein miltään, joten käytän lähes kaikki kansainvälisen jalkapallon seuraamiseen käytettävissä olevat aikaresurssini ”Valjuun”.

Suosikkijoukkueeni on Everton, mikä on puhdasta sattumaa. Eki ja Jorma Eskelinen vain sattuivat pelaamaan 1980-luvun lopun Buster-sarjakuvalehtien Harjumäen Sisu -tarinoissa juuri Evertonissa, eikä minulle jäänyt valinnanvaraa.

Koska Evertonin kannattamiseen ei liity minkäänlaista paikallistunnetta tai muutakaan romantiikka, ei suhteeni joukkueen veriviholliseen Liverpooliin ole millään tavalla erityinen – en ”vihaa” joukkuetta, niin kuin tosifanin ilmeisesti kuuluisi.

Siksi voin suositella Liverpoolin virallisen YouTube-kanavan upeita Inside…-videoita viime kauden tähtihetkistä. Erityisesti 14-minuuttinen minielokuva toukokuisen Mestarien liiga -välierän jälkimmäisestä Barcelona-kamppailusta (Liverpool voitti 4–0 hävittyään ensimmäisen osaottelun 3–0) on sykähdyttävää katsottavaa.

Videon alussa ollaan vielä stadionin ulkopuolella, keskellä hoilottavaa fanijoukkoa. Pian seurataan joukkueiden saapumista areenalle linja-autoissaan, televisioryhmien valmistautumista, pelaajien verryttelyä Live Is Lifen soidessa… ja vasta neljän minuutin jälkeen alkaa itse ottelu, jota kamerat seuraavat kentän tasolta, yhtä lailla katsojien reaktioihin kuin pelaajien suorituksiin keskittyen.

Ei selostusta, ei musiikkia, ei hidastuksia. Vain ääntä, kuvaa, tunnelmaa – käsinkosketeltavimmillaan. Dokumenttielokuvaa parhaimmillaan.

3

Rakastan hyvää ruokaa. Minkäänlainen kokki en ole. Paha tilanne!

Ristiriita on kuitenkin ratkaistavissa, kun muistaa kaksi asiaa: yksinkertaiset reseptit ja laadukkaat raaka-aineet. Jälkimmäisessä auttaa Tampereen Aleksis Kiven kadun Culinaria Keittiöelämää, italialaisiin ja espanjalaisiin elintarvikkeisiin keskittynyt erikoisliike.

Keittiöelämään valikoimassa on kolme asiaa, joita ilman en mielelläni yrittäisi tulla toimeen: Capperi Al Sale Piccoli eli suolaan säilötyt kaprikset, Gragnanon Orecchiette-pasta eli apulialaiseen keittiön kivijalka, niin sanottu ”korvapasta” sekä ennen kaikkea Alicosin Olive Verdi Da Cocktail eli maailman maukkaimmat, raikkaimmat ja yksinkertaisesti ylivertaisimmat oliivit.

Niitä söisin esimerkiksi joka päivä.

4

Purnun taidekeskuksen kesänäyttelyssä on monta hienoa asiaa, joista suinkaan vähäisin ei ole luonnonkaunis Purnu itsessään amfiteattereineen ja Aimo Tukiaisen veistoksineen.

Lumous-näyttelystä jäivät mieleen muun muassa Timo Heinon ahnaat kumimetsot, Kristiina Uusitalon silmille räjähtävät maisemat sekä Emma Rönnholmin ja Salla Vapaavuoren hirtehinen Mielipidepalsta-installaatio, jossa neuvottelupöytään istutetut 36 erilaista kasvia laukovat sellaisia nettifoorumitotuuksia kuin: ”Samaa sukupuolta olevien avioliiton salliminen johtaa siihen, että pian myös pedofilia hyväksytään. (Lankaköynnös)”

Näyttelyn – ja ehkä koko näyttelykesän – voimakkain kokemus oli kuitenkin Polte, Sami van Ingenin 15-minuuttinen videoteos, jonka kuvamateriaali on peräisin Teuvo Tulion kadonneen elokuvan Nuorena nukkunut (1937) ainoan säilyneen nitraattirullan pahoin varioituneista loppuhetkistä.

Van Ingen hidastaa filmin äärimmilleen ja luo alkemististen ATK-kommervenkkien avulla uudenlaisen näkökulman jatkuvasti muotoaan muuttavaan todellisuuteen, jossa atomien välissä on tilaa ja kaikki olevainen on hiuskarvan varassa. Kuulostaa rajulta – ja onkin – mutta Poltetta tuijottaa onnellisen hypnoosin vallassa.

Samalla van Ingen onnistuu mahdottomassa – eli saa Regina Linnanheimon näyttämään entistä lumoavammalta, vaikka näyttelijättären kupruilevan ja murenevan kuoren alta näyttääkin aika ajoin ryömivän esiin Alpha Draconiksen liskoihminen.

Polte on katsottavissa myös Yle Areenassa. Katso mahdollisimman pimeässä, mahdollisimman suurelta ruudulta. Kännykästä tihrustajille julistan ikuisen sodan!

5

Harvoin on huonosta hommasta kyse, jos ensimmäinen reaktio on ”mitä mä just katsoin / näin / kuulin”.

Pirkanmaan Kaarikoirat Ry:n julkaisema mainosvideo keskiviikkona 31.7. alkavalle Manserama-skeittitapahtumalle on juuri edellä mainitun kaltaisia hommia.

Nimimerkin Wiltzuh editoima video on juurin sopivalla tavalla vhs-esteettinen kovisrymistely, jossa testosteronia uhkuva skeittariuroskaksikko juoksee Pispalan portaita, vetää kilvan leukoja ja syljeskelee hidastettuna Koiramiäs & Kymis -duon karmaisevan syntikkahevin (”Manserama! It vill blou jor maind!”) soidessa.

Jos Manseramassa on vähänkään tällaista, haluan sinne hinnalla millä hyvänsä.

Antti Lähde