Vuoden 2019 erinomaiset #4: 20 televisiosarjaa ja -ohjelmaa

Kulttuuritoimitus

Seuraavassa Kulttuuritoimituksen tekijät esittelevät kaksikymmentä kuluneen vuoden erinomaista televisiosarjaa ja -ohjelmaa. Esitellyt ohjelmat eivät ole paremmuus- vaan aakkosjärjestyksessä.

Lista ei ole minkäänlaisen äänestyksen tai haudanvakavan komiteamietinnön tulos; siltä ei siis välttämättä löydy aivan jokaista vuoden kahdestakymmenestä parhaasta televisiosarjasta.

Jokainen esitellyistä sarjoista tai ohjelmista on kuitenkin ansainnut paikkansa listalla olemalla erinomainen – ainakin tekstin kirjoittajan mielestä. Antoisia lukuhetkiä ja erinomaista televisiovuotta 2020!

Lisää vuoden 2019 erinomaisia asioita löydät täältä!

* *

1994

HBO Nordicin esittämä sarjakokonaisuus 1992–1994 kuvaa Italian 1990-luvun alun poliittisia mullistuksia. Päätöskausi 1994 ei varsinaisesti mairittele oikeuden voittoon tai politiikan uudistumiseen uskovan idealistin sielua. Yksittäisten henkilöhahmojen kautta korruption vastaisia Mani pulite -tutkimuksia, Lega Nordin nousua ja Italian kylmän sodan aikaisen poliittisen järjestelmän tuhoutumista kuvaava sarja saa huipennuksensa, kun Silvio Berlusconin uusi liike, Forza Italia, saa suuren vaalivoiton ja nousee hallitusvastuuseen.

Paikoin saippuamaisten henkilökiemuroiden avulla sarja nostaa esiin oivallisia kysymyksiä politiikan – ja poliittisen moraalin – perimmäisestä luonteesta: kenen etua oikeasti ajetaan, onko idealismille tilaa vai onko kaikki ostettavissa? Sarjan kantavan hahmon, Stefano Accorsin esittämän konsultti Leonardo Notten synkkä ja pinnallinen viesti tuntuu kuuluvan: kaikki on mahdollista ja moraalisia pidäkkeitä ei ole – kunhan pitää huolen itsestään. Yhtymäkohtia nykyhetken trumpilaiseen maailmankuvaan ei voi olla miettimättä. Mikko Manka

Babylon Berlin

Viime vuodenvaihteen ihanin korvamato oli latvialaisen näyttelijän Severija Janusauskaiten esittämä Zu Asche zu Staub, joka toimi Ylen esittämän Babylon Berlin -jännityssarjan tunnuskappaleena.

Volker Kutscherin kirjasarjaan perustuva Saksan kaikkien aikojen kallein televisiosarja on loistava ajankuva, jossa ei ole tietoakaan pönäkästä epookista. Roolihenkilöt ovat lihaa ja verta, eikä köyhyyttä totisesti romantisoida millään tapaa. Monisyisen juonen kehyksenä on 1920-luvun Berliinin dekadenssi ja nuoren Weimarin tasavallan hauraan demokratian ajautuminen kohti kansallissosialismia.

Pari kiinnostavaa anekdoottia loppuun. Ensinnäkin, sarjan musiikillisen neuvonantajana on toiminut muuan Bryan Ferry, joka esiintyy myös yhdessä jaksossa. Ferryn paikoin dekadentti tyyli sopii oivallisesti kabareen maailmaan. Toisekseen, poliisiylijohtajaa näyttelevä Matthias Brandt on edesmenneen liittokansleri Willy Brandtin nuorin poika! Isä-Brandthan toimi myös Länsi-Berliinin pormestarina 1950- ja 1960-luvuilla. Jussi Kareinen

Chernobyl

Kuka tarvitsee zombeja, kun on säteily?

HBO:n poikkeuksellisella intensiteetillä etenevä minisarja Chernobyl kertoo tositarinan, joka on tuhansia korkealentoisia tieteiselokuvia ihmeellisempi ja kauhuelokuvia karmeampi. Brittiläis-amerikkalaisessa tuotannossa Tšernobylin katastrofi paisuu vavahduttavaksi kuvaukseksi myös valtiokoneiston ylläpitämien valheiden ja vaikenemisen kulttuurin petollisuudesta. Näyttelijät loistavat, kuvaus ja leikkaus imevät mukaansa ja Hildur Guðnadóttirin musiikki kouraisee vatsan pohjasta saakka. Minuutti toisensa jälkeen katsoja kysyy kovaäänisemmin, miten tämä voi olla mahdollista.

Maailman tuhoisimman ydinvoimalaonnettomuuden tarina avautuu ensimmäistä kertaa koko laajuudessaan myös turman aikoihin syntyneelle ikäluokalle – ja vieläpä huippulaatuisena kokonaistaideteoksena, jota katsoja ei unohda todennäköisesti koskaan. Olemmehan tekemisissä ”jonkun sellaisen kanssa, jota planeetallamme ei ole koskaan tapahtunut”. Jantso Jokelin

Cobra Kai

1980-luvun kasvatille Karate Kid oli äärimmäisen merkittävä elokuva, jatko-osakin ihan ok. Karateliikkeet siirtyivät leikkeihin koulun pihalle ja elokuvia katsottiin yhä uudelleen kaveriporukalla VHS-kasetilta.

Pienenä näitä elokuvia katsoessa aina toivoi, että tarina ei loppuisi, että tässä fantasiamaailmassa saisi viipyä vielä hetken. Youtuben tuottama Cobra Kai -sarja tekee juuri tämän mahdolliseksi!

Sarjassa esiintyvät lähes kaikki Karate Kid -elokuvien tärkeimmät hahmot paitsi Noriyuki ”Pat” Morita eli Mr. Miyagi, joka poistui taivaallisille tatameille vuonna 2005.

On kertakaikkisen riemastuttavaa seurata sarjaa, jossa tutut hahmot ovat keski-ikäistyneet, heillä on lapsia ja toisenlainen elämä. Elokuvan kuvauspaikat, kuten Mr. Miyagin kotitalo, ovat yhä pystyssä. Jopa Miyagin vanhat autot ovat tallella. Juoni on riittävän naiivi ja viittauksia vanhoihin tapahtumiin on varttuneemmalle katsojalle tarjolla runsaasti. Merkittävä tv-teko keski-ikäiselle karatefanille! Lari Aaltonen

Ennen kuolemaa

Ruotsalaisen jännityssarjan Ennen kuolemaa toinen kausi päättyi Ylellä joulukuun alussa yhtä hyytävästi kuin ensimmäinen kausikin. Ruumiita tulee, kuten sarjan nimikin ennakoi, ja näyttämönä on alamaailma huumejengeineen ja rikollisineen. Siinä pelissä poliisienkaan moraali ei aina täytä lain vaatimuksia.

Sarja on tyyliltään sysimusta vailla hymyn häivääkään, kun pahuus pitää yhteiskuntaa tiukassa otteessaan. Samalla se on niin jännittävä, että välillä tekee mieli sulkea silmät ja puristaa tuolin karmia, jotta sarjaa pystyy seuraamaan.

Toisen kauden kiinnostavin henkilö on Adam Pålssonin esittämä Christian, joka häilyy tauotta oikean ja väärän välillä. Hänen sisäisen paininsa voi aavistaa lähes ilmeettömien kasvojen takaa. Hänen äitiään ja sarjan pääpoliisia Hannaa esittävä Marie Richardson vakuuttaa hänkin vähäeleisellä näyttelemisellään.

Sarja päättyy niin, että katsoja jää odottamaan jatkoa. Sirpa Pääkkönen

Epäuskottava (Unbelievable)

Epäuskottava on Netflixin kahdeksanosainen tositapahtumiin perustuva sarja, jonka tarina lähtee liikkeelle nuoren Marien kohtalosta. Marie raiskataan, mutta saakin yllättäen itse syytteen poliisille valehtelemisesta. Pari vuotta myöhemmin toisaalla kaksi etsivää jäljittävät mahdollista sarjaraiskaajaa, joka vaikuttaa toimivan kovin samalla tavalla kuin Marien raiskaaja.

Epäuskottava nousee rikossarjana aivan toiselle tasolle kuin vastaavia hirveyksiä kuvaavat tusinasarjat. Yksi syy tähän on sen tapa kuvata sekä raiskausten uhreja että rikosvyyhtiä selvittäneitä etsiviä. Kaikki heistä tuntuvat aidoilta, kokonaisilta henkilöiltä, eivät kliseiden kimpuilta.

Ensimmäinen jakso on raskasta katsottavaa, kun pahasti traumatisoitunut Marie joutuu toistamaan hirveän yön tapahtumat yksityiskohtia myöten kerta toisensa jälkeen monelle eri taholle. Samalla sarja nostaa hienosti esille sen, kuinka paljon epäkohtia systeemissä ja erityisesti tavassa kohdata seksuaalirikoksen uhri pahimmillaan on.

Hienon kerronnan lisäksi sarjan parasta antia ovat upeat näyttelijäsuoritukset. Toni Collette konkarietsivänä on vakuuttava, kuten aina, mutta loistamaan pääsevät erityisesti hänen nuorempaa kollegaansa esittävä Merritt Wever ja Marieta esittävä nuori Kaitlyn Dever. Riikka Oksanen

Invisible Heroes

Invisible Heroes on monessa mielessä tapaus televisiohistoriassamme: se on kunnianhimoinen kansainvälinen yhteistuotanto Chilen kanssa. Se on kuvattu pääosin Santiago de Chilessä. Se tuo yhteen kansainvälisen näyttelijäkaartin – chileläisten ja suomalaisten lisäksi mukana on saksalaisia näyttelijöitä ja ruotsalaistähti Mikael Persbrandt ruotsalaisdiplomaatin roolissa. Dialogi on suomea, espanjaa, saksaa, ruotsia ja hieman englantia.

Ennen kaikkea sarja tuo näkyviin kulissientakaisen tarinan Suomen omasta Schindleristä, Tapani Brotheruksesta, joka kollegansa Ilkka Jaamalan ja vaimonsa Lysan avustuksella auttoi pakoon noin 2 000 chileläistä, joita uhkasi vankila ja kidutus, kenties lynkkaus.

Näinä aikoina, kun jankataan siitä saako ulkoministeri hoidella suomalaislapsia Lähi-Idästä Suomeen, on hienoa katsoa tarinaa diplomaateista, jotka uskalsivat tehdä sen mikä on moraalisesti oikein.

Pienistä tyylilipsahduksista huolimatta sarja on näyttelijäntyötä ja ajankuvaa myöten esimerkillistä työtä. Lisää tällaista, YLE! Eija Niskanen

Koomikoita, kaaroja ja kahvia (Comedians In Cars Getting Coffee)

1990-luvun suosikkisarja Seinfeld tunnettiin iskulauseestaan ”show, joka ei kerro mistään”. Sama pätee Jerry Seinfeldin vuodesta 2012 pyörineeseen sarjaan Koomikoita, kaaroja ja kahvia. Silti sarjaa on tehty jo yksitoista kautta ja jokaisen niistä olen ahminut todellisuutta ja stressaavia mielentiloja pakenevassa sunnuntaijazz-mielentilassani. Olen tehnyt myös tärkeän huomion: tätä sarjaa ei pysty seuraamaan ilman omaa kahvikupillista.

Netflixiltä nähtävän sarjan ohjaaja ja juontaja, komedialegenda Seinfeld kyyditsee joka jaksossa komediavierastaan kahvilaan. Jokaiseen jaksoon hän on myös valinnut auton vastaamaan mielikuviaan kulloisestakin vieraasta. Jaksot ovat täynnä elämänfilosofista ja arkista keskustelua humoristisella twistillä. Yhdessä hetkessä puhutaan maailmanpolitiikasta ja toisessa hetkessä siitä, miten hyvä lasagnesta tulisi, jos siihen laittaisi kuutta eri juustoa sekaan.

Sarja on niin yksinkertaisella konseptilla teht,y että se on jo sen takia erinomainen. Erityisen huomion arvoinen asia on loistava jazziin pohjautuva soundtrack. Kaikki tämä tekee sarjasta täydellisen hyvän mielen paketin. Miia Lepola

M/S Romantic

Jani Volasen ja Tommi Korpelan (Studio Julmahuvi, Ihmebantu) luoma tarkkanäköinen suljetun tilan draamasarja M/S Romantic on todellinen mustan huumorin noutopöytä. Sarjassa seurataan jokaiselle suomalaiselle tunnistettavien persoonien kautta kuutta toisiinsa kietoutuvaa, saman risteilyn aikana tapahtuvaa tarinaa ruotsinlaivalla. Ei sittenkään ihan niin ainutlaatuiset unelmahäät laivalla, pedantin risteilyisännän hermoja koettelevat poikkeamat rutiineissa, kuusivuotiaan pojan ja enon ”miesten reissu” ja yksipuolisen rakkauden löytyminen pikadeiteiltä olisivat jo itsessään täydellisiä pohjustuksia komedialle.

Piinaavan kiusallinen tunnelma viedään silti kerta toisensa jälkeen pidemmälle kuin uskaltaa odottaa. Lisäksi aikajärjestyksen rikkova rakenne sulkee samalla sisäänsä kylmäävän tragedian ainekset.

Roolityöt ja puvustus ovat niin onnistuneita, että välillä joutuu muistuttamaan itselleen, että tämä ei ole mitään kiihdytettyä ja tiivistettyä tosi-tv:tä. Neliosaisen sarjan voi katsella Yle Areenassa. Lepe Parviainen

Mindhunter

Toiselle kaudelle tänä vuonna edennyt Netflixin televisiosarja Mindhunter onnistuu siinä, minkä ei pitänyt olla mahdollista: löytämään karmeuksilla lastattuihin sarjamurhaajajuttuihin uutta näkökulmaa.

FBI-agentti John E. Douglasin ja kirjailija Mark Olshakerin kirjaan perustuva Mindhunter käy läpi FBI:n käyttäytymistieteiden yksikön tosielämän tapauksia 1970- ja 1980-luvuilla, ja sarjaan suodattunut asenne on viileän analyyttinen, tutkimuksellinen. Draaman tasolla sarjan teho kumpuaa juuri arkisen tutkimustyön ja hirveiden tositapausten kontrastista – ja lopputulos on paljon hyytävämpi kuin jos tapauksia katsojille näytettäisiin.

Älykkäästi kirjoitetun sarjan on luonut kirjailija-käsikirjoittaja Joe Penhall. Sarjaan on ohjannut useita jaksoja elokuvaohjaaja David Fincher, joka on myös yksi sarjan tuottajista. Fincherin tyyli, monokromaattinen värimaailma ja hallitut kamera-ajot vahvistavat hienosti sarjan asiallista tunnelmaa. Mindhunterin äänimaailma, ja erityisesti Jason Hillin säveltämä musiikki puolestaan pitävät katsojan kaiken aikaa varuillaan. Kaarina Lehtisalo

Muuttopäiväkirjat

Ylen dokumenttisarja Muuttopäiväkirjat kertoo nuorista pareista, jotka muuttavat yhteen. Osa on tukevasti aikuisia ja asunut ennenkin yksin tai kumppanin kanssa. Osa taas muuttaa ensimmäistä kertaa pois kotoa ja yhteen toisen ihmisen kanssa. Odotukset ovat suuret, mutta unelmia pitää punnita uudelleen, kun arki astuu peliin.

Sarjan tahti on mukavan verkkainen ja draama arkista. Muuttopäiväkirjoissa ei ole ironisesti kommentoivaa juontajaa, sähäköitä leikkauksia tai livetwiittausta. Se on enemmän perinteinen dokumenttisarja kuin reality – miten virkistävää!

Kohteita kunnioittavan, neutraalin tyylin vuoksi katsoja ei koe tirkistelevänsä päähenkilöitä, vaikka heidän elämässään on rajuja käänteitä.

Antin ja Taijan kodissa on puutetta rahasta ja välillä sähköstäkin. Omakotitalo on rempallaan, ja Antti selvittelee vanhoja rikostuomioitaan. Rakkautta ja lämpöä perheestä ei kuitenkaan puutu. Taksikuski-Ville kaipaa läheisyyttä, mutta poikaystävä Juliusta vie ensin intti, sitten biletys. Ainakin tämän kuvan katsoja saa ennen erästä yllätystä. Janica Brander

Nuori Morse

Nuori Morse -sarjan kuudennen tuotantokauden jaksoissa Shaun Evansin esittämän kersantti Morsen hahmo alkoi resonoida myöhemmän Morsen, sen John Thaw’n esittämän äreän komisarion henkeä ja ominaisuuksia. Endeavourissa näkyy omasta älyllisestä ylivoimaisuudestaan vakuuttuneen nuoren poliisin kärkäs suhtautuminen itseään hitaammalla tahdilla käyviin ihmisiin ja kollegoihin. Pääpoliisiasemalta koirakouluun Oxfordin takamaille joutunut Morse on joutessaan kasvattanut muhkeat viikset.

Kauden jaksojen yllä häilyi surumielisyys Morsen esimiehen ja mentorin, Fred Thursdayn (Roger Allam) odotettavissa olevasta kuolemasta, jonka vihjataan yhä painokkaammin tapahtuvan virkatehtävissä.

Jos televisiosta on pakko katsoa brittiviihdettä, niin olkoon valinta silloin Nuori Morse, koska sarjan laatu pysyy vieläkin erinomaisena. Tiettävästi seitsemättä, 1970-luvun seuramatkailun, EEC:n ja öljykriisin aikaa sivuavaa kautta tehdään jo. Antti Selkokari

Oddasat

Tiedossamme oleva maailma ei tuntisi Sara Wessliniä, jos yhteinen Ylemme ei tekisi omia saamenkielisiä uutisiaan ja yhteistyössä Ruotsin ja Norjan kanssa Oddasatia, joka kertoo saamelaisista asioista ilman valtakunnan rajoja.

Että kuka Sara Wesslin?

Hän työskentelee Ylen saamenkielisessä toimituksessa, jossa on yhteensä noin tusina toimittajaa. Wesslin on kolttasaamelainen. Brittien yleisradioyhtiö BBC valitsi hänet ainoana suomalaisena sadan vaikutusvaltaisimman naisen joukkoon maapallollamme. Koltankielisiä toimittajia on pallollamme kaksi, joista Wesslin on se toinen.

Eläköön Yle! Aina kun moitimme yhteistä Yleämme, pitäisi muistaa saamenkieliset, selkokieliset, karjalankieliset ja viitotut ohjelmat. Ei niitä tungokseen asti näy Maikkarilla, Nelosella, Subilla ja muillakaan kaupallisilla kanavilla. Ilkka Vänttinen

Pientä laittoa

Televisiosarjat eivät ole minun juttuni. Pientä laittoa -komedian avausjakson näin sattumoisin kyläreissulla. Kiinnostuin Juho Milonoffin Teposta. Katsoin koko sarjan, mitä en ole tehnyt sitten 1960-luvun, jolloin katsoin Poikani on toista maata -sarjan, senkin vahingossa, kun olin ostanut töllön kesätienesteillä Tokion kisoja varten.

Teppo pani muistelemaan Leena Härmän Voi sinua, Pietua 1970-luvulta Tampereen Teatterissa ja siinä Seppo Kulmalan vammaista Pietua. Teppohan saa aivoinfarktin, joten liikkeet ja puheen tuottaminen ovat yhtä hankalia kuin Pietulla. Infarkti taas muistutti 1980-luvun puolivälin aids-näytelmästä Onko Kongossa tiikereitä? Silloin pelättiin hysteerisesti, että entä jos minullakin?

Tepon kantaupseerin urakehitys on enemmän kuin vaakalaudalla, mikä motivoi sisukasta kapteenia toipumaan. Milonoff vetää komeasti tämän kaaren uusine infarkteineen. Roolityöstä pusertuu teknisen osaamisen tukemana hallittu tutkielma äkkipikaisesta mutta virkistävän puhdashenkisestä hahmosta. Risto Ojanen

Sex Education

Netflixin nuortensarja Sex Education lainaa estetiikkaa 1980-luvun amerikkalaisilta nuortenelokuvilta, mutta on asenteiltaan raikas ja kirpeä puhuri. Se on niin hauska, että nauran monta kertaa ääneen sitä katsoessani.

Komedian lomassa on viiltäviä ja realistisia kuvauksia nuoruuden tunteista mutta osin sarja on täyttä fantasiaa: piskuisella eteläwalesilaisella maalaiskylällä on hillittömän kokoinen, Amerikkaa henkivä high school, jonka oppilaat – sarjan hahmot – ovat ensisilmäyksellä niitä jenkkielokuvista tuttuja arkkityyppejä. Perinteisiä rooleja kuitenkin sekoitetaan pitkin sarjaa ja yksiulotteisiin stereotypioihin puhalletaan ristiriitaisuutta ja sisältöä. Kaikki ei mene niin kuin olemme tottuneet sen menevän.

Sarjan päähahmon, Otisin (Asa Butterfield) paras ystävä Eric (Ncuti Gatwa) varastaa huomion useassa kohtauksessa. Ericin silmissä läikähtelee hymyn lisäksi epävarmuus, itseinho ja kaikki muut teini-iän kompleksiset, ahdistavat tunteet. Gatwan lisäksi kutkuttavia roolisuorituksia nähdään muun muassa Otisin seksuaaliterapeutti-äitiä näyttelevältä Gillian Andersonilta. Aino Louhi

Succession

HBO:n Succession on tarina vallasta ja perheestä kinglearistiseen tapaan: kuka neljästä lapsesta saa vanhuudenhöpertyvän hirviö-isän Logan Royn manttelin perittäväkseen eli mediajätti Waystar Roycon johdettavakseen.

Sarjan luoneen Jesse Armstrongin ansioluettelosta löytyy myös nerokas Peep Show. Nämä kaksi sarjaa ovat maailmoiltaan kovin erilaiset, mutta molempien päähenkilöt ovat yli-itsetietoisia ja hävettäviin ja nöyryyttäviin tilanteisiin tuomittuja.

Succession on klassinen tragedia, mutta myös pirullisen hauska ja erittäin tyylikäs. Sarja vie suoratoistoaikakauden ”otetaan dramaturgiasta löysät pois” -ajattelun äärimmilleen. Mikään kohtaus ei tapahdu muuten vaan, cliffhanger on alituiseen ilmassa ja katsoja tuntee mannerlaattojen liikkuvan omienkin jalkojensa alla.

Sarjan hahmojen perustunne on epävarmuus, joka vaihtuu hetken kestäväksi kiehtovaksi varmuudeksi, joka murskaantuu pian palasiksi. Näyttelijäntyö on kautta linjan erinomaista, erityiskiitos olmimaista vävyä esittävälle Matthew McFadyenille. Arttu Haapalainen

The Act

The Act on hätkähdyttävä ja koukuttava tv-sarja äärimmäisen ylihuolehtivan ja manipuloivan äidin kyvystä estää lapsensa normaali kehitys.

Huolehtivainen äiti Dee Dee (loistava Patricia Arquette) muuttaa söpölle amerikkalaiselle asuinalueelle monisairaan, pyörätuolissa liikkuvan ja letkuruokittavan tyttärensä Gypsy Rosen (Joey King) kanssa. Avustusvaroin rakennettu talo pursuaa vaahtokarkkimaisen hempeää vaaleanpunaista unelmaa.

Pian huolella rakennettu valheiden vyyhti alkaa paljastua. Äiti sairastaa välillistä Münchausenin oireyhtymää: valehtelemalla lääkäreille hän on saanut aikaan rajuja hoitoja ja lääkityksiä, jotka pitävät tyttären potilaana. Myös perheen toimeentulo on potilasstatuksesta riippuvainen.

HBO Nordicilta nähtävän sarjan edetessä tytär alkaa huomata asioita, menettää uskonsa äidin rakennelmaan ja löytää netin deittipalstalta auttajan. Seuraukset ovat kohtalokkaat. Dee Dee Blanchard löydettiin kotoaan murhattuna kesäkuussa 2015.

Sarjan rinnalle tuotettu dokumentti Mommy Dead and Dearest pysäyttää: tapahtumat käyvät tiukasti yhteen draamasarjan kanssa. Katri Kovasiipi

The Righteous Gemstones

Danny McBride on yrittänyt luoda HBO:lle omaa televisiokomedian monalisaansa jo useampaan otteeseen, ja kerta toisensa jälkeen yritys on rysähtänyt rantakivikkoon. Eastbound & Down katkaistiin neljän kauden jälkeen, ja Vice Principals pysyi pinnalla vain kahden kauden ajan. Nyt McBride näyttää kuitenkin osuneen vihdoin lähemmäs kultasuonta.

The Righteous Gemstones on Suomessa HBO Nordicilta seurattava musta komedia, jossa sarjan luoja ja päänäyttelijä McBride esittää televisioevankelistojen lahkon pastoria. Lahkoon kuuluu koko hänen perheensä omasta isästä nuorimpiin lapsiin – joiden rooleissa nähdään muiden muassa John Goodman ja Adam DeVine – ja suvun sisäiset katkeruudet laittavat käyntiin jatkuvasti väkivaltaisiksi yltyviä tapahtumasarjoja.

Bisnestä tekevien uskonkulttien kustannuksella pilailu ei sinänsä ole kovin radikaalia tai uutta, mutta sarjan herkullisin anti tulee yleensä ihan perinteisestä epäterveen perhedynamiikan seuraamisesta. Siinä kategoriassa The Righteous Gemstones on nykytelevision parasta viihdettä. Nähtäväksi jää, onko tämä viimein se sarja, josta McBride tulevaisuudessa muistetaan, vai käykö sille niin kuin edeltäjilleen. Valtteri Mörttinen

Watchmen

Damon Lindelof on luonut Alan Mooren ja Dave Gibbonsin vuonna 1987 julkaistun sarjakuvan pohjalta tai siitä innoituksensa hakien hienon itsenäisen tv-teoksen. Alkuteoksen tapaan Watchmen-sarja on isoja kokonaisuuksia pureskeleva ja kysymyksiä herättävä. Maailma, johon tapahtumat sijoittuvat, erilainen vuoden 2019 Yhdysvallat, on täysi, yksityiskohdissaan kekseliäs ja läpikotaisin viitseliäästi toteutettu. Se on monelta kulmaltaan synkkä ja toisella nurkalla riemastuttavan omituinen, niin kuin on sekin, josta kuulemme uutisissa. Ehkä juuri siksi sarjan toisaalle vino mallinnos toimii niin hyvin.

Katsojan ei tarvitse lukea satoja sivuja sarjakuvaa nauttiakseen tv-tuotannosta, mutta ei se hallaakaan tee. Minulle Watchmen oli lukioikäisenä huima juttu ja varsinkin ne kohtaukset ja viittaukset, joissa sarja kytkee itsensä alkuteokseen ihastuttavat.

Ison keltaisen hymiön ansaitsee myös Nine Inch Nailsin Trent Reznorin ja Atticus Rossin sarjaan säveltämä musiikki sekä monen muun HBO:n sarjan tapaan oivaltava levymusiikin käyttö. Kimmo Ylönen

When They See Us

Niin sanottujen laatusarjojen nimissä tuupataan suoratoistopalveluihin kaikenlaista laadultaan vaihtelevaa tauhkaa. Ava DuVernayn luoma, ohjaama ja osin kirjoittama When They See Us on kuitenkin vahvaa todistusaineistoa sen puolesta, että televisiosarjat ovat parhaimmillaan tämän hetken voimakkainta yhteiskunnallista tarinankerrontaa.

Central Park Fiven tapauksena tunnetusta tragediasta kertova neliosainen Netflix-sarja avaa ikkunan lähimenneisyyden New Yorkiin, jossa umpirasistinen kriminaalipolitiikka tekee viiden syyttömänä tuomitun nuorukaisen elämästä helvettiä vuosikausiksi. Poikkeuksellisen vavahduttava sarja on kuin käänteisuniversumin Kova laki, joka laittaa tuomiolle paitsi Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän, myös sen puitteissa toimivien ihmisten asenteet ja ennakkoluulot. Ville Aalto