Viikon dokumentti: Jonathan Demmen ohjaamaa, vuonna 1983 kuvattua Talking Heads -elokuvaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen hienoimmista konserttitaltioinneista.
Hanna Telakoski
Yle Teemalla lauantaina 8.2.2020 nähtävä Talking Heads -yhtyeen esiintymistä kuvaava elokuva sai ylistävän vastaanoton jo omana aikanaan. Sitä onkin pidetty yhtenä hienoimmista konserttitaltioinneista.
Hollywoodin Pantages-teatterissa joulukuussa 1983 kuvattu Jonathan Demmen ohjaama elokuva on nimeltään Stop Making Sense. Nimi tavoittaa kokonaisuudesta olennaisen.
Taltiointi ajoittuu yhtyeen viidennen studioalbumin Speaking in Tonguesin julkaisemisen jälkeisiin esiintymisiin, joissa uutta levyä tehtiin tunnetuksi.
Elokuva sai ensi-iltansa San Franciscon kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla vuonna 1984 ja teattereihin se saapui saman vuoden lokakuussa.
Vuonna 1984 elokuvan ääniraidasta julkaistiin myös samanniminen livealbumi.
* *
Elokuvassa tuntuu olevan kyse performanssista, teatteriesityksestä, rock-konsertista ja kuitenkin samalla vain eräänlaisista bändin omista jammailubileistä.
Juuri kun katsoja tykönään alkaa kääntyä jollekin kannalle, esitys siirtyy eri tasolle.
Tärkeää mielestäni onkin, että elokuvaa ei pyri lokeroimaan vaan tyytyy nauttimaan tästä noin puolentoista tunnin musiikillisesta ilotulituksesta.
Talking Headsin johtohahmo David Byrne.
* *
Stop Marking Sense on rennon ja summittaisen oloinen, mutta harkittu kokonaisuus kuvakulmia, asetelmia ja kamera-ajoja. Olo on kuin taidenäyttelyssä, mutta samalla kyse on kuitenkin rock-konsertista.
Visuaalisuus on oivaltavaa ja kuvat kauniita. Kokonaisuus on leikattu kasaan taidolla. Se antaa intiimin kuvan siitä, mitä Talking Headsin konsertissa tapahtuu.
Kuvissa ei ole kyse vain yhtyeestä kokonaisuutena. Niissä mennään myös yksilöiden tasolle ja muusikoiden välisiin suhteisiin ja reaktioihin.
Muusikoita pääsee elokuvassa jopa hämmentävän lähelle. Niin lähelle, ettei välillä ole ihan varma onko itse yksi soittajista lavalla vai sittenkin vain aitiopaikalla katsomossa joraamassa.
Lava on taidokkaasti valaistu, varjoilla saadaan aikaan hienoja tunnelmia. Tätä käytetään elokuvan kokonaisuudessa jylhällä tavalla hyväksi.
* *
Vaikka kokonaisuus on rentouttavan väljän tuntuinen, rakennetaan draaman kaarta yksityiskohdilla alusta lähtien.
Autiolla estradilla astelee vain David Byrne isossa harmaassa puvussaan kitaroineen ja kasettinauhureineen. Hän kertoo soittavansa yleisölle biisin ja napsauttaa kasettisoittimen päälle.
Psycho Killer avaa show’n. – Jos sitä ei ole aikaisemmin kuullut, aika on tullut. Nyt.
Esiintymisen edetessä lavalle saapuvat muutkin yhtyeen jäsenet ja tekniikkaa kuljetetaan näkyvästi. Tällä avataan yleisölle sitä, miten konsertti rakentuu eri elementeistä ja toimijoista.
Vaikka yhtyeen musiikista ei varsinaisesti pitäisi, on elokuva elämys, tarvittaessa myös ilman ääntä. Stop Making Sense on ensimmäinen musiikkielokuva, jossa käytettiin 24-kanavaista digitaalista äänitystä.
Jos kuitenkin valitsee äänellisen elokuvan, on kokonaisuus mielestäni nautinto jo musiikin itsensä vuoksi. Oivaltavuus ja monikerroksisuus sen muissa elementeissä tekee siitä elämyksellisen, poikkeuksellisen.
Itse suosittelen elokuvan äänien nauttimista kuulokkeiden kautta, ellei sitten satu olemaan jonkinlaisen hi-tech-kotiteatterilaitteiston omistaja.
* *
Performatiivisuus on elokuvassa voimallisesti läsnä. Mitään varsinaista juonellista esitystä lavalla ei nähdä tai sitten kyse on lukuisista pienistä muuntuvista kertomuksista. Tunnelmia luodaan käyttämällä taustalle heijastettavia värejä ja kuvia, valoja ja varjoja.
Byrnen huomiota herättävän suuressa puvussa näkyvät Kabuki-vaikutteet hänen Japanin-matkoiltaan. Byrne on myös siteerannut suunnittelijaystävänsä lausahdusta: ”Everything is bigger on stage.”
Puvun näyttäytyessä isoimmillaan assosioin tahtomattanikin sen aiheuttaman liikekielen Rammsteinin Keine Lust -kappaleen videoon, jossa muusikot ovat pukeutuneet ”läskiasuihin”. Musiikillisesti ollaan kuitenkin varsin toisaalla. – Assosiaatio kuitenkin toimii visuaalisella tasolla.
Yksinkertaisessa puvussaan tummaa taustaa vasten yksin oleva Byrne tuo mieleen nuoren Elviksen.
Äkkiseltään voisi myös väittää Morrisseyn saaneen vaikutteita Byrneltä. Heissä on samankaltaista outoa ja poikamaista, jollain tapaa sisäänpäinkääntynyttä, mutta samalla häpeilemätöntä esilläolon nautintoa.
* *
David Byrnen elehdinnän viehko outous menee ytimiin kutkuttavalla tavalla. Hän tanssii omaperäisin, nykivin ja yllätyksellisin liikkein ja on läsnä ehtymättömällä energiallaan.
Byrnen intensiivinen ilmaisutyyli tuo ajoittain mieleen chaplinmaisen mimiikan, kun hän toistaa harkitsemattoman harkittujen oloisia tanssimuuvejaan.
Hän pyrkii esiintymisessään voimalliseen visuaalisuuteen ja mielenkiinnon herättämiseen. Tässä hän onnistuu ja vie tyylinsä jopa käsittämättömiin ulottuvuuksiin.
Hän on sarjakuvahahmomainen toimija estradilla, ja muusikoista juuri häntä päästään kaikista lähimmäksi. Se melkein hämmentää.
Byrne on välillä habitukseltaan yltiömäisen vakava, jopa häiriintyneen oloinen, ja seuraavassa hetkessä nauraa, itselleen, väittäisin. – Hän selkeästi nauttii rakentamistaan absurdin hetkistä.
Oheisessa katkelmassa Byrne haastattelee itse itseään ja kuvaa ”laatikkopukunsa” syitä. Hän halusi saada päänsä näyttämään pienemmältä. Tämä onnistui kun vartalosta tehtiin suurempi. Lopputulos on kuin lapsen piirroksesta, vinksahtaneine mittasuhteineen.
Musiikki on Byrnen mukaan hyvin fyysistä ja vartalon korostaminen suhteessa päähän kuvaa tätä. Keho usein ymmärtää ennen päätä. ”Stop making sense” eskaloituu tästäkin näkökulmasta.
* *
Ohjaaja Jonathan Demme on mitä ilmeisimmin onnistunut luomaan hyvin läheisen suhteen elokuvansa kohteeseen. Näin mahdollistuu myös katsojan ja elokuvan kohteen välinen yhteys, joka on niin taianomainen, että se on melkein väärin.
Byrne onkin myöhemmin ilmaissut pitävänsä ilmiömäisenä Demmen kykyä nähdä livemusiikin akti kokonaisuutena, joka koostuu eri yksilöistä ja toimijoista.
Yhtyeen tyyli on omintakeinen ja muusikot ilmaisevat itseään luonnollisen vapautuneen tuntuisesti heittäytyen. Energia soljuu niin muusikoiden välillä kuin esiintyjän ja yleisön rajapinnassa. Tässä auttaa, että päähuomio on nimenomaan yksilöiden reaktioissa ja olemisen tavassa, ei niinkään soittamisen teknisyydessä.
Yhtyeen toimijat esittäytyvätkin nimenomaan ihmisinä ja omina persooninaan. Musiikki ja ilmaisu on kuitenkin elokuvan ydin, eikä siihen sekoiteta haastatteluja tai kerrontaa. Se on siis tässäkin mielessä enemmänkin ”fyysinen”.
* *
Stop Making Sense antaa illuusion yhdestä konserttitaltioinnista, mutta tosiasiassa sen materiaalina on ollut yhtyeen kolme esiintymistä Los Angelesin Pantages-teatterin lavalla.
Yleisöä ei elokuvassa juuri nähdä kuin muutamissa välähdyksissä ja lopun kuvissa, mutta se kuullaan. Tämä voimistaa autenttisen konserttikokemuksen tuntua, jopa lavalla olemiseen saakka.
Varsinaista käsikirjoitusta elokuvan tekoon ei ole ollut, eikä bändiä sen kummemmin ohjeistettu. Kunhan eivät katsoisi tarkoituksellisesti kameraan, kerrotaan bändille sanotun.
Byrne vokalistina nousee kokonaisuudesta esiin, mutta hänkin on vain kokonaisuuden osanen.
Lavalla tapahtuu paljon ja muusikot ovat ilmeisen kovakuntoista porukkaa. Jo mainittu fyysisyys on läsnä voimalla, tanssina, hölkkänä marssina ja tietysti soittamisena ja laulamisena.
Show on yhtä lailla artistien keskinäistä kommunikaatiota ja iloa kuin musiikin antamista yleisölle.
Talking Heads lopetti toimintansa vuonna 1991.
* *
Tyhjäkäyntiä tai aallonpohjia ei tässä konserttielokuvassa ole. Jokaisella hetkellä vaikuttaa olevan oma tarkoituksensa, mutta niiden liiallinen puntaroiminen pilaisi kokonaisuuden keveyden.
Elokuva rynnii eteenpäin, eikä sykkivä energia hyydy. Perille ei oikeastaan edes haluaisi päästä. Elokuva muuttaa muotoaan yhtenäisen elävän organismin muodossa lavalla ja lavalta. Siihen ei kyllästy ja se kutsuu jatkamaan loppuun saakka.
Byrne on tekemisessään vimmainen, mutta samalla häneen ja hänen jatkuvuuteensa voi luottaa. Elokuva on musiikillista ilotulitusta. Omanlaisensa pienoisooppera tai musikaali, olematta näitä kumpaakaan.
Stop Making Sense saavuttaa ehkä jotain primitiivisen rituaalin mystisestä yhtenäisyydestä, kun muusikot kommunikoivat niin toistensa, yleisön kuin instrumenttiensa kanssa ja kautta. – Huomio kiinnittyy tapaan, jolla muusikot katsovat toisiaan, tekemisen ja olemisen riemuun.
Elokuva kannattaa katsoa, jos haluaa muistaa olennaisen ja unohtaa epäolennaisen, nauttia musiikista ja vain olla. Sen katsominen jättää olon hyvin nukutusta yöstä. Luonnollisen virkeyden ja rauhan tilan, joka hiipii tajuntaan heräämisen hetkellä.
Stop Making Sense (USA, 1984) Yle Teema Fem -kanavalla lauantaina 8.2.2020 21.02. Dokumentti on katsottavissa myös Yle Areenassa.
