Rannikkokaupunki Otsuchi toipuu hitaasti onnettomuudesta, jossa 13-metriset aallot nielivät kaupungin ja saivat puolessa tunnissa aikaan totaalisen tuhon. 861 kuollutta, 421 yhä kateissa.

Kateisiin jääneiden määrä oli koillis-Japanin Otsuchissa poikkeuksellisen suuri. On kyse vuonna 2011 Japania koetelleesta tsunamista ja tätä seuranneesta maanjäristyksestä.

Kuolemat olivat yllättäviä ja niiden vaikutus alueeseen raju. Vaikka tapahtuneesta on dokumenttia tehtäessä kulunut jo viisi vuotta, on jälleenrakennus täysin kesken ja ihmisiä asuu väliaikaismajoituksessa. Kesken on myös surutyö.

* *

Kuoleman mysteeri ja tuska kadonneista läheisistä. Ihmiset, jotka vasta äsken olivat tässä, ovat poissa, pysyvästi.

Valkoisessa puhelinkopissa on musta, vanhanaikainen, numerolevyllä varustettu puhelin. Sitä ei ole kytketty mihinkään. Soittajia kuitenkin riittää. Monet kertovat käyvänsä useinkin. Paikka on heille tärkeä.

Miksi-kysymys toistuu ihmisten puheluissa. Vaikka linja on mykkä, vaikuttaa arkipäiväistenkin kuulumisten kautta väylä jonnekin aukeavan.

Ihmiset eivät kuule läheisiään, mutta puhuvat. Koppi sanoittaa heidän tuntonsa, on surun ja kaipauksen väline.

”Missä olet vaimokulta?”… ”Olen rakentanut talon entiseen paikkaan”… ”Oletko syönyt tarpeeksi ja kuinka pärjäät, kun on niin kylmäkin? Tule pian kotiin!”

”Kun sinä kuolit, isä, olin täysin hukassa”… ”Mahdatko kuulla minua?”

Kuoleman lopullisuus ja jälkeenjääneiden avuttomuus sen äärellä. Yksinhuoltajaksi jäänyt nainen toteaa, ettei toivu tapahtuneesta ikinä. Hän vierailee kopilla kolmen lapsensa kanssa. Se on ensimmäinen kerta viiteen vuoteen, kun he pystyvät puhumaan yhdessä perheen isästä.

* *

Itaru Sasaki valmisti kopin omaan käyttöönsä jo ennen tuhoisaa luonnonmullistusta. Hän halusi puhua kuolleelle serkulleen. Linjoja pitkin tämä ei olisi onnistunut, joten hän päätti antaa tuulen kuljettaa sanomansa.

Vuoden 2011 luonnonkatastrofin jälkeen hän antoi puutarhassaan sijaitsevan puhelinkopin kaikkien käytettäväksi. Sasaki halusi tarjota ihmisille keinon päästä lähelle menetettyjä rakkaitaan.

Moni tulee paikalle kaukaakin, tuntien matkan päästä. Miehet vierailevat naisia useammin. Lapsenlapset puhuvat kuolleelle vaarilleen ja kertovat läksyistään ja harrastuksistaan.

Kävijät itkevät, mutta ovat myös silmin nähden helpottuneita. Koppi saa heidät tilaan, jossa surun voi kohdata suojassa ulkomaailmalta. Linja vaikuttaa olevan auki.

Ihmiset pääsevät käsittelemään menetystään. Kopissa kysymykset saavat muotonsa ja tulevat ulos. Tunteita on äärimmäisen vaikea pukea sanoiksi, mutta kun saa sanotuksi edes jotain, sillä on merkityksensä.

* *

Mies sanoo, ettei voi unohtaa onnettomuuden uhriksi joutunutta perhettään. Kuka heitä muistaisi, ellei hän? Nainen taas kertoo pyörittäneenä puhelimella vanhan kotinumeronsa, kodin, jota ei enää ole.

Iäkkäämpi nainen pohtii elämänkohtaloaan. Koskaan ei voi tietää paljonko aikaa kullakin on jäljellä. Tämä eräänlaisen aktiivisen unohduksen totuus lienee yksi dokumentin kantavista viesteistä.

Elämän kauneus ja kaipauksen traaginen luonne saa katsojan mietteliääksi. Kauneus, joka tuntuu syntyvän lopulta juuri siitä, että kaiken, ihan kaiken, voi ja tulee vielä menettämään.

Ei pitäisi surra loputtomiin, vaan nauttia elämästä, iäkäs nainen pohtii.

* *

Koppi itsessään on kaunis, mystinen ilmestys puutarhassa meren äärellä. Sitä kuvataan niin maasta kuin ilmasta eri vuodenaikoina. Meri ja tuuli ovat voimallisesti läsnä, ja tietynlainen mystiikka sekä arkirealismi vuorottelevat kuvauksen kokonaisuudessa tehden siitä tasapainoisen.

Elämä jatkuu. Päivät seuraavat toisiaan. Ihmiset elävät toisistaan ja toisissaan.

Hanna Telakoski