Raija Suomi on lukijana yli 700 äänikirjassa. Kuva: Pexels
APRILLIPILA | Äänikirjasta kostuu taloudellisesti kirjailijaa ja lukijaakin enemmän ääniteknikko, joka luo teoksen äänimaailman – silloinkin, kun se sisältää pelkkää hiljaisuutta. Tämä juttu julkaistiin 1.4.2024.
“Luova työ voi näyttää päällepäin siltä, ettei tee ’mitään’, varsinkin silloin, kun tavoitteena on luoda ’ei mitään’.”
Veikko Länsipuro, teksti
Joulukuussa Suomen kirjailijapiireissä kuohahti, kun eduskunta hyväksyi täysistunnossaan kirjaston lainauskorvauksia koskevan lakimuutoksen. Lakimuutoksen seurauksena e-lainauskorvauksia alettiin maksaa äänikirjojen osalta paitsi kirjailijoille, myös äänikirjan lukijpolle, kiitos asiaa aktiivisesti ajaneen Näyttelijäliiton.
Monelta jäi huomaamatta, että samassa yhteydessä e-lainauskorvauksien piiriin tulivat myös ääniteknikot, joiden vastuulla on äänikirjojen äänimaailman luominen – siitäkin huolimatta, että yli 95 prosentissa äänikirjoista se koostuu pelkästään hiljaisuudesta.
Ääniteknikoille lähes 30 prosentin siivua äänikirjapotista oli voimallisimmin vaatimassa SAMUn eli Suomen Ambientmuusikoiden puheenjohtaja, silence concreteksi kutsutun elektroakustisen musiikin alalajin pioneeri Mikko Jukkala.
– On hiljaisuuskin ääntä. Ja joskus hiljaisuus voi olla jopa musiikkia, Jukkala muistuttaa ja nostaa esimerkiksi John Cagen taidemusiikin klassikon 4’33” (1952).
– Teos koostuu 273 sekunnista hiljaisuutta, eikä se ole väärin.
* *
Kolme tonnia peukaloiden pyörittelystä
”Ambienssikohu” roihahti äänikirjaympyröissä maaliskuun lopulla, kun erityisesti feelgood-kirjallisuuden, urheilijaelämäkertojen ja kosmisen kauhun lukijana ansioitunut näyttelijä Raija Suomi nosti asian esiin Instagram-tilillään:
”Tiedän, ettei kirjailijan kukkaroon kerry äänikirjan myynnistä montaakaan pennin hyrrää, mutta ei me äänikirjojen lukijatkaan mitään kroisoksia olla. Puhutaan pikemminkin satasista kuin tonneista, ellei sitten duunina ole joku Päätalo-sarja ja Tolkien-trilogia. Mutta olisitte kuulleet mitä studio velho [sic] Mikko [Jukkala] kertoo tienaavansa! Eikä sen tarvitse kuin pyöritellä peukaloitaan – jos edes niitä.”
(21.3.2024)
– Raijahan on omalla tavallaan ihan oikeassa. Luova työ voi näyttää päällepäin siltä, ettei tee ”mitään”, varsinkin silloin, kun tavoitteena on luoda ”ei mitään”, Jukkala sanoo.
– En siis ole hänen purkauksesta pahoillaan, vaikka eri linjoilla olenkin. Eikä sitä sukulaiselleen viitsi pienistä kiukustua, olen nimittäin Suomen Raijan eno.
Oskillaatiokäyrä Mikko Jukkalan luomasta äänimaisemasta ”nahkea_27.wav”, jota hän on kierrättänyt tiettävästi seitsemän romaanin ja kahden tietokirjan äänikirjaversion ambienssina. Kuva: SAMU ry
Raija Suomi nostaa esimerkkitapaukseksi Sigurd Wettenhovi-Aspan klassikkoteoksen Jutelmia ja muistelmia 1890-luvun Pariisista (1927), jonka hän luki äänikirjaksi viime syksynä. Suomi sai lukijana noin 850 euron palkkion, äänimaailman luonut Jukkala puolestaan nettosi lähes 3 000 euroa.
– Ei tunnu kohtuulliselta. Sitä paitsi niistä ensimmäisestä neljästä tunnista, kun Mikko väänteli laitteitaan ja yritti löytää ”epookille tyypillistä nahkeaa huminaa”, en tienannut penniäkään, Suomi kertoo.
Jukkala ei ota kantaa kirjailijoiden tai äänikirjojen lukijoiden saamien korvauksien kohtuullisuuteen, mutta pitää omaa palkkiotasoaan sopivana.
– Syntetisaattorit ovat erittäin kalliita. Ne menevät helposti rikki ja niihin pitää ostaa säännöllisesti uusia osia ja uusia jännittäviä ääniä.
* *
Mullistaako ”Riemukupla” bisneksen?
TreCuum-kalvoa kehitetään Tampereella. Kuva: Garry Killian / Freepik
Vielä tällä hetkellä äänikirjat luetaan pääsääntöisesti äärimmäisen valvotuissa studio-olosuhteissa: lukija lukee kirjaa ääniteknikon luomassa keinotekoisessa hiljaisuudessa, joka häivyttää erilaiset ympäristön tuottamat häiriöäänet yli 99-prosenttisesti.
– Sataan ei voi päästä koskaan, ellei sitten ole arvon herra Ylppö, Jukkala lohkaisee sattuvasti.
Tulevaisuudessa tilanne voi kuitenkin muuttua tavalla, joka tuo lisätienestejä kirjailijoille ja äänikirjan lukijoille – ja tekee aimo loven ääniteknikoiden palkkapussiin.
Tampereella nimittäin kehitellään ääniteknologisesti mullistavaa keksintöä, elektronista tyhjiötä, joka mahdollistaisi kansainvälisen tason äänikirja-, podcast- ja puheohjelmatuotannon ilman studio-olosuhteita tai kalliita syntetisaattoreita.
– Teknologian nimi on TreCuum, mutta tutkijapiireissä sitä kutsutaan “Riemukuplaksi”, tutkija, kadettivääpeli Susanne Sieni Tampereen korkeakouluyhteisön innovaatiopalveluista kertoo.
– Se perustuu eräänlaiseen nanokalvoon, joka luo puhujan ympärille elektronisen tyhjiön, tietynlaisen “kuplan”, jonka sisällä kenen tahansa on mahdollista tuottaa high end -tasoista ääntä ja AI-avusteisesti täsmäassosioituvaa soonista tekstuuria vain noin kahdeksan sekunnin viiveellä. Tätä on tarkoitus pilotoida kevään ja kesän aikana myös Tammelan stadionilla joidenkin jalkapallon alasarjaotteluiden kuulutuksissa ja kenttähaastatteluissa.
Joitakin lastentauteja nanokalvoteknologian kehittämisessä vielä on. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä kalvo muuntaa ihmisen kuin ihmisen äänen melko paljon, yleensä 60–75-prosenttisesti, Vesa Vierikon kuuloiseksi.
– Tästä kaikki ovat tietysti olleet vähän hämmentyneitä, ei vähiten Vierikko itse, jonka äänen vesavierikkomaisuutta teknologia kaikista maailman ihmisistä ainoana vähentää. Asian käsitteleminen on ollut hänelle silmin nähden vaikeaa.
