Suomentajan pitää haluta ymmärtää toiseutta, Taina Helkamo sanoo

Suomentaja Taina Helkamo. Kuva: Taina Helkamo

Kikka Holmberg

Suomentaja Taina Helkamo vastaa videopuheluun Mijasissa, Andalusiassa. Haastatteluviikolla hän on palaamassa toiseen kotiinsa Cádiziin.

Viisitoista vuotta kääntäjänä työskennellyt Helkamo suomentaa kaunokirjallisuutta espanjasta, ranskasta ja englannista. Viime aikoina hän on kääntänyt myös esseetyyppisiä tietokirjoja, kuten Irene Vallejon teoksen Papyrus – kirjan katkeamaton tarina (2021), joka ilmestyi S&S-kustantamolta toukokuun alussa.

Helkamo kuvaa kääntämistä hyvin kokonaisvaltaiseksi prosessiksi.

– Suomentaessa ensimmäinen sata sivua on sellaista lapiotyötä, joka tuntuu siltä kuin todella kääntäisi maata. Etsii ja hakee ja yrittää hahmottaa ja saada selvää kirjailijan tyylistä ja äänestä sekä hahmojen persoonallisuuksista ja tavasta puhua. Sadan sivun kohdalla minulla tapahtuu aika usein taika tai loksahdus: tulee sellainen olo, että kirja alkaa kääntyä ja alan kuulla oikeanlaisia ilmauksia. Tuntuu, että hahmot alkavat puhua mielessäni. Joskus olen hihkaissut: ”Mä kuulen sen pojan äänen!”

– Ihmisen mieli toimii ja tuottaa ja työskentelee koko ajan, vaikka emme tiedostaisi sitä, ja aivot ovat usein luovimmillaan lepotilassa. Kun joku kohta on hankala, se ei yleensä ratkea sillä, että vain tuijottaa alkutekstiä. Usein käy niin, että alkuteksti on tuijotettu puhki ja se on takaraivossa joka hetki, suihkussa käydessä tai tiskejä tiskatessa. Ja yhtäkkiä siellä suihkussa täytyy laittaa vedet poikki, kun pitää tulla panemaan ylös, että tämä on se sana tai ilmaisu, jota se ihminen käyttää.

– Kun tyyli löytyy, kirjoitan melko valmista. Toki muokkaan sitä, mutta visio, johon pyrin, alkaa olla niin selkeä, ettei viimeisiä sataa sivua tarvitse välttämättä moneen kertaan kirjoittaa. Kun olen kääntänyt kirjan loppuun, joudun monesti muokkaamaan ensimmäistä sataa sivua useampaan kertaan, koska se on aina aluksi se kömpelöin osuus.

Taina Helkamolla on toinen koti Cádizissa, jonka vanhassakaupungissa on kauniita yksityiskohtia. Kuva: Taina Helkamo

Helkamon mielestä kääntämisessä on tärkeintä syvällinen ymmärrys ja kokemus kielestä.

– Yritän lukea suomalaista kirjallisuutta, jotta oma suomen kieleni pysyy rikkaana ja saan siihen uusia ulottuvuuksia. Koska luen kirjallisuutta ruokkiakseni omaa kielitaitoani, kaipaan sitä, että kieli itsessään antaa jotain, että se on rikasta ja taitavasti käytettyä.

Helkamo kertoo hahmottavansa alkutekstin ikään kuin elokuvana, joka hänen pitää maalata uudelleen lukijan eteen suomen kielellä.

– Pitäisi saada kuulumaan samat äänet, saada tuntumaan samat tuoksut, luoda se sama tarina ja maalata sama taulu ikään kuin eri paletilla. Silloin täytyy itse löytää ne tavat ilmaista. Pitää ymmärtää hyvin, mitä alkuperäistekstissä sanotaan, mutta sen sanamuotoihin tai lauserakenteisiin ei saa jäädä kiinni. Joskus parhaat ilmaisut löytyvät, kun on jo melkein unohtanut sen alkutekstin, mutta sisäistänyt kirjan viestin. Sitten pystyy sanomaan sen omin sanoin, omalla kielellään.

– Suomentajalla pitää olla hyvä suomen kielen taito ja rohkeus käyttää sitä sekä luova mieli. Ei voi olla liian arka ja kopioida sananmukaisesti kirjailijan ratkaisuja. Kääntäjän pitää olla loputtoman utelias: pitää olla sisäinen halu ymmärtää ja selvittää. Tärkeää on myös tahto ymmärtää toiseutta ja kyetä eläytymään. Koen, että minulle tämä on hyvin pitkälti eläytymisammatti.

Helkamo vertaa kirjallisuuden kääntäjää muusikkoon tai näyttelijään: nuotit tai tekstin on kirjoittanut joku muu, mutta kääntäjä tekee niistä oman, mahdollisimman hiotun tulkintansa.

* *

Toiseuden ymmärtäminen heijastuu myös useista Helkamolle läheisimmistä käännöstöistä.

– Ensimmäinen tekemäni kaunokirjallinen käännös oli Marjane Satrapin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Persepolis (Otava 2004), joka kertoo Iranin vallankumouksen ajoista. Se on minulle aina rakas. Teos on kulttuurisesti mielenkiintoinen. Satrapi oli vallankumouksen aikaan 10-vuotias ja joutui lähtemään Iranista. Hänellä oli aika moderni perhe ja islamilaisen vallankumouksen myötä heidän koko elämäntapansa kiellettiin.

– Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (Otava, 2011), meksikolaisen Sabina Bermanin romaani autistisesta tytöstä, on sekä kielellisesti ja tarinallisesti runollisen kaunis kirja. Se sukelsi minun sydämeeni ja kosketti niin, etten ole osannut sitä unohtaa.

– Alice Zeniterin Unohtamisen taito (Otava, 2019) on hienoin suuri romaani, jonka olen saanut kääntää. Se on vaikuttava, tärkeä ja koskettava kirja, jonka toivoisi monen lukevan. Sitä kääntäessäni sain opiskella tosi paljon, mutta se oli antoisa työ suomentajalle.

Helkamon mukaan tiedämme Euroopan ulkopuolisten kansojen todellisuudesta hämmentävän vähän, ja sekin vähä on usein eurooppalaisten valloittajien versio tapahtumista. Unohtamisen taito tuo hänen mielestään esille sen, miten asiat näyttäytyvät kovin eri tavalla sen perusteella, mistä suunnasta niitä katsoo.

Venezuelan lähihistorian todellisuutta puolestaan kuvaa silmiäavaavalla tavalla Karina Sainz Borgon Caracasissa on vielä yö (Aula&Co, 2019). Romaani kertoo venezuelalaisesta nuoresta naisesta, joka joutuu pakenemaan Espanjaan, kun elämä Venezuelassa muuttuu mahdottomaksi.

– Romain Puértolasin Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin (Otava, 2014) on humoristinen tarina Intiasta karanneesta fakiirista, joka jää pariisilaisessa Ikeassa jumiin kaappiin. Samaan aikaan se on tarina siitä, miten suhtaudumme vierauteen, ja kannanotto inhimillisemmän ihmisyyden ja toisiimme suhtautumisen puolesta. Mutta se, miksi haluan lisätä kirjan itselleni läheisimpien töiden listaan johtuu siitä, että se on kirja, jossa olen saanut kaikkein eniten leikkiä kielellä.

– Puértolasin fakiirilla on mutkikas intialainen nimi, jonka ihmiset aina ja joka paikassa kuulevat väärin. Siihen liittyvät vitsit piti kirjoittaa kokonaan uusiksi eli piti keksiä suomeksi jotain ihan muuta kuin alkutekstissä, koska vitsien piti toimia tarinassa ja äänteellisesti sen nimen kanssa. Siinä oli melkoinen pyöritteleminen, mutta se oli hauskaa. Niissä kohdissa se oli jo kirjoittamista, ei pelkästään suomentamista. Vitsit eivät ole enää Puértolasin vitsejä, vaan hänen tarinansa ja vitsiensä innoittamia.

– Ihmisen mieli toimii ja tuottaa ja työskentelee koko ajan, vaikka emme tiedostaisi sitä, ja aivot ovat usein luovimmillaan lepotilassa. Taina Helkamo käy kävelyllä Playa de Santa María del Mar -rannalla lähes joka ilta Cádizissa työskennellessään. Kuva: Taina Helkamo

Helkamon mukaan ei ole olemassa ”oikeaa” käännöstä, vaan käännös on aina tulkinta. Jokaisella kääntäjällä on oma tapansa käyttää kieltä sekä eroja sanastossa ja kokemusmaailmassa. Pelkästään kääntäjän kokemusmaailma vaikuttaa siihen, miten hän tulkitsee tekstin – aivan kuten lukijan kokemusmaailma vaikuttaa siihen, mikä jossain kirjassa koskettaa tai miten tekstin ymmärtää.

Kääntäjällä on oma tyylinsä ja oma äänensä, ja myös kustantamoissa mietitään, kuka kääntäjä sopii tyylillisesti millekin kirjalle.

– Suomentaja pitäisi mainita kritiikissä aina. Kääntäjä on tekijä ja tekijällä on oikeus tulla mainituksi tekstin siteeraamisen yhteydessä, Helkamo huomauttaa.

– Tietenkin me suomentajat toivoisimme, että kriitikot muistaisivat mainita suomentajan nimen etenkin, kun arvostellaan käännöskirjan ”kaunista ja eläväistä kieltä” ja ”sujuvaa tekstiä”.

Helkamo muistuttaa, että vieraskielinen kirjailija ei ole kirjoittanut kirjaan sanaakaan suomeksi, vaan suomenkielinen teksti on kääntäjän kieltä. Se pitäisi kriitikon ottaa arviossaan huomioon.

– Kun saa lukea kirjan omalla kielellään, se menee toisella tavalla suoraan verenkiertoon. Vaikka pystyisi kuinka hyvin lukemaan vieraalla kielellä, niin tietyllä tavalla siinä on aina yksi käännösprosessi välissä. Eläytyminen kirjaan ei mielestäni ole sama kuin silloin, kun lukee omalla kielellään ja voi täysin rentoutua ja vain imeä tekstin itseensä.

* *

Ammattikääntäjien sukupuuttoon kuolemista on ennustettu lähes yhtä kauan kuin kirjan kuolemaa.

Helkamo ei kuitenkaan näe ammatin katoamista välittömänä uhkana.

– Tietenkin meidän täytyy koko ajan tehdä töitä sen eteen, että meidän olemassaolomme edellytyksistä pidetään huolta. Se vaatii esimerkiksi yhteiskunnan panostusta apurahajärjestelmään. Käännöspalkkiot ovat sen verran pieniä, että ainakin perheellisen on vaikea pelkästään niillä elättää itseään ja perhettään, jollei aina välillä saa jotain apurahaa, jolloin voi lyhennellä luottokorttilaskuja.

Nykyisin suomentajat saavat Sanastolta tekijänoikeuskorvauksia myös kirjastokäytöstä.

– Kaikki tämä vaatii jatkuvaa työtä ja sitä, että istumme kokouksissa ja neuvotteluissa pitämässä puoliamme. Toki kunnialliset kustantamot pyrkivät pitämään huolta siitä, että se mitä tuotetaan ja myydään on laadukasta, mutta toisessa vaakakupissa painavat silti aina myös raha ja nopeus.

– Välillä kuulee puhetta siitä, että koneet korvaavat ihmisen vähän joka asiassa. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että kone ainakaan kovin pian korvaisi kaunokirjallisuuden kääntäjiä: käännösprosessi on niin moniulotteinen ja vaatii inhimillistä ymmärrystä ja ilmaisukykyä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua