Sattumia sarjakuvahyllystä #8: Matti Hagelberg – Kova länsi

11.06.2020
Sattumia8 Hagelberg paakuva

Kuva: Ville Pirinen

SARJAKUVA | Huonosti piirrettyjen yli-ikäisten fanipoikien puhuvat päät jäpättävät loputtomasti fiktiivisestä suosikkisarjakuvastaan, joka on meille muille täysin yhdentekevä. Repliikit eivät meinaa mahtua puhekupliin. Suurteoksistaan tutun tekijän pisteliäs välityö sattuu sarjistohkeilijan sydämeen ja naurattaa holtittomasti.

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Matti Hagelbergin sarjakuvakirjasta Kova länsi (Kreegah Bundolo, 2008).

Wikipedia kertoo tekijästä mm. seuraavaa:

”[Matti] Hagelbergin tunnusomaista piirtämistyyliä on kuvattu avantgardistiseksi. Hänen sarjakuvilleen on ominaista raapekartongin käyttö, mutkikkaasti etenevät tarinat ja lukuisat populaarikulttuuriviittaukset. Työläässä raapekartonkitekniikassa mustasta pinnasta raaputetaan esiin valkoinen väri. Tyyli oli pitkälle kehitetty jo ensimmäisissä omakustannejulkaisuissa Marsin sankarit (1992) ja Marsin alkeet (1994). Ominaista sarjakuville on myös kokeellisuus ja älyllinen huumori. Hän sijoittaa usein itsensä sarjakuviin pelastamaan maailman tai naisia pulasta. Ville Hännisen mukaan Hagelbergin tarinoissa yhdistyy vaivattomasti ylevä ja matalalentoinen, kuten filosofis-teologinen keskustelu ja lapsen logiikka.”

Ihan hyvin sanottu, Wikipedia!

Vuonna 1964 syntynyt Matti Hagelberg on suomalaisen taidesarjakuvan suuri ja kiiltävä monoliitti. Kansainvälinen tekijä, taideopettaja ja toisinajattelija, joka on sarjakuvissaan erikoistunut laajamittaisiin ja järjettömän työläisiin projekteihin. Laajasta tuotannosta kannattaa mainita ainakin isot kirjat Kekkonen (Otava, 2004) ja Silvia Regina (Kreegah Bundolo, 2010).

Vuonna 2012 lehtimuodossa ilmestymisensä aloittanut Läskimooses-saaga jatkuu yhä, ja on tähän mennessä sivumäärältään ja sisällölliseltä laajuudeltaan jo ohittanut ns. raamatulliset mitat. Vuonna 2008 ilmestynyt Kova länsi on jännittävä poikkeustapaus ja täsmäisku Hagelbergin laajassa tuotannossa.

Sattumia8 kuva1

Raaps raaps raaps, näin syntyy sarjakuva.

Kova länsi ei siis ole kovaotteinen cowboy-sarjakuva, vaan sarjakuva kovaotteisen cowboy-sarjakuvan lukijoista ja lukemisesta. Rujosti piirretyt, vaihtuvat puhuvat päät avaavat omaa suhdettaan Calamity Kid -nimiseen sarjakuvaan koko satasivuisen taipaleen ajan. Lähes kaikki puhujat ovat innostuneet kyseisestä sarjakuvasta lapsena, ja poikavuosina lukitut mieltymykset määrittävät nostalgista kokemista yhä keski-iässä. Koskaan et muuttua saa, Calamity Kid!

Puimisen aiheena oleva sarjakuva muistuttaa äijien kuvailujen perusteella todella paljon Tex Willeriä, mutta aivan yhtä hyvin ukkelit voisivat jankuttaa Ankkalinnasta, Mustanaamiosta, Teräsmiehestä, mistä tahansa proge-, punk-, jazz- tai rock-bändistä, postimerkeistä, jenkkiautoista, perhokalastuksesta, kulttuurikolumneista, mäkihyppytilastoista, kasibittisen Nintendon peleistä, mämmiresepteistä, kyykän pelisäännöistä tai mistä vaan spesifisti kapeasta ja laajemmassa katsantokannassa täysin triviaalista asiasta. Kova länsi on kirja täynnä ponnekasta, välillä jopa vimmaiseksi yltyvää, mutta aina samalla lailla tyhjää horinaa.

sattumia8 kuva2

Ajattelijatyypit kuuntelevat Herra Mirandosta ja Pekka Strengiä.

Horinaan hienosti kasvavan rakenteen tarjoaa suomalaispiirtäjä Mikko Komun rooli Calamity Kid -kaanonissa. Erilaisilla asenteilla varustetut kommentaattorit selvittävät lukijalle kuinka legendaaristen tekijöiden, kuten Uccelli, Zitti, Zingarelli, Nucci, Bacio ja Bocca jalanjäljissä tätä italialaisen Fumante-lehtiyhtiön jo 1930-luvulta saakka tuottamaa klassista lännensarjaa on 1990-luvulla päässyt piirtämään suomalainen Mikko Komu. Aluksi kotimaisen tekijän astuminen suurin cowboy-saappaisiin herättää jonkinlaista kansallisylpeyttä, mutta pian Komulle annetut vapaudet sarjan muokkaamiseen ja modernisti kokeellinen tyyli alkavat närästää yli-ikäisiä fanipoikia. Umpisurkea Mikko Komu pilaa Calamity Kidin ja Suomen maineen siinä sivussa. Tämän ajatuksen ympärille teos kietoutuu.

sattumia8 kuva3

Mikko Komun piirrosjälki ei miellytä pallopäistä ukkelia, ei sitten yhtään.

Kaksitoista vuotta sitten ilmestyessään Kovan lännen rapainen ja ankea piirrosviiva näytti hätkähdyttävän pökkelöltä. Epäinhimillisen tarkasta raapekartonkitykittelystään tunnetun tekijän muotokieli oli tuttua, mutta piirrosjälki aiemman kirurgiveitsen sijaan kuin isolla kapustalla annosteltuja mämmitahroja paperilla. Näytti siltä kuin wanha mestari olisi saanut vakavan aivovaurion ja piirtänyt vasemmalla kiveksellään.

Vaikka sittemmin Hagelbergin tyylirepertuaari on seilannut karkeiden pallopäiden ja viivahifistelyn välisellä janalla eestaas aina tarpeen mukaan, Kovassa lännessä muoto alleviivaa sisältöä yhä nerokkaasti. ”Huono” piirrosjälki, käppäinen sommittelu ja ruuduista yli tursuavat epäselvähköt tekstaukset ovat täydellinen tapa kertoa närkästyksestä kuvitteellisen Mikko Komun ”kokeellista sarjakuvatyyliä” kohtaan.

Sattumia8 kuva4

Taiteilijat hei pliis: Onko kaiken pakko olla niin rumaa aina?

Olen palannut kirjan ääreen vuosien saatossa monesti aiemminkin. En osaa vieläkään sanoa, kuinka iso prosentti Hagelbergin fanikulttuurin ruoskinnassa on mukana rakkautta lajia kohtaan. Vai onko ollenkaan. Turhautuminen sarjakuvan ympärillä käytävään keskusteluun ainakin on tapissaan.

Samaistun lukiessani sekä tekijään että jokaiseen hahmoon.

Tunnistan sivuilta sekä teini-ikäisen että nykyisen itseni. Hävettää ajatella kuinka olen jankuttanut jonkun Marvel-piirtäjän paremmuudesta yläastelaisen tosissani, tai kuinka yhä lähtee helposti pitkäkin monologi kaikista improvisoiduimpien Will Ferrell -komedioiden edistyksellistä editoinnista. Kuinka on verrattain helppoa suoltaa keskinkertaista tekstiä Matti Hagelbergin Kova länsi -sarjakuvakirjan muodon ja sisällön suhteesta, ja siitä kuinka kyseinen teos asettuu tekijän tyylilliseen urakehitykseen. Kuinka on aina mahtavaa innostua jankuttamaan 1970-luvun eteläamerikkalaisen ja afrikkalaisen psykerokin sävyeroista tai olla vilpittömän kiinnostunut nykysarjakuvan huonosta näkyvyydestä mediasfäärissä. Ei saakeli, ketä muuta voisi mitenkään kiinnostaa?

Hävettää, samaistuttaa, vieraannuttaa ja naurattaa yhtä aikaa kauhistuttavalla ja vapauttavalla tavalla. Räkättäessäni naheille Calamity Kid -tärkeilijöille joudun nauramaan itselleni.

Kova länsi onkin jotenkin aukoton teos, joka muistuttaa myös kaiken siihen itseensä kohdistetun analyyttisen mielenkiinnon älyttömyydestä. Argumentti, joka pelkällä olemassaolollaan tekee vastaväitteet naurettaviksi. Saippua, joka ei pysy käsissä. Aihettaan ja kokoaan suurempi kirja, joka pilailee juuri minun kustannuksellani, kun kirjoitan sen olevan ”aihettaan ja kokoaan suurempi kirja”.

Vaikka enhän minä sentään toki ole mikään pölyisiin näkemyksiini kangistunut internet- ja antikvariaattijäärä, kuten Kovan lännen änkyrät. Enhän? Suosittelen joka tapauksessa tämän teoksen lukemista kaikille, jotka ovat joskus fanittaneet jotain, ja joilla on tapana ottaa omat, esimerkiksi populaarikulttuuria tai taidetta koskevat mielipiteensä kohtuullisen tosissaan.

sattumia8 kuva5

Flavio Zitti se muuten turautteli aikanaan hienoja tarinoita ruskeista pythoneista.

Kova länsi on selvästi velkaa kaikille internetin keskustelupalstoille, joilla eri alojen fanipojat, -sedät, -tädit ja -tytöt ruotivat sitä mikä on hyvää ja mikä huonoa. Tai paremminkin sitä mikä on oikein ja väärin jossain kapeassa kontekstissa, joka ei merkitse muulle maailmalle paljoakaan.

Olin ollut tietoinen siitä, että kirjan repliikeissä on suoria lainauksia kotimaisen Kvaak-sarjakuvaportaalin kiihkeimmistä keskustelusyövereistä, mutta vasta tämän lukukerran yhteydessä jaksoin tehdä tarkkoja www-kaivauksia. Löysinkin muutaman klassikkopätkän, jotka ovat siirtyneet nettimouhotuksesta suoraan paperille. Älyttömimmät lainit ovat tietysti niitä todellisimpia.

Internet-kamaluus on tietysti vuonna 2020 aivan eri levelillä kuin tusina vuotta sitten, ja siinä mielessä kiivas Calamity Kid -keskustelu näyttäytyy nyt lähes pelkästään sympaattisena. Jokainen julkinen uutiskommenttiketju on sata kertaa lannistavampaa luettavaa. Kyllä sittenkin on hyvä vääntää turhista makuasioista, ja nimenomaan turhista makuasioista.

sattumia8 kuva6

Pallinaama.

Kirjan kolmas luku alkaa jaksolla nimeltä Pallinaama. Pallinaama on myös käsikirjoitusvastuuta saaneen Mikko Komun luoma uusi hahmo Calamity Kid -universumissa. Nimensä mukaisesti kyseessä on mies, jonka kasvot ovat ommeltu kokoon härän palleista.

Lukuisat vakiohahmot saavat surmansa Komun kiistanalaisen Pallinaama-trilogian aikana, ja itse Calamity Kidkin invalidisoituu. Replikointi on modernia jaarittelua, ja koko juttu pelkkiä puhuvia päitä, joille ei ole jaksettu piirtää taustoja. Myönteisinkin Mikko Komun komppaaja joutuu tässä tarinan haukkakohdassa myöntämään, että nyt on taiteellisuus päästetty liian pitkälle. Kirjassa mitättömässä sivuroolissa vilahtava piirtäjä Komu vain toteaa iloisesti: ”Tykkään piirtämisestä.”

Kullatulla, kolmihaaraista penistä muistuttavalla kaktus-symbolilla varustettu musta kansi saa Kovan lännen näyttämään oudolta, alitajuisesti seksuaaliselta hartauskirjalta. Lukukokemuskin muistuttaa vakaumuksellisessa jankuttavuudessaan uskonnollista tai poliittista pamflettia.

Erona toki se, että läpi Hagelbergin kirjan joutuu naurahtelemaan ääneen jonkun kommentin osuessa yhtä aikaa kauas ja liian lähelle. Huonosti piirretyt puhuvat päät ovat kumman hitikäs viihdekonsepti. Jämerän opuksen lukee läpi intensiivisen nopeasti, mutta sen jälkivaikutukset tuntuvat kertautuvan ajan myötä. Ehkä kirjan syntyprosessiin on liittynyt jonkinlainen profeetallinen ilmestys?

Matti Hagelberg on nähnyt vuonna 2008 sarjakuvan tulevaisuuden, ja ainakin silloin se haikaili pakkomielteisesti menneisyyteen. Näkemys tuntuu jokseenkin visionääriseltä myös vuonna 2020. Kirjan viimeisimmät sanat summaavat kaiken aiemman kuohunnan:

”Elämää tää vaan on.”

sattumia8 kuva7

Piirretyistä ruuduista tulee tunne, että kuvattava asia ei oikein mahdu sinne.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This