Kuva: Ville Pirinen
SARJAKUVA | Villeillä visuaaleilla turboahdettu taidesarjakuvamötkäle pyörryttää ensi vilkaisulla, mutta tarjoaa syventyjälle myös maagisen rauhoittavia lukukokemuksia. Kirjaan liittyvä näyttelykokonaisuus noudattelee samaa logiikkaa.
Ville Pirinen, teksti
Jätti-Kuti (toimitus Heikki Rönkkö ja Tuomas Tiainen). Kuvat sarjakuvayhdistys Kutikutin Jätti-Kuti -näyttelystä Haiharan taidekeskuksen Tallissa. Näyttely avoinna 27.6.2021 asti. Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Kutikuti on vuonna 2005 perustettu nykysarjakuvayhdistys, joka ilmoittaa osoitteekseen Helsingin, mutta yhdistää tekijöitä eri puolilta Suomea ja maailmaa. Kuti on yhdistyksen julkaisema ilmaisjakelulehti, joka on ilmestynyt säännöllisesti vuodesta 2006 saakka. Kirjoittamishetkellä Kutin uusin numero on 60. Sen sisältö keskittyy remix-sarjakuvaan.
Jätti-Kuti (Zum Teufel / Kutikuti, 2019) on 480-sivuinen kirja, joka kerää yhteen hillittömän kasan materiaalia lehden ensimmäisistä 50 numerosta vuosien 2006 ja 2018 väliltä. Mukana on hämmentävän monimuotoisesti sarjakuvaa, artikkeleita, kuva- ja tekstitaidetta sekä asioita, jotka eivät asetu mitenkään yksiselitteisesti näihin laatikoihin. Jätti-Kuti voitti parhaan vaihtoehtosarjakuvajulkaisun palkinnon Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla Ranskassa (Prix de la BD Alternative, 2021). Tämä on harvinainen kunnianosoitus suomalaiselle nykysarjakuvalle.
Jätti-Kuti – sarjakuvayhdistys Kutikutin näyttely Haiharan Taidekeskuksen Tallissa kertookin jo nimellään, että se on taidenäyttely, joka liittyy äsken mainittuun kirjaan. Vahva näyttelysuositus!
Kuti-universumi siis versoo moneen suuntaan. Siitä vaan internetiin ja ympäröivään oikeaan maailmaan löytöretkelle kutisidonnaisten asioiden perässä, niitä riittää. Kuti-systeemit mainitaan useaan kertaan mm. yhdistyksessä vaikuttavan sarjakuvataiteilija Tommi Musturin tuoreessa haastattelussa Levonille lasken luojani -podcastissa. Vallan suositeltava podcast tuo Mikko Levonin keskustelusarja muutenkin. Nyt jo 170 jaksoa holtittomasti rönsyilevää taideturinaa eetterissä!
Kati Rapian grafiikanvedos.
Olen Jätti-Kutin ilmestymisen aikoihin itse turauttanut Kulttuuritoimituksen Parasta juuri nyt -palstalle seuraavan horinan, jonka kanssa voin yhä elää nyt kun voin rehellisesti sanoa lukeneeni teoksen alusta loppuun. Kirja on niin sisältörikas, että keskittyen sen kannesta kanteen läpi hiihtämiseen muun elämän ohella kului noin vuosi.
Lainaus reilun vuoden takaa:
Jätti-Kuti on 480-sivuinen, abouttiarallaa aanelosen kokoinen kirjajärkäle. Se tarjoaa kaleidoskooppimaisen katsauksen vuodesta 2006 saakka ilmestyneen ilmaisjakelusarjakuvalehti Kutin visuaaliseen ja tekstuaaliseen tykittelyyn. Kuti on Suomen tärkein ja ainoa säännöllisen pitkäjänteisesti toiminut ja ilmestynyt nykysarjakuvan kokeilulaboratorio. Varsinaista haastajaa Kutille on vaikea löytää Suomen ulkopuoleltakaan.
Jätti-Kuti sisältää materiaalia lehden numeroista 1–50. Mukaan mahtuu kaikenlaisia sarjakuvia kaikkialta maailmasta, sarjakuvaa käsitteleviä artikkeleja ja kirjaa varten tehtyjä uusia sarjakuvanovelleja rytmittämässä massiivista lukupakettia. Kuten Kuti-lehdessä, myös kokoelmakirjassa painotus on Aku Ankan taskukirjoihin verrattuna modernisti taiteellisessa ja kokeellisessa materiaalissa. Tämä ei tarkoita ”vaikealukuisuutta” kuin paikoitellen. Silloinkin ”vaikealukuisuus” on olennainen osa ilmaisua. Kirjan kimppuun voi huoletta käydä ihan mustanaamiopohjalta, ilman syventävämpiä taidesarjakuvaopintoja.
Jätti-Kuti on hysteerisen värikäs, nautinnollisesti uuvuttava, taiteellisesti korkeatasoinen ja epätasapainoinen, koskettava ja ärsyttävä, hauska ja traaginen, totaalisen älytön ja viiltävän älykäs, sisällöiltään aivan liian monitahoinen Parasta juuri nyt -tekstiin tiivistettäväksi, ja kuitenkin loogisesti ja luontevasti tursuileva runsaudensarvi 2000-luvun vaihtoehtosarjakuvaa. Mukana on tavalla tai toisella miltei jokainen kotimainen laatutekijä, ja ihan helvetikseen ulkomaisia. Kirjan toimittaneet, sarjakuvataiteilijoinakin hyvin ansioituneet Heikki Rönkkö ja Tuomas Tiainen ovat onnistuneesti tunkeneet 50 ensimmäistä Kuti-lehteä lihamyllyyn ja muokanneet jauhetusta sarjakuvahakkeluksesta maistuvan ja ravitsevan jättijöötin.
Ehdoton hankinta jokaiseen sivistyskotiin ja -kouluun.
Roope Erosen sarjakuvaoriginaali.
Tässä artikkelisarjassa on tähän mennessä käsitelty vain yksittäisten taiteilijoiden tai työparien tekemiä kirjoja. Mukana on ollut useita kokoelmateoksia, mutta nekin on ollut helppo lukea koherentteina kokonaisuuksia, koska tekijän tyyli, tarina-aiheisto jne. on ollut järkevää niputtaa yhdeksi teokseksi.
Jätti-Kuti on toinen ääripää. Teoksesta löytyy kampaamalla 174 eri tekijää, ja vähintään saman verran taiteellisia pyrkimyksiä, joiden asettelu samalle lähtöviivalle on tolkutonta. Lähtölaukaus pamahtaa, ja kaikki 174 kilpailijaa syöksyvät eri suuntiin ulos juoksuradalta, stadionilta ja aika-avaruus-jatkumosta, eikä keskinäinen kilpailu kiinnosta ketään. Koko paskan lukeminen on lähempänä harhailua isossa kirjastossa kuin pysähtymistä yksittäisen kirjan äärelle.
Jos pötkylän pakottaa mielessään yhdeksi lukukokemukseksi, Jätti-Kuti tuntuu kertovan siitä kuinka kaikki on hemmetin monimutkaista ja ristiriitojen sietäminen olennainen osa tietoista olemassaoloa.
Itselleni toimiva lukumetodi on ollut pitää kirjajärkälettä jatkuvasti käsillä, ja edetä juttu tai pari kerrallaan aina silloin tällöin. Muodon ja sisällön kirjo on hämmentävän laaja, mutta suuri enemmistö kokoelman sarjakuvista ja/tai artikkeleista ovat ns. huolella ja ajan kanssa väännettyä matskua. Tuntuu kohtuulliselta antaa hetki aikaa jokaisen tarkasteluun. Näkee sekä metsän puilta että yksittäisen puun metsästä.
Materiaali on mahdollista niputtaa jonkin laajemman esteettisen sateenvarjon alle, mutta kerrontakeinot muuttuvat sivulta toiselle. Matka ohuesta pieruvitsistä ravisuttavaan syväfilosofiaan on lyhyt Jätti-Kutin värikkäässä maailmassa. Yhteiskunnallinen julistavuus ja eteerinen haahuilu mahtuvat samalle aukeamalle. Objektiivinen tutkimustieto ja subjektiiviset fiilikset seuraavat toisiaan.
Esko Heikkilän sarjakuvaoriginaali.
Haiharan Tallissa esillä oleva näyttely rönsyilee samaan tapaan. Tekijöitä on mukana ”vain” hieman yli 20, mutta yhteismitattomia teoksia kaksikerroksisesta näyttelytilasta löytyy huomattavasti runsaammin. Näyttelystä voi bongailla mm. jättikirjasta tuttujen juttujen originaaleja, mutta yhdistys ei hirttäydy kirjan materiaaliin.
Näyttelytilaa otetaan haltuun veistoksilla, kolmiulotteisilla sarjakuvilla, animaatioilla ja suurilla printeillä. Nykysarjakuva on tässäkin vain jokin suurempi esteettis-filosofinen sateenvarjo, jonka alle mahtuu monimuotoisia pyrkimyksiä. Kutijengiä ei tunnu kiinnostavan sarjakuvan käsitteen eksakti määrittely, vaan enemmänkin vapaa kokeilu käsitteen sisällä ja ympärillä.
Näyttelyn esillepano ei ole läheskään yhtä turboahdettu kuin kokoelmakirja, mutta galleria käyttöliittymänä aiheuttaa samansuuntaisen runsaudenpulan. Kannattaa joko a) varata kunnolla aikaa teoksiin tutustumiseen tai b) poimia satunnaisrusinoita pullasta ja keskittyä yytsäilemään yksittäisten teosten yksityiskohtaista runsautta. Näkökulmasta ja pointista toiseen hypitään teosten välillä surutta. Ei ole tavatonta, että hyppelyä tapahtuu myös yksittäisen teoksen sisällä.
Lauri Mäkimurron maalaus.
Sekä näyttelyn että kirjan äärellä konkretisoituu kuinka monella tavalla kuvaa ja tekstiä pystyy lukemaan. Johanna ”Roju” Rojolan kirjoitettuun kieleen perustuva, hienosti käsintekstattu ja Kuti-yhteisöllisyyttä hyvinkin kriittisesti käsittelevä sarjakuvaessee toimii aivan eri säännöillä kuin Roope Erosen sanaton sarjakuva. Lauri Mäkimurron kollaasimaisen täyteen tykitelty sarjakuvamaalaus noudattaa eri logiikkaa kuin Kati Rapian tilallisesti hengittävä ja yhteen aforismiin tiivistetty serigrafia. Kaikkia kuitenkin yhdistää tarinallisuus tai kerronta, joka selkeästi ohjaa katsojaa/lukijaa jonkin tietyn oivalluksen suuntaan selkeämmin kuin vaikkapa abstrakti veistotaide tai ambient-musiikki. Ei sillä, etteikö abstrakti ambientkin voi tehdä niin, mutta Kuti-sarjiksia yhdistää intentio: tekijä kommunikoi ajatuksensa tarinallisessa muodossa.
Tarinallinen muoto voi sitten tarkoittaa hyvinkin monentyyppistä hommelia, ja kommunikoitavat ajatuksetkin olla joskus hataria tai abstrakteja, mutta kuitenkin. Vaikka jokainen juttu ei todellakaan sisällä yksiselitteistä juonta saati selkeitä poliittisia sloganeita, tekijöillä tuntuu olevan ns. sanottavaa, joka sitten purkautuu kerrontataiteiden keinoin.
Sellaisiin hommiin nykysarjakuvan tunnetut keinot ja alati uusien etsiminen sopivat hiton hyvin. Jätti-Kuti todistaa tätä vahvasti sekä kirjana että näyttelynä.
Jarno Latva-Nikkolan veistos.
Kukaan ei varmasti voi diggailla Jätti-Kutin jokaista sarjakuvaa tai artikkelia samalla intensiteetillä. Samoin jokainen voi löytää niistä omat suosikkinsa. Itse herkistyn hyvinkin säännöllisesti kirjan mittaan, ja toimittajakaksikko on kyllä siivilöinyt kirjaan ”best of every possible world” -tyyppistä kamaa.
Omillaankin ihastuttaneet luottotekijät loistavat myös kaleidoskooppimaisessa kirjassa. Esimerkiksi Pauliina Mäkelä, Olivier Schrauwen, Aapo Rapi, Amanda Vähämäki, Tommi Musturi, Jyrki Nissinen, Tiina Lehikoinen, Anna Sailamaa, Jaakko Pallasvuo, Reetta Niemensivu, Jyrki Heikkinen, Johanna Rojola, Jarno Latva-Nikkola, Emmi Valve, Leo Kuikka, Hans Nissen tai Aiju Salminen tappavat aina sekä talossa että puutarhassa.
Tärkein Kutin anti on kuitenkin siinä, että se esittelee kiihkeimmällekin nykysarjakuvanörtille tuntemattomia nimiä. Ympäri maailmaa taiteen marginaaleissa tehdään vaikuttavaa jälkeä. Itse jumitun toistuvasti seniorisarjakuvan erikoisnumerosta kirjaan nostetun Veijo Kauhasen yksisivuisen sanattoman tarinan äärelle. Lumiukko on pieni melankolinen mestariteos, joka lukupäivästä riippuen sijoittuu komedia-tragedia-akselilla aina eri kohtaan. Puhuttelee joka kerta. Tsekkaa siis kirjan sivu 358!
Kaiken kaikkia uusia suosikkitekijöitä mahtuu joukkoon enemmän kuin vanhoja tuttuja. Sivistävää menoa.
Pauliina Mäkelän maalaus.
Painava painotuote pysyy käsissä ja kasassa asiallisesti. Monenkirjava materiaali näyttää teknisesti hyvältä, värit hehkuvat ja sävyt erottuvat. Kansi on pyörryttävän moniulotteinen kollaasiteos, joka keskustelee hyvin monikerroksisen sisällön kanssa.
Kun aiemmissa Sattumia sarjakuvahyllystä -artikkeleissa olen pohtinut sitä kuinka mikäkin teos näyttäytyy uudelleen luettuna, Jätti-Kutin kohdalla voi todeta, että se toimii ainoastaan pätkissä ja/tai uudelleen luettuna. Kyseessä on aarreaitta, jota ei saa yhden elämän aikana kaavittua tyhjäksi. Löydettävää on liikaa, eli juuri sopivasti kunhan sitä malttaa annostella itselleen tarpeeksi pieninä paloina. Yhdeltä istumalta megamaratooni hyydyttää ultrajuoksijankin.
Laitetaan tähän loppuun vielä lainaus Jätti-Kutista löytyvästä Amanda Vähämäen artikkelista Ankkalinnan aasinsillat, jossa käsitellään Aku Ankan taskukirjojen esi- ja välinäytöksiä, ja erityisesti piirtäjä Giuseppo Peregon tuotantoa.
”Kömpelö piirrosjälki, epämiellyttävät henkilöhahmot ja surkea juoni vaivaavat monia muitakin ankkatarinoita. Verrattuna moneen 1960-luvun mikkokomupiirtäjään Perego vaikuttaisi konservatiivisen nuoren lukijan silmissä jo mukiinmenevältä. Mutta vaikka vuodet vierivät ja rähmäiset silmät avautuvat näkemään toisenlaista todellisuutta, on Peregon luotaantyöntävyys silti ainutlaatuista. Kaikki elementit ikään kuin loksahtavat paikalleen ja jäävät häiritsemään nuorta lukijaa vuosikausiksi. Tunne on verrattavissa sitkeään tinnitukseen. Oli asiayhteys mikä hyvänsä, lukiessaan sanan ’esinäytös’ tuntee välittömästi tarvetta ulvahtaa: EÄÄÄRGHHH!”
That’s the power of comics!
Mikäli tämä artikkeli tavoittaa sinut ajoissa, käy katsomassa näyttely!
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Oma customoitu otsikko
Anne Strengin unenomainen sarjakuvateos Kulkijoiden juhlat tarjosi pakopaikan todellisuudesta
SARJAKUVAKLASSIKOT | Anne Strengin sarjakuvateoksessa Kulkijoiden juhlat matkataan fantasiamaailmassa ja tavataan sen erinäisiä asukkaita.
Ronkainen, Riionheimo, Hukkanen ja monta muuta – joensuulaisen sarjakuvainnostuksen jäljillä
SARJAKUVA | Pirkanmaalta vuonna 1994 Joensuuhun muuttanut Kirsi Jaatinen päätti leikkiä salapoliisia ja ryhtyi selvittämään yhden paikallisen kulttuuri-ilmiön, sarjakuvan piirtämisen, suosiota.
