Sattumia sarjakuvahyllystä #4: Moa Romanova – Paniikkiprinsessa

14.05.2020
sattumia4 paakuva
Kuva: Ville Pirinen

Tässä sarjassa Ville Pirinen lukee kirjahyllystään löytyviä sarjakuvia ja sössöttää lukukokemuksistaan. Kirjoitukset sisältävät juonipaljastuksia ja muita epäolennaisia havaintoja teoksista. Kirjoitukset eivät yritä olla kritiikkejä, ja niiden esseistiikaksi luokitteleminen lienee turhan uskaliasta. File under: sekava subjektiivinen sepustelu.

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Moa Romanovan kirjasta Paniikkiprinsessa (Sammakko, 2020).

Moa Romanovan tyylikäs esikoisjööti Paniikkiprinsessa on tämän jutun kirjoitushetkellä tuorein esimerkki Kustannusosakeyhtiö Sammakon riemastuttavasta tavasta suomentaa tuoretta ruotsalaista sarjakuvataidetta. Liv Strömquistin ja Hanna Gustavssonin moderneja merkkiteoksia on saatettu suomenkieliseen asuun jo aiemmin, ja lisää sarjakuvakirjoja heiltäkin keikkuu tulevien julkaisujen listoilla. Ihanaa, sammakot, ihanaa!

Paniikkiprinsessan päähenkilö on tekijänsä niminen masennuksesta, paniikkihäiriöstä ja ympäröivän maailman yleisestä järjettömyydestä kärsivä taideopiskelijakokelas. Moa analysoi ylitsepääsemätöntä ahdistustaan taitavasti, mutta analyyttisyys ei juuri auta kuntoutumisessa vahvaksi arjen sankariksi. Tarinan terapeuttihahmo hengitysharjoitusvinkkeineen auttaa vielä vähemmän. Viime vuosina sarjakuvataiteessa paljon pyöriteltyjen omaelämäkerrallisten mielenterveysaiheiden lisäksi teos sisältää runsaasti tinderin swaippailua, rahojen swishailua, emojien laskemista, bilehuumeiden vetelyä ja muuta #zeitgeistia. Piirrosjälki ja kerrontatyyli ovat nekin ajanmukainen yhdistelmä etäännyttävää viileyttä ja intiimiä tunnustuksellisuutta.

sattumia4 kuva1

Ajanmukaista tyylittelyä.

Tarina alkaa sillä, että päähenkilö ”matchaa tinderissä” 53-vuotiaan tv-julkkiksen kanssa. Julkimo esiintyy sarjakuvassa tunnistamattomana paperipussi päässään. Se vain lisää tunnetta siitä, että Paniikkiprinsessa ”perustuu tositapahtumiin”. Suomesta käsin ei sinänsä kiinnosta selvittää kuka ruotsalaisjulkkis tarkalleen ottaen on kyseessä, mutta varakkaan keski-ikäisen ”menestyjämiehen” ja ammatillisissa lähtökuopissa horjuvan nuoren naistaiteilijan välinen viesti- ja mesenaattisuhde vaivaannuttaa tietämätöntäkin.

Se on kuitenkin vain jonkinlainen juttua rytmittävä kehys, ja kirja kertoo tätä erikoista suhdetta isommista asioista. Moan ja ystäviensä määrätietoisen päämäärätön urbaani haahuilu piirtää laajempaa kuvaa neuroottisesta nykymaailmasta. Vastoin- tai myötäkäymiset kohdataan samanlaisella, yhtä aikaa 100 % vilpittömällä ja 100 % ironisella sanailulla. Elämä on synkkä ja väsyttävä vitsi, jolle on pakko oppia nauramaan. Ainakin niinä hetkinä, jolloin ei itketä. Paniikkiprinsessasta saisi varmasti muokattua modernisti viihdyttävän tv-sarjan, joka olisi kuin kipeästi psykoosilääkkeitä tarvitseva Ylen Aikuiset.

sattumia4 kuva2

Hei nuori aikuinen, tsekkaappa youtube > buddhism.

Ainakin ns. oikeilla ihmisnäyttelijöillä toteutettu tv-versio jäisi tietysti vaille Romanovan tehokkaan teknistä kuvitusjälkeä. Mistään ei löytyisi tyyppejä, joilla on a) yhtä pieni pää suhteessa vartaloon, tai b) symbolimaisen pelkistetyt kasvot, jotka siirtyvät saumattomasti totaalisesta ilmeettömyydestä liioiteltuihin irvistyksiin. Sarjakuvassa tehokkaat painajaismaiset kohtaukset tai yliluonnollisilta näyttävät ahdistuksen kuvaukset lässähtäisivät sikakalliissa 3D/CGI-käsittelyssä käppäisiksi. Nuorison tapa narskutella huumepäissään hampaitaan laittomalla teknoklubilla ei voisi tiivistyä yhtä tehokkaasti yhteen kuvafreimiin.

Romanovan kuvat tasapainoilevat hauskan ja kauhistuttavan välisellä langalla. Samoin tuntuu tekevän koko tarina ja elämä jota teoksessa kuvataan. Kerrottavat asiat ja kerronnan keinot ovat tiukasti vatupassissa. Nuoren tekijän esikoisteos vaikuttaa wanhan mestarin warmoin ja wakain käsin kasaamalta paketilta.

sattumia4 kuva3

Hioutunutta ilmaisua ja tarkkaan valittuja tyyliratkaisuja.

180-sivuiseen kokonaisuuteen mahtuu kasvutarina, ja kirja päättyykin kohottavaan ja voimaannuttavaan nuottiin. Self-helpiksi tai edes mindfulnessiksi homma ei käänny, eikä tarina varsinaisesti lopu saati ”ratkea”. Päähenkilön elämä jatkuu takakannen jälkeen ehkä pykälää tai paria parempana.

Ensimmäisen ja viimeisen sivun välissä elämä valuu eteenpäin vaihtelevissa rytmeissä, joista erityisesti toimii monotonisen tylsyyden kuvaaminen. Pitkiksi venyvät sanattomat jaksot, joissa ei tapahdu oikeastaan mitään kännykän tuijottamista tai kävelyä kummempaa, kiteyttävät kokemusta jopa tiukasti ja hauskasti käsikirjoitettuja keskusteluja tarkemmin. Aika kuluu muutosta odotellessa, ei aktiivisia ratkaisuja tehden.

Hieno esimerkki on kirjan loppupuolelta löytyvä, jonkinlaiseksi käännekohdaksi muodostuva dialogiton jakso. Whatsapp-vastauksen odottelu sisältää aukeamatolkulla notkumista urbaanilla jättömaalla, vetelehtimistä piirustuspöydän ääressä, jähmeää jähinää metsäpolulla sekä eeppisen manga-taistelun pohjustuksen. Sitten älylaite piippaa taskussa ja palauttaa päähenkilön ja lukijan setvimään kirjan varsinaista juonikuviota ystävien seurassa.

Yleinen haahuilullisuus, sanavalmiit nuoret naiset ja joku melankolinen pohjavire tuovat monessa kohtaa mieleen Daniel Clowesin 1990-lukulaisen vaihtoehtosarjakuvan klassikon, Ghost Worldin. Romanovan kuvaama maailma on tietysti kirinyt reilut kaksikymmentä vuotta eteenpäin grungeajoista. 2010-luvun loppupuoliskon todellisuus on kaikin tavoin kreisimpi.

sattumia4 kuva4

Tarkasti taltioitu siirtymä työpöydän ääreltä sänkyyn ja älylaitteen äärelle.

46-vuotiaalle, auttamattomasti harmaantuvalle ja sedähtävälle lukijalle Paniikkiprinsessan maailma on tietysti vieras. Samaan tapaan vieras kuten mikä tahansa ajanmukaisen sosiaalisen median influensserin anime-filtteröity selfie viileästi laittomista muotihuumebileistä. Ei kuitenkaan yhtään sen vieraampi kuin sotaveteraanien kokemukset, intergalaktisten tieteisseikkailijoiden supervoimat, koralliriuttojen värikkäimpien vesiveijareiden meiningit tai amerikanpuolalaisten polkkamuusikoiden arki.

Kaikista näistä maailmoista lukee ja oppii mielellään, kunhan niihin sijoittuvat teokset puhuttelevat. Samaistuminen tapahtuu jollain jaetun ihmisyyden ja/tai olemassaolon kokemuksen alueella, vaikka tarinan hahmojen pelit ja rensselit olisivatkin #semikäsittämättömiä.

Niinpä vain tämäkin tarina, alkuperäisnimeltään Alltid fucka upp, koskettaa myös sedähtävää kokijaa. Ihmisyys pysyy hankalasti huvittavana räpellyksenä vuosikymmenestä toiseen. Tuore teos (julkaistu Ruotsissa 2018) myös vahvistaa omaa havaintoa siitä kuinka kaikenlaista hienoa sarjakuvaa tehdään maailmassa koko ajan lisää. Ei ole tarvetta pelkästään poteroitua omien ikisuosikkien sekaan marmattamaan kuinka ennen oli tämäkin homma paremmin mutta hitokseen vaikeampaa ja eipä jonnet muista juu ei.

sattumia4 kuva5

Napakka nykymaailmallinen keskustelu!

Pätevä pehmeäkantinen pötkylä on suomennettu, tekstattu ja painettu kunnolla. Kirjamuodolla ei turhia konstailla. Sarjakuvasivujen vähäinen värimaailma toimii. Sisältö on paketointia suurempaa, kuten hyvissä teoksissa kuuluukin olla. Yksi hauska käännöstekninen yksityiskohta on svenska-originaalissa suomea puhuvan sivuhahmon muuttaminen vironkieliseksi. Lukemattomia, huomattavasti hauskempia yksityiskohtia löytyy kirjan selkeistä ruuduista kautta linjan. Mukana muun muassa ranskalaisia syövä rotta, ärsyttävän pirtsakka kärpässienipinssi, äkäisiä riikinkukkoja, muumimamma, farkkutakamukselta näyttävä kukkaruukku, paljon erilaisia kosmetiikkatuotteita, hienosti paskaansa mattoon hierova kissa ja paskakissaan liittyvä, harvinaisen tyhmä vitsitatuointi.

53-vuotiaan tv-julkkiksen ja Moan välinen kehystarina, ja samalla muutama muukin kirjan teemoista paketoidaan upeasti repliikillä, joka kuuluu kokonaisuudessaan näin:

I FUCKING KNEW IT.

sattumia4 kuva6

Paniikkiprinsessa sivuaa lukuisia aiheita, esimerkiksi Norjan kuningashuonetta. Päälliköitä ovat he.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This