Sattumia sarjakuvahyllystä #39: Reetta Niemensivu – Lempi ja rakkaus

Kuva: Ville Pirinen

Ville Pirinen, teksti

Kuvat Reetta Niemensivun sarjakuvasta Lempi ja rakkaus (Suuri Kurpitsa, 2010). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Parkanossa vuonna 1979 syntynyt, ja sittemmin lahtelaistunut Reetta Niemensivu kuvittaa, sarjakuvataiteilee ja toimii graafisena suunnittelijana.

Tekijän tunnistettava viiva ja muotokieli toimivat yhtä lailla artikkeli-, tai lastenkirjakuvituksissa kuin sarjakuvakerronnassa, ja sarjakuvajulkaisut ovat sisällöltään ja ulkoasultaan mietittyjä kokonaisuuksia.

Niemensivu piirtää Pauli Kallion käsikirjoittamaa Lyhenevä kesä -sunnuntaisarjakuvaa, joka ilmestyy oululaisessa Kaleva-lehdessä. Lyhenevästä kesästä on julkaistu tähän mennessä kolme kokoelmaa: Tarzaneita, astronautteja ja poppareita (Suuri Kurpitsa, 2016), Riemua ja rähinää (2018) sekä Baskervillen Villakoirat (2019). Visuaalisesti ikuiseen lapsuuden kesään sijoittuva sarja on lapsihahmoineen jonkinlainen linkki Niemensivun lapsille ja aikuisille suunnattujen kuvamaailmojen välillä.

Omakustanne-zineillä (mm. Fanitytöt) aloittaneelta tekijältä on ilmestynyt tähän mennessä neljä kokonaan omaa, ”virallisempaa” julkaisua, uusimpana kotimaista taidehistoriaa pöyhivä Maalarisiskot (Suuri Kurpitsa, 2019), joka kertoo Helene Schjerfbeckin, Helena Westermarckin, Maria Wiikin ja Ada Thilénin taideopiskeluvuosista.

Suuren Kurpitsan julkaisuja ovat myös Saniainen kukkii juhannuksena (2013), Aavepianisti ja muita kertomuksia (2011) sekä tässä sepustuksessa käsiteltävä Lempi ja rakkaus (2010), joka oli ilmestyessään tekijän ensimmäinen kokopitkä tarina.

Merkityksellisiä katseita.

Tarinan alussa tutustumme eläväiseen, takkutukkaiseen ja onnettomuusalttiiseen pikkutyttöön nimeltä Lempi. Kuvat kertovat jutun sijoittuvan jonnekin ajan virtaan jo kadonneeseen agraari-Suomeen. Aikakaudesta kielivät paitsi esineistö sekä päähahmojen ja kylän juorueukkojen vaatevalinnat, myös kauniin nostalgisesti hehkuva, murrettu sävymaailma. Viljapellot huojuvat tuulessa kuin ensimmäisissä värillisissä Suomi-Filmeissä.

Kerronta on selkeää, kuvien ja sivujen sommittelu hengittää vapaasti. Heti ensimmäisessä kohtauksessa mukaan ilmestyvän kylän juorukerhon repliikit toimivat selittävinä teksteinä. Lempin elämän- ja rakkaustarinan edetessä juorukommentaattorien rooli pysyy merkittävänä. Eukkojen jutut siirtävät kerrontaa ajassa ja tiivistävät informaatiota muutamaan puhekuplaan. Varsinaisiin kohtauksiin jää näppärää lisätilaa puhuttelevalle sanattomalle viestinnälle.

Nostalgisesti sävytetty romanssi.

Tiivis albumi perustuu Niemensivun isoäidin elämänvaiheisiin, erityisesti monimutkaisen rakkaustarinan käänteisiin. Lempi ihastuu Väinöön ensi kertaa jo nuorena, mutta elämä tulee väliin, ja olosuhteet pitävät kaksikkoa erillään kauan. Lempi ja rakkaus poimii sivuilleen vuosikymmenien aikamatkalta hetkellisen välähdyksen sieltä ja toisen täältä. Fragmenteista rakentuu ehjä tarinakaari.

Reilussa viidessäkymmenessä väljässä sivussa pikakelataan miltei koko ihmisen elämä, mutta kerronta pysyy levollisena. Viipyilevä fast forward -meno onkin teoksen merkittävin kerronnallinen taikatemppu. Lempi ja rakkaus ei tunnu hötkyilyltä, vaikka rullaa jatkuvasti ylinopeutta.

Juoruilu kerronnan moottorina.

Etenkin esikoisalbumiksi Niemensivun teos on tyylinsä löytäneen vanhan mestarin taidonnäyte. Kuvailmaisun sävypaletti on suvereenisti hallussa sekä valitun, haalistuneen kauniin värikartan muodossa että ilmeikkään ekonomisen piirrosviivan tasolla. Ruutuihin on piirretty vain kaikkein pakollisin, mutta ne tuntuvat yksityiskohtaisilta. Teoriassa merkityksetön taustan tapettikuvio rakentaa tunnelmaa, muutamalla huitaisulla rakennettu ilme kertoo paljon.

Sama taloudellisuus pätee teksti-ilmaisuun. Dialogi on tiivistä silloin kun sille on tarvetta, ja puheen sävy löytyy luontevasti. Useissa kohtauksissa ja ruuduissa pärjätään mainiosti ilman puhekuplia.

Kuvan ja tekstin irrottaminen toisistaan on tietysti sarjakuvan kohdalla järjellistä ainoastaan tällaisessa analyyttisemmän tonkimisen kontekstissa. Niemensivun sarjakuvaa lukiessa muoto on luontevasti sisältöä ja sama toisinpäin. Viivat, väripinnat, tekstaustyyli, repliikit, väljä ruutujako, vaihtelu tunnelmallisten koko sivun tai aukeaman kuvien, ja tiiviimmillä ruutukaavalla varustettujen sivujen välillä, tyhjät välisivut ja ylipäätään jokainen kerronnan väline palvelevat samaa tarinaa. Lukijan päässä kaikesta muodostuu sen kummemmin tsemppaamatta teoksen poikkeuksellinen yleissävy.

Tunnelma = vahva.

Yleissävy on kotimaisen nykysarjakuvan kentällä ilahduttavan kirkasotsainen. Vaikka tarinassa riittää vaikeuksia, ennakkoluuloja, negatiivista juoruilua, sairautta ja kuolemaa, on Lempi ja rakkaus silti kiertelemättömän romanttinen ja lämmin lukukokemus. Kepeys ja raskaus ovat miellyttävässä balanssissa. Kaikesta löytyy ihmeellistä kauneutta, jota uskalletaan katsella ilman postmodernia ironiaa.

Retrohtavat suomifilmifiilikset hehkuvat vilpitöntä lämpöä, oli kirjassa meneillään kihlat tahi hautajaiset. Lempin tarina on jotenkin ihan mahdottoman mukava ja hyväntahtoinen sarjis. Se ei tarkoita sortumista nami nami -positiivisuuteen tai höttöiseen lällyilyyn, vaan perustavanlaatuista uskoa ihmisyyteen.

Oma uskoni ihmisyyteen on horjuvaa sorttia, ja tarvetta lievälle tai keskivakavalle lisäbuustille asian suhteen on etenkin tänä hektisenä internet-aikana päivittäin. Reetta Niemensivun sarjakuvan yytsäily tarjoilee lisäravinteita optimaalisissa annoksissa. Takakantta sulkiessa on helppo olla, ja arki hehkuu hetken kesän keltaista valoa.

Synkätkin sävyt hoituvat synkistelemättä.

Yksitoista vuotta sitten ilmestynyt pötkylä teki ensilukemalla vaikutuksen teknisellä osaamisellaan ja ihanan selkeällä tunnerekisterillään. Molemmat vaikuttavat vuonna 2021 lukiessa yhä yhtä relevanteilta palveluksilta suomalaiselle nykysarjakuvalle. Hyllyssä möllöttää jonkinlainen pikkuklassikko, eipä jes!

Tekijän graafikkous näkyy paperisävyä ja sisäkansien tapetteja myöten miellyttäväksi mietityssä ulkoasussa. Pehmeäkantinen, käteen sopivan kokoinen kirja ei kalpene etenkään ulkomaisista nykysarjakuvaproduktioista tuttujen kalliimpien, suurempien ja ties millä folioinneilla prameilevien erikoispainosten rinnalla. Tässä on kaikkea juuri tarpeeksi.

Muinaisina aikoina joutuivat nuoret viihtymään haitarimusiikin parissa. Ei ollut parempaakaan tarjolla.

Lopussa lapsenlapset letittävät Lempi-mummon yhä takkuuntuvia, pitkiä hiuksia. Välähdyksessä aikojen takaa nurmikolla loikova Väinö loihee lausumaan: ”Sulla on niin kauniit hiukset, älä ikinä leikkaa niitä!”

On se vaan semmonen, voi ettien että!

Tilaa unelmille & mielen vapaus!

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua