Kuva: Ville Pirinen
SARJAKUVA | Kuukauden western -menoa kunnioittaen parodioiva tarina sotkee kepeästi vitsailevaa eläinsarjakuvaa, väkivaltaista kostodraamaa ja pieniä suuria ideoita sujuvasti toisiinsa. Kuva ja teksti hehkuvat yllättävissä sävyissä.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Lisa Hanawaltin sarjakuvakirjasta Coyote Doggirl (Drawn and Quarterly, 2018). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Lisa Hanawalt (s. 1983) on amerikkalainen kuvittaja, sarjakuvataiteilija, animaattori, käsikirjoittaja ja kuvataiteilija. Hanawalt kuului uraansa aloitellessaan naistaiteilijoiden muodostamaan Pizza Island -työhuoneyhteisöön, jossa vaikuttivat muun muassa menestyneet nettisarjakuvatykittelijät Meredith Gran (Octopus Pie) ja Kate Beaton (Hark! A Vagrant).
Suomesta käsin Hanawaltin kuvakieleen ja absurdeihin ideoihin on törmännyt todennäköisimmin Netflixin aikuisille suunnatuissa animaatiosarjoissa BoJack Horseman ja Tuca & Bertie.
Los Angelesissa vaikuttava tekijä on palkittu ties millä palkinnoilla. Sarjakuva-ansioistaan hän on keräillyt arvostettuja Ignatz-pystejä vuodesta 2009 lähtien, ja animaatiosarjoille on napsahdellut ainakin Critics Choice- ja Annie Awards -palkintoja.
Laaja-alaisesta touhusta löytyy suuria yhteneviä linjoja. Suuressa osassa Hanawaltin tuotantoa keskeisillä hahmoilla on jonkin eläimen pää ihmisruumiin jatkeena. Yhteiskunnallisia pointteja käsitellään absurdin komediallisuuden kautta. Internet tarjoaa luonnehdintaa ”a grown-up Richard Scarry turned absurdist social commentator”, eikä ole tällä kertaa ainakaan täysin väärässä.
Coyote Doggirl ei ole poikkeus; nimihenkilö on nuori nainen, jolla on kojoottikoiran pää. Kojoottikoiratyttö ratsastaa hevosella, joka on turvasta häntään 100-prosenttisesti eläin. Tarinassa riittää sekä absurdia vitsailua että teräviä feministisiä pointteja.
Hanawaltin sarjakuvista helposti hankittavissa ovat myös muut Drawn and Quarterly -kustantamon julkaisut My Dirty, Dumb Eyes (2013), Hot Dog Taste Test (2016) sekä vanhempien omakustannesarjojen kokoelma I Want You (2020).
Kojoottikoiraihminen ja hevonen muodostavat tiimin.
Kirjan alussa yksinäinen ratsastaja, kansikuvasta tuttu Coyote Doggirl, vaeltaa komeissa maisemissa paeten horisontissa väijyviä jäljittäjiä. Urheilurintsikoissa ridaava pinkki tyyppi ja punaruskea ratsunsa erottuvat selkeästi viher-sini-kellertävistä maisemista. Kyseessä ei ole vauhdikas takaa-ajo, vaan suhteellisen leppoisa maastoratsastus, jonka aikana päähenkilö analysoi hienosti ääneen itsensä eli ratsastajan ja Red-nimisen hevosensa välistä suhdetta. ”
You could easily kill us both, if you wanted to. I am only controlling you in theory.”
Kuvien tunnelma on hauska, simppelisti lennokas tussiviiva ja hehkuva vesiväritys kertovat kyseessä olevan kepeähkön nykysarjakuvan. Tekstin yhtä aikaa käytännölliset ja filosofiset havainnot kielivät syvemmistä pohjavirroista. Tarinallinen sävy on mielenkiintoisella tavalla vaikea määritellä.
Jatkossa rinnakkaisia sävyjä tuutataan lisää sekä kuviin että teksteihin. Coyote Doggirl vaihtaa moodia hölmöstä syvälliseen tai synkästä hihityttävään tarvittaessa yhden aukeaman sisällä.
Sävykästä menoa.
Ensimmäinen kohtaus näyttää iloisten kuvien puolesta vielä koko perheen viihteeltä, mutta pian kojoottikoiratytön selkään alkaa sataa nuolia. Päähenkilö riutuu verilammikossa, ja luotettu ratsu säikkyy pakosalle. Tarinan julmat ja traagiset sävyt pulpahtavat muutaman aukeaman ajaksi pintaan.
Jousipyssyammuskelusta vastaa susista muodostuva alkuperäisheimo, joka kuitenkin myös pelastaa keskushahmon, parantaa tämän haavat ja ottaa osaksi rennosti puuhailevaa yhteisöään. Doggirl ja alkuperäiskansalaiset vaihtavat käsityövinkkejä ja syövät herkullista käärmettä. Doggirl huvittaa heimon lapsia luolamaalaten ison hevosen peniksen, elvistelee mielettömillä ratsastustaidoillaan ja tylsistyy tiipissään. Meno on sympaattisen höhlää.
Hanawaltin länkkäriepookki kiertää genren kliseitä muun muassa tekemällä kaikista hahmoistaan hauskasti moderneja sanailijoita. Shamaanisusi River kysäisee henkimaailmalta löytääkö Doggirl vielä joskus kadonneen hevosensa. Vastaus on hämmentävä: ”Hmmn, no! You’ll end up owning a donkey with big purple pussy lips.”
Kirjan takakansilipareelle on kerätty myyntihenkisiä kehuja kulttuurijulkkiksilta, ja yksi Coyote Doggirlin suosittelijoista on Broad City -komedienne Abbi Jacobson. On helppo nähdä Hanawaltin edustavan samaa ”draamakomediasukupolvea”.
Hämmentävää huumoria.
Sukupolvikysymyksen lisäksi sukupuolikysymyksellä on merkitystä. Tekijä itse kertoo kirjan ilmestymisen aikoihin The Guardianissa julkaistussa haastattelussa päähenkilön sukupuolesta seuraavasti: ”When I started out, Coyote Doggirl was a man. And then I realised that there is absolutely zero reason why she couldn’t be a she.”
Tarina etenee tunnelmaltaan vaihtelevina, mutta suhteellisen kepeinä kohtauksina yli puolen välin, kunnes päähenkilö kertoo shamaanisudelle ja samalla lukijalle miksi vihaiset koiracowboyt ajavat häntä takaa. Vesivärisävyiltään ja tapahtumiltaan yksiselitteisen tummassa takaumassa käydään läpi koiraäijän tunkeutuminen Doggirlin preeriamökkiin, väkivaltainen pahoinpitely ja yritykseksi jäävä raiskaus. Päähenkilön terävä veitsi siivuttaa hyökkääjän raajan, ja nyt paloitellun päällekarkaajan veli on pyssymiesapureineen paenneen naisen jäljillä.
Välillä vetää synkäksi.
Julman surullisesta pätkästä siirrytään pian valoisampiin tunnelmiin. Doggirl jättää ystävällisen heimon etsiäkseen onneaan (ja rakasta hevostaan) ja lahjoittaa koko jengille tekemänsä lesot nahkaiset pikkuhousut. Seuraa coolia selviytymistä deep in the wild ja keveähköä yksinäisyyden pohdiskelua.
Vähintäänkin semihulppeat fiilikset katkeavat yllättäen yhtä aikaa Spotty-nimisen lahjahevosen jalan kanssa. Eläin on lopetettava ja haudattava, mikä on tietysti itkun paikka.
Luontevasti äkillinen leikkailu moodista toiseen on iso osa teoksen viehätystä. Aina sivua kääntäessä on mahdollisuus yllättyä. Aina ei edes tarvitse kääntää sivua.
Pahiksen silmään uppoava puukko ei ole lähtökohtaisesti kuva-aiheista hupaisimpia, mutta Hanawaltin piirroksissa groteski ja riemukas eivät sulje toisiaan pois. Elävä viiva ja elävät väripinnat muistuttavat Richard Scarryn touhukasta maailmaa, mutta tuovat yhtä lailla mieleen Ville Rannan tai Jarno Latva-Nikkolan kuvahurjastelun. Lapsekasta ja aikuista samassa paketissa.
Kovaotteista selviytymistä erämaassa.
Vaihtelevat tunnelmat, monimielinen meininki ja uudenlaiset ratkaisut perinteisiin lännenseikkailujen ongelmatilanteisiin tekevät Coyote Doggirlin absurdista kikkailusta yllättäen varsin todentuntuista.
Kun julma takaa-ajo viimein selvitetään ylimääräisen verenvuodatuksen sijaan ruuan äärellä puhumalla, tuntuu käänne nykyaikaiselta realismilta vanhentuneen epookkifantasian vaatteissa. Koirapäisten länkkäreiden sohlaus muodostaakin elämänmakuisen, humanistisen kertomuksen.
Kirjaa aloittaessa ei arvaa kuinka se vähitellen kasvaa käsittelemään ns. aikuisten oikeita juttuja. Älyttömyyksissä on älyä. Kevyt pintakerros voi käsitellä painavia asioita. Sekoilulla on tarkoituksensa. Tekijän maailmankatsomus välittyy vahvana. Elämä on välillä helppoa ja kivaa, usein aika pelottavaa paskaa ja ihmiset yleisesti ottaen mahdollisuuksiensa rajoissa ihan mukavia elukoita.
Poikkeuksellisen hyvin välittyy tekijän aito rakkaus kirjan ei-antropomorfisia hahmoja eli hevosia kohtaan. Hevosia ei inhimillistetä, mutta ne ovat tarinan keskeisiä toimijoita. Eivät mitään ohimennen tapettavia kulkuvälineitä, kuten keskiverrossa villin lännen kioskikirjassa.
Eipä silti anneta sellaista kuvaa, että kojoottikoiratytön mukana joutuisi raahautumaan suuresta syvällisyydestä toiseen. Kirja on ehdottomasti myös sitä miltä näyttää: värikästä hihittelyä & hauska hupisarjis.
Eläin elää, ihminen ihmettelee.
156-sivuinen, sidottu ja kovakantinen kirja on kaunis ja kätevä esine. Tarkka käsikirjoittaminen näkyy myös painotuotteen suunnittelussa. Alku- ja loppuaukeamilta löytyy hienoa karttaa ja maisemakuvaa ja siellä täällä tarina seassa väijyy olennaisia tarvikeinventaarioita. ”Tyhjät” värisivut erottavat kohtauksia toisistaan, vaihtelevat ruuturytmitykset ja sivusommittelut tekevät lukukokemuksesta hengittävän. Yksityiskohtaisesti maisemoidut jaksot ja taustattomat pätkät vuorottelevat.
Kummien käänteiden kirjassa ensimmäinen lukukierros on luonnollisesti uusintoja yllättävämpi. Uudelleen lukiessa taas uskaltaa pysähtyä ihastelemaan juttuja ja vain viihtymään Coyote Doggirlin ja muiden hahmojen seurassa.
Muistan Quentin Tarantinon joskus kuvailleen klassista Rio Bravo -lännenelokuvaa ja sen toistuvia katseluita ”viihtymiseksi tutun kaveriporukan kanssa”. Fiktiiviset persoonat muodostuvat jengiksi, jonka kanssa on kiva hengailla aina silloin tällöin.
Coyote Doggirl tarjoaa sinänsä aivan jotain muuta kuin miehinen Rio Bravo, mutta kaveriefekti on välitön. Epäilemättä tulee jatkossakin istuttua alas pinkin kojoottikoiran ja rennon susijengin kanssa.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sattumia sarjakuvahyllystä #65: Noah Van Sciver – As a Cartoonist
SARJAKUVA | Amerikkalaisen indie-sarjakuvan nuori veteraani sekoittelee itseironista omaelämäkertaa huikentelevaiseen historialliseen fiktioon.
Sattumia sarjakuvahyllystä #64: Jack T. Chick – Tehtävä
SARJAKUVA | Kiehtovan kummallinen vanhoillis-uskonnollinen sarjakuva tarjoaa kankeaa kerrontaa ja käppäistä piirrosjälkeä. Huumori- ja kauhusarjakuvan keinoja lainaava lohduton novelli herättää ristiriitaisia ajatuksia.
