Kuva: Ville Pirinen
SARJAKUVA | Maailma muuttuu aiemmin omasta suvereniteetistään varman mieshallitsijan ympärillä. Luomakunnan kruunupään puntti tutisee surkuhupaisassa saagassa, kun patriarkaatin sekoilu alkaa kyllästyttää kaikkia osapuolia. Nykyaikainen satiiri kekkuloi ympäriinsä korskeassa keskiaikais-fantastisessa haarniskassa.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Ville Rannan sarjakuvakirjasta Kuningas menettää päänsä (WSOY, 2018). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Oulussa vuonna 1978 syntynyt Ville Ranta on tätä nykyä paitsi eräs tärkeimmistä kotimaisista sarjakuvataiteilijoista, myös Iltalehden sivuilla tykittelevä eturivin poliittinen pilapiirtäjä ja Asema-kustannuksen kautta merkittävä kotimaisen nykysarjakuvan julkaisija. Hänen töitään on julkaistu runsaasti Ranskassa ja Ruotsissa. Eikä siinä läheskään kaikki, sillä Ranta on myös Ranskan kansallisen ansioritarikunnan ritari!
Ranskalaisen ritarin kunniamerkin jälkeen tuntuu suorastaan laimealta luetella miehen muita ansioita, joita ovat mm. Suomen sarjakuvaseuran Puupäähattupalkinto vuodelta 2009, Sarjakuva-Finlandian voittaminen vuonna 2014 teoksella Kyllä eikä ei sekä samana vuonna Opetus- ja kulttuuriministeriöltä nasahtanut Suomi-palkinto.
Rannan pilakuvia ja sarjakuvaromaaneja yhdistää yhtä aikaa luonnosmaisen irtonainen ja yksityiskohtaisen teräväkatseinen piirrosjälki. Elävä viiva ja lennokas väritys toimivat sekä herkkien tunnelmien tallentamiseen että groteskiin revittelyyn. Sarjakuvissa sisältö on hieman yleistäen filosofisempaa & pohdiskelevampaa, ja pilakuvissa räyhätään menemään kitkerä kuola suupielessä. Tässä jutussa käsiteltävä Kuningas menettää päänsä (WSOY, 2018) yhdistelee sävyjä sujuvasti. Kirjassa sekä pohdiskellaan iisisti että suorastaan sprinkleröidään verta, siemennestettä ja ulosteita.
Jo mainittujen teosten lisäksi kannattaa tekijän laajasta sarjakuvatuotannosta bongata ainakin Isi on vähän väsynyt (Asema, 2005), Kajaani (Asema, 2011), Sankaritekoja (Huuda Huuda, 2011), Köyhän miehen Jerusalem (Asema, 2014) ja Suurenmoinen voitto (Asema, 2015).
Kuninkaalla on vielä pää harteillaan.
Heti alkuun lukijaa puhuttelee narri, joka lupaa kertoa arvon rouville ja herroille ”hyvästä kuninkaasta, hänen upeasta linnastaan ja urotöistään”. Rouville luvataan ”miehiä ratsailla” ja herroille ”seksiä ja samastumisen kohteita”, kuten ”väkivallantekoja”. Sivua flippaamalla paljastuu, että narrin ainoana yleisönä on sittenkin itse kuningas, eikä viihdyttäjä enää jaksa jankuttaa samoja kehuja uusintoina itsekeskeiselle kruunupäälle. Tilanne kärjistyy ja kunkku jää yksin ryyppäämään. Linnan salin katto vuotaa.
Intron jälkeen tärähtää käyntiin ensimmäinen luku, nimeltään Väärinymmärretty. Kuningas paikkailee kaatosateessa riutuvan linnan kattoa, kun mestoille lehahtaa uhkaava lohikäärme. Kyseessä on kuitenkin vain ex-puoliso, joka tuo linnanneidot eli tyttäret isälleen viikoksi. Teinit vaan somettavat älylaitteillaan, iskä ei tajua.
Kuninkaan touhu ei vakuuta oikein ketään millään rintamalla. On-off-kumppaniksi paljastuva narri on sentään vielä kiinnostunut seksistä sortuvan katon läpi rysähtävän kuninkaan kanssa, mutta mieshallitsija on itsesäälissään hukassa silläkin elämän alueella. Ukkelin apea rimpuilu päättyy taivaalliseen ilmestykseen, sädekehällä varustettu vauva tuo kuninkaalle yliaistillisen viestin.
Karnevalistinen ritarifantasiameno ja auttamattomasti vanhentuneen miehekkyyden satiiri kiertyvät yllättäville solmuille nopeissa käänteissä.
Miekkailua ja päiväkahveja.
Lukuja on yhteensä seitsemän, ja kirjan juoni polveilee arvaamattomasti, kuten huilusoolot ritariteemaisella progressiivisella pitkäsoitolla. Äkkivääriä käänteitä ja hienostuneesti pykiviä tahtilajeja riittää. Sekoilu kiihtyy aika ajoin hurmeiseksi, ja patriarkaattia satirisoidaan koko ajan kasvavilla kierroksilla.
Eksistentialistista ja seksuaalista kriisiään selvittääkseen kuningas lähtee vielä kerran riettaan pastorin kanssa urosten urotöihin eli linnoja ja neitoja valloittamaan sekä lohikäärmeitä surmaamaan. Seuraa äijäkaksikon kännistä sikailua pointittoman väkivallan ja itsekeskeisen irtoseksin kentillä. Homma mahdollistuu ainoastaan tuhatvuotisen kännisten sikailijoiden sortovallan rakenteiden ansiosta. Pastori on kuningasta selvästi patologisempi mulkku, ja ukon meininki kyrsii jopa metsän eläimiä siinä määrin, että närkästyneet pupujussit survovat kirkonmiehen kotilon kuoreen mölisemään vanhentuneita näkemyksiään.
Kuningas menettää päänsä on siis typerien miesten typerän valta-aseman kritiikki. Samaan aikaan se on koristeellisiin linnafantasiakaapuihin puettu absurdi aikuisten satu. Poliittinen viesti ei jää epäselväksi, mutta ällistyttävät käänteet ja innostunut kuvailmaisu pitävät saarnaavuuden loitolla. Epäkesko taiteellinen remellys ja suoraviivainen julistus mahtuvat samaan pakettiin.
Matalaotsaista hengellistä pohdiskelua.
Kuninkaan ympäriltä sortuvassa linnassa tapahtuu kaikenlaista. Tornista löytyy groteskeihin oloihin hyljätty vanha kuningataräiti. Linnanteinit snäppäävät ja instaavat. Kuninkaallinen muori kaivetaan naftaliinista juhlaillallisille, joiden päätteeksi arvon rouva hukkuu lahonneen vessan alla muhivaan paskalampeen.
Koko kuningataräiti-segmentti kirjassa on jokseenkin äärimmäistä tykittelyä, jossa ei säästellä törkyisen ekspressiivisiä näkyjä. Meiningissä on samaa rujoa riemukkuutta kuin Monty Pythonin räjähtävässä ruokailijassa tai Elina Knihtilän unohtumattomassa roolisuorituksessa Häiriötekijä-elokuvan kuolinvuoteella makaavana porvarisäitinä.
Rannan lennokas piirrosjälki sekä tarjoaa lukijan silmille etäännyttävää armoa että pystyy liioitteluun, johon ei ihmisnäyttelijöillä ole asiaa.
Joka tapauksessa, Kuningas menettää päänsä tarjoaa estotonta kuvaryöpytystä. Lähmäinen kehollisuus yhdistää vauhdikkaita seksikohtauksia, päidenirrotteluja ja rauhaisampaa illallisviinin maistelua.
Rankan näköinen ryyppäävä mummeli, ekspressiivistä menoa.
Miekka/sukkahousut/lohikäärme-tyylittelyn lisäksi jutussa vilahtelee kännyköitä, henkilöautoja, suhteellisen tuoreita vuosilukuja ja muita modernin maailman systeemejä. Loppukohtauksessa iskän luona lusitun viikon päätteeksi linnanneidotkin ovat pukeutuneet tavallisiksi nykyteineiksi. Ei jää epäselväksi, että juttu sijoittuu 2010-luvun loppukaarteeseen.
Ranta on kertonut aloittaneensa projektin vuosia ennen julkaisua, ja tehneensä ensin ranskalaiselle kustantamolle tyylillisesti sliipatumman version perinteisine ruutujakoineen. Se versio on kuitenkin päätynyt loppujen lopuksi kokonaan roskiin. Suomessa ensin julkaistun vapaamman version piirtäminen lienee alkanut ennen lokakuuta 2017.
Kirjan ilmestyessä vuonna 2018 #MeToo oli jo kansainvälinen käsite, ja sinänsä tekijän omakohtaiselta pohdiskelulta tuntuva kirja asettui oitis valtavaan kulttuuriseen kehykseen.
Pohdiskelun omakohtaisuus on iso osa päänsä menettävän kuninkaan viehätystä. Ranta suomii armotta typeriä ukkoja, muttei asetu asian ylä- tai edes ulkopuolelle. Ajan virtaan auttamatta hukkuva keskushenkilö herättää loppujen lopuksi muitakin tunteita kuin pelkkiä myötähäpeän puistatuksia ja halua tuomita yksittäinen uuvatti vuosituhantisen järjestelmän valuvioista. Monisävyinen tulkinta on mahdollista, vaikka typerä ukko saa toki lopuksi ansionsa mukaan. Eli kuningas maistaa otsikossa luvattua kylmää terästä, ja kaljuuntuva pää kierii kivilattialla.
Kuvaavaa tietysti on että, selittely jatkuu vaikka irrallisena päänä.
Keski-ikäisenä mieslukijana (lue: typeränä ukkona) joudun kiemurtelemaan sorrosta ja etuoikeuksista rakennetulla lukutuolillani. Tuntuu, että keski-ikäinen miestekijä on kiemurrellut samoista raaka-aineista kasatun piirtopöytänsä äärellä.
Diippii shittii.
Kuten sanottua, Kuningas menettää päänsä on kuitenkin irtonainen taideteos eikä mikään yksiselitteinen poliittinen mielipidekirjoitus. Siksi sen lukeminen onnistuu myös ajastaan irrallaan roikkuvana absurdina sarjakuvakomediana, eikä tunnu järjelliseltä vaatia siltä poliittisen lausunnon aukottoman loogista viestintää.
Rannan kerronnassa onkin jotain automaattikirjoitusmaista sujuvuutta. Sommittelu rönsyilee vapaana ilman rajattuja ruutuja, vaikka väritys kyllä jakaa sivut ja aukeamat hyvinkin selkeästi luettaviksi palikoiksi. Kuvat ja tarina hengittävät, homma soljuu eteenpäin pakottomasti. Parhaimmillaan meno on jonkinlaista sarjakuvallista jazzia siltä ajalta, jolloin vielä soitettiin vahvoja teemoja, mutta uskallettiin jo myös töötätä ja räpistellä villisti ilman musiikkiopistorajoituksia. Almost free jazz!
Periaatteessa samat pointit voisi esittää hyvinkin arkitodellisesti. Eroperheen iskä remppaa rapistuvaa omakotitaloa ja haikailee kaljapäissään vanhoja ”parempia” aikoja. Nuoremmat sukupolvet eivät pidä käävän sössötystä oikein minään. Ranta tökkää tarinan surrealismiruiskeen ja huuruilu vie jonnekin arjen tuolle puolen.
Sommitelmat svengaavat.
Kovankantinen 174-sivuinen kirja on mietitty paketti alku- ja loppusivujen keskiaikahenkisiä vinjettejään myöten. Patriarkaatille nälviminen ei valitettavasti ole aiheena vanhentunut yhtään vuodesta 2018. Vuoden 2021 alussa on vielä vaikea nähdä teosta irrallaan ilmestymishetkensä zeitgeistista, ja täytyykin palata jutun äärelle parin vuoden välein nähdäkseen kuinka kirja vanhenee.
Uudelleenlukeminen toimii. Itse huomasin pääseväni elostelevaan sekoiluun paremmin sisään uusintakierroksella. Kirjan sinänsä taitavasti rakennettu juoni taivaallisine ilmestyksineen ja narrihahmon tarjoamine selityksineen tuntuu jopa sivuseikalta, ja viesti kerrotaan tapahtumien lisäksi tunnelmilla.
Yleiselle sähellykselle hymähdellessä teoksen ahdistava hiostavuus kumuloituu koko pötkylän ajan. Hauskaa mutta kauheaa.
Stop sössötykselle.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Anne Strengin unenomainen sarjakuvateos Kulkijoiden juhlat tarjosi pakopaikan todellisuudesta
SARJAKUVAKLASSIKOT | Anne Strengin sarjakuvateoksessa Kulkijoiden juhlat matkataan fantasiamaailmassa ja tavataan sen erinäisiä asukkaita.
Ronkainen, Riionheimo, Hukkanen ja monta muuta – joensuulaisen sarjakuvainnostuksen jäljillä
SARJAKUVA | Pirkanmaalta vuonna 1994 Joensuuhun muuttanut Kirsi Jaatinen päätti leikkiä salapoliisia ja ryhtyi selvittämään yhden paikallisen kulttuuri-ilmiön, sarjakuvan piirtämisen, suosiota.
