Sattumia sarjakuvahyllystä #36: Derf Backderf – Kent State: Four Dead in Ohio

Kuva: Ville Pirinen

Ville Pirinen, teksti

Kuvat Derf Backderfin sarjakuvakirjasta Kent State (Abrams ComicArts, 2020). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Ohiolainen John ”Derf” Backderf (s. 1959) on laajalti arvostettu ja monin tavoin palkittu sarjakuvataiteilija ja poliittinen pilapiirtäjä. Palkintoja gubbelle on sadellut ovista ja ikkunoista, sekä taiteellisin että journalistisin perustein.

Hänen strippisarjakuvansa The City ilmestyi vuosien 1990 ja 2014 välissä lukuisissa laajalevikkisissä lehdissä, kuten The Village Voice, The Chicago Reader, Houston Press tai Washington City Paper. The Cityn yhteiskunnalliset teemat ja underground-henkinen visuaalisuus tekevät siitä varsin poikkeuksellisen amerikkalaisen strippisarjakuvan.

Backderfin teoksista kansainvälisesti tunnetuin lienee vuonna 2012 ilmestynyt My Friend Dahmer. Kirja kertoo Backderfin kouluajoista, ja erityisesti omalaatuisesta koulutoverista nimeltä Jeffrey Dahmer, joka myöhemmässä elämässään osoittautui erääksi Yhdysvaltain hirvittävimmistä sarjamurhaajista. Sarjakuvan pohjalta tehty, aivan hyvä elokuva ilmestyi vuonna 2017.

Backderf ”vieraili” helmikuussa porvoolaisella sarjakuvafestivaalilla, Å-festeillä. Artist Talk tapahtui tietysti via korona-internet, ja puhetta oli muun muassa tässä artikkelissa käsiteltävästä Kent State -kirjasta.

Myös muut Backderfin pitkät teokset, Akronin punk-skeneen ja vuoteen 1980 sijoittuva Punk Rock & Trailer Parks ja tekijän nuoruuden kokemuksiin roskakuskina perustuva Trashed, ovat keränneet kiitoksia, ja ihan syystä. Kaikkia tekemisiä yhdistää journalistisen eetoksen yhdistäminen omakohtaisiin kokemuksiin.

Taiteilija todistaa outoa tilannetta kymmenvuotiaana.

Journalistinen eetos on voimakkaimmillaan uusimmassa teoksessa. Kent Staten reilut 250 sarjakuvasivua kertovat oikeastaan kolmestatoista kohtalokkaasta sekunnista toukokuun viidentenä päivänä vuonna 1970.

Kansalliskaarti avasi tulen kohti aseettomia opiskelijoita, jotka osoittivat mieltään sekä käynnissä olevaa Vietnamin sotaa että Kent State -yliopistokampuksen miehitystä vastaan. Kuten kirjan alaotsikko kertoo, neljä opiskelijaa kuoli, ja useita muita loukkaantui vakavasti ja pysyvästi.

Koko kirjaa ei ole puristettu kolmestatoista sekunnista, mutta ajallinen rajaus on tiukka: läpi käydään viisi vuorokautta.

Alkukohtauksessa huhtikuun viimeisenä päivänä kymmenvuotias Backderf ihmettelee aseet tanassa partioivia kansalliskaartilaisia yleensä hiljaisessa kotikaupungissaan, Richfieldissä. Lakkoilevien rekkakuskien mielenosoituksia valvomaan lähetetyt sotilaalliset joukot siirretään parin päivän päästä lähellä sijaitsevaan Kentin kaupunkiin, jossa paikallisviranomaisten tulkinnan mukaan opiskelijoiden mielenosoitukset ovat paisuneet vaarallisiksi mellakoiksi.

Operatiivisia päätöksiä tekevien virkahahmojen hatarahkot tulkinnat ja äkillinen ylireagointi akuuteissa tilanteissa ovat toistuva teema koko viisipäiväisen tarinan ajan. Vähän joka taholla tehtävät inhimilliset virhearvioinnit kumuloituvat 4.5.1970 surkealla tavalla.

Homma lähtee lapasesta.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin julkaistu sarjakuva on rakennettu laajojen henkilöhaastattelujen, virallisten aikalaisraporttien, aihetta pöyhivien kirjojen, lehtiartikkeleiden ja laajan kuvamateriaalin pohjalta. Alkusivulla toitotetaan: ”This book is a dramatic re-creation, but all of it is based on eyewitness accounts, detailed research, and investigations. The notes in the back of the book list the source material for every scene.” Näin tosiaan on, sarjakuvaosuuden lisäksi kiinnostuneille löytyvät tutkimukselliset perusteet hahmojen vaatevalinnoille, valituille kuvakulmille ja sille minkä lähteiden pohjalta mikäkin keskustelu on rekonstruoitu.

Kirjan alkupuolella myös varsinaisessa sarjakuvakerronnassa pysähdytään tämän tästä pohjustamaan huolella poliittista ajankuvaa, ja sen tai tuon tarinan kannalta olennaisen opiskelijajärjestön tai paikallisvirkamiehen roolia. Journalistinen huolellisuus tukottaa menoa, mutta ei kuitenkaan ala puuduttaa, koska samalla tutustutaan päähenkilöihin ihmisinä. Ihmisinä, joiden elämässä poliittiset näkemykset näyttelevät sinänsä merkittävää, mutta pientä roolia. Persoonat ovat ennen kaikkea paljon muuta, ja lukija tutustuu fiksuihin ja leppoisiin opiskelijanuoriin.

Koska kirjan lähtökohta on mikä on, takaraivossa sykkii valmiiksi suru elämien ennenaikaisesta ja väkivaltaisesta päättymisestä.

Mukavia jätkiä.

Kellontarkasti kuluvia päiviä ja öitä sekä eri puolilla kiristyviä jännitteitä seuraavasta tarinasta muodostuu koukuttava ja koskettava jännitysnäytelmä. Vaikka lopputulos lukee jo kannessa, matka kohti vääjäämätöntä rakentuu piinaavan kiinnostavasti. Turhauttavan monessa kohtaa käy ilmi kuinka pienestä kaikki on kiinni, ja kuinka yksikin poikkeus onnettomien ratkaisujen ketjussa saattaisi johtaa onnellisempaan päätökseen.

Teos ei kuitenkaan juuri jälkiviisastele. Sävy on toteava silloinkin, kun aseellista kommarivallankumousta pelkäävä poliisipäällikkö perustelee valheellisen lennokkaasti pormestarille, miksi armeijaa tarvitaan paikalle tukahduttamaan epäilyttävä liikehdintä. ”Chief Thompson’s fears are all wildly inaccurate.”

Backderf, ja sitä myöten lukija asettuu kyllä selkeästi uhrien puolelle väkivaltakoneistoa vastaan, mutta tilanteen järjettömyyttä myötäeletään monelta kantilta. Järjestelmän rattaat jauhavat, olosuhteet ajavat yksilöitä törmäyskursseille ja lähtökohtaiset ongelmat väijyvät syvällä yhteiskunnan rakenteissa.

Vaikka kirja pysyttelee tiukasti ajassaan ja asiassaan, on sitä mahdotonta lukea tässä ajassa peilaamatta viestejä amerikkalaisen yhteiskunnan ajankohtaisiin ilmapiirihaasteisiin.

Äänekäs aukeama.

Aivan kuten My Friend Dahmer taipui helpohkosti elokuvaksi, on Kent Staten tiukka käsikirjoitus myös helppo nähdä dramaattisen epookkielokuvan pohjana. Elokuvaversioita ajatellessa alleviivautuu miksi molemmat ovat sarjakuvana jotain aivan muuta.

Backderfin piirrosjälki on velkaa ainakin 1980-luvun punk-grafiikalle, hippivuosien underground-sarjakuville ja Kent Staten alkukohtauksessa vilahtavan Mad-lehden humoristiselle kuvitukselle.

Jälki on jopa siinä määrin hauskan ”sarjakuvamaista”, että ensikohtaaminen Derf Backderfin sarjakuvan kanssa saattaa jättää ristiriitaisen olon. Käsiteltävien yltiövakavien teemojen, inhimillisen draaman, tarkkasilmäisen yhteiskunnallisen dokumentäärin ja piirroksiin taitavasti nyherretyn kumiukkomaisuuden välille jää kiehtova juopa. Historiallisia tositragedioita pyörittelevät tarinat eivät korosta vakavuuttaan ulkoasullaan. Tekijän kynänjälki luo kerronnallisen tason ja tunnelmallisen auran, jota ei voi saavuttaa elävillä näyttelijöillä tai jonkin toisen, esimerkiksi perinteisempää realismia tavoittelevan piirtäjän tyylillä.

Helppoja vertailukohtia ovat Robert Crumbin Blues-henkilökuvat tai Joe Saccon reportaasisarjakuvat sota-alueilta, joissa underground-sarjakuvan visuaalinen perinne ja asiapohja yhdistyvät. Faktat ovat faktoja, mutta sarjakuvakerronta tunnetasolla myös jotain ihan muuta. Kuvamaailma toisaalta etäännyttää asiat helpommin käsiteltäviksi, toisaalta tuo tunnekokemuksen lähemmäksi.

Sarjakuvallista kyynelkaasua.

Backderfin kerronta etenee konstailematta perinteisessä ruutukaavassa. Kent Staten laaja sivumäärä mahdollistaa kuitenkin sisällöllisesti ja rytmityksellisesti monenlaista.

Dramaattiset koko sivun kuvat korostavat pointteja. Kireissä joukkokohtauksissa ruutujen tukottaminen täyteen toimintaa tai vastakohtaisesti yksittäisen esineen tai henkilön poimiminen muuten väljän ruudun keskiöön antavat tarinan hengittää. Siellä täällä sivu täyttyy tiukasta taustatiedosta, ja sitten taas relataan hidastempoisen keskustelun äärellä.

Tarvittaessa aika venyy. Kolmentoista kohtalokkaan sekunnin läpikäyntiin kuluu kymmenen aukeamaa. Luotisateeseen jäävien opiskelijoiden kauhu ehtii hiipiä myös lukijan luihin ja ytimiin. Aika matelee ja elämät ja kuolemat vilisevät silmissä. Kent State on tehokasta sarjakuvaa.

Epilogissa pääsee ääneen myös vallassa ollut, ja sodanvastaisten protestien keskeinen kohde, presidentti Richard Nixon. Kuten kaikissa lukemissani sarjakuvissa, tyyppi vaikuttaa tässäkin kyyniseltä mulkulta. Lähdeluettelossa kerrotaan mistä suora lainaus on löydetty.

Hidastettuja hirveyksiä.

Koko käsiteltävä tapaus on ollut minulle vain todella hämärä alaviite amerikkalaisessa historiassa, jonka asiantuntija en tietysti muutenkaan ole. Laiskana jannuna en tarttunut tähänkään kirjaan oppiakseni historiallisia faktoja, vaan kokeakseni taide-elämyksen.

Luin siis teoksen ensin puhtaasti sarjakuvitettuna tarinana. Juttu imaisi mukaansa ja historiallinen näkemys karttui siinä sivussa ainakin siinä määrin mikä jutun laajemmalle ymmärtämiselle on tarpeellista. Mikäli niitä voi tässä selkeästi toisistaan erottaa, ihmisen kokoiset aspektit puhuttelivat yhteiskunnallisia enemmän. Nauttiakseen taide-elämyksestä ei ole siis pakko paneutua journalistiseen toteutukseen.

Kahlasin noottiosion läpi vasta toisella lukukerralla, ja se tarjosi kyllä vielä huomattavaa lisäarvoa vastaten moneen nousseeseen kysymykseen. Kuinka tarkasti tämä uhrin viimeinen puhelu äidilleen perustuu todellisuuteen? Oliko tuon toisen uhrin koira oikeasti juuri tuollainen? Kun yhdessä kohtauksessa kuunnellaan Paul McCartneyn soololevyä, onko sekin homma vahvistettavissa jostain historiallisesta lähteestä? Tutkimuspuoli tarjoaa paitsi yhteiskunnallista kontekstia, myös yllättävän pieniin yksityiskohtiin ulottuvaa aiheen kunnioitusta. Tarkkaa hommaa on nääs juu!

Painotuotteena kirja on kuin Backderfin sarjakuvakerronta. Vahvaa ja kekseliästä perusmenoa. Kovakantinen tiiliskivi tuntuu käsissä aiheeseen sopivan raskaalta. Takakantta sulkiessa on pyörryttävä fiilis.

Kysymys jää ilmaan.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua