Sattumia sarjakuvahyllystä #33: Aino Louhi – Mielikuvitustyttö

Kuva: Ville Pirinen

Ville Pirinen, teksti

Kuvat Aino Louhen sarjakuvakirjasta Mielikuvitustyttö (Suuri Kurpitsa, 2019). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Aino Louhi (s. 1981) on tamperelainen kuvataiteilija, kuvittaja ja sarjakuvataiteilija. Hänen hienostuneesti värikkäät kuvituksensa valaisevat Eppu Nuotion, Helmi Kekkosen ja Katri Tapolan kirjoittamia lastenkirjoja ja maalaustaiteensa jalostaa luonnon muotokieltä kauniiksi, jossain figuratiivisen ja ei-esittävän rajamailla liikkuvaksi kuvavirraksi. Louhi on tehnyt ja julkaissut Kuvatus-nimisiä päiväkirjasarjakuvia yhteistyössä Kaija Papun kanssa vuodesta 2004 lähtien. Kuvatus 11 (Kaino-Kustanne, 2020) on kirjoittamishetkellä tuorein kaksikon päiväkirjasarjakuvajulkaisuista.

Vuona 2019 ilmestynyt Mielikuvitustyttö on Louhen ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa kokonaan soolona tehty sarjakuvakirja. Se ei ole tunnustuksellinen omaelämäkerta, mutta nollavuotiaasta aikuisuuden kynnykselle kasvavan mielikuvitustytön tarinan voi nähdä myös tekijän aiempien päiväkirjasarjakuvien ajatusmaailman jatkojalostamisena. Omakohtaisuuden tuntu on vahva, mutta lukijan on helppo sijoittaa itsensä Mielikuvitustytön tuntemuksiin.

Suomen kirjataiteen komitea valitsi teoksen vuoden 2019 kauneimmat kirjat -kokoelmaan.

Kaunis kuva kauniista kirjasta.

Kirjan ensimmäisellä varsinaisella sarjakuvasivulla kaksi nuorta äitiä työntävät lastenvaunuja tyylikkäissä talvitamineissa. Ilmava kuva on muutamaa tärkeää väriplänttiä lukuun ottamatta mustavalkoinen lyijykynäpiirros. Rajattomana hengittävä ruutu täyttää koko sivun, ja sen alareunaan on tekstattu:

”Ystävyytemme alkaa, kun olemme nollavuotiaita ja tämän mainitsen aina, kun haluan vakuuttaa että olemme parhaita ystäviä.”

Suunnilleen vastaavilla keinoilla kuljetaan kirjan takakanteen saakka. Kuvakerronnan rytmi tiivistyy aina tarvittaessa useampaan ruutuun per sivu, mutta sama ilmavan tiiviyden vaikutelma määrittää myös useamman kuvan aukeamia. Kuvissa riittää yksityiskohtia, mutta ennen kaikkea niissä riittää tilaa. Kuvien alle tekstattu teksti tiivistää ajatukset konstailemattomiksi toteamuksiksi.

Stu, Stu, Studio line hair gel from L’Oreal.

Tarina jakautuu kolmeen osaan, ja osien sisällä kohtauksia rytmittävät ”tyhjät” värisivut. Ensimmäinen, tyttöjen ystävyyttä päiväkerhoajoista ala-asteen päättymiseen saakka luotaava osa on sivumäärällisesti pisin. Siinä ehditään käydä lapsuuden ystävyyden kautta läpi samoja riittämättömyyksien, mustasukkaisuuksien, epävarmuuksien ja ulkopuolisuuksien tunteita kuten myöhemmissä, yläasteelle ja nuoreen kaupunkilaisaikuisuuteen sijoittuvissa jaksoissa. Lapsuus määrittää myöhempiä kasvunpaikkoja, vaikka kasvua myös tapahtuu.

Kaikki kuvatut ikäkaudet sisältävät päähenkilön herkkää häpeilyä, mutta Mielikuvitustyttö ei ole lohdutonta raahustusta eikä siinä tapahdu mitään erityisen kammottavaa tai edes epätavallista. Ystävyyden, ihastumisen ja itsetuntemuksen karttumisen hyville puolille löytyy myös tilaa, ja tarinan kikkailuvapaa tavallisuus on sen suurimpia vahvuuksia. Elämässä riittää draamaa ilman oopperallista liioittelua.

Louhen simppelin tehokkaat kuvat, tiivis teksti-ilmaisu ja tarinan tarkkaan harkittu rytmitys tekevät tavallisesta elämästä taidetta. Samaistumispintaa riittää mikäli inhimilliset tuntemukset ovat tulleet tutuiksi. Mielikuvitustytöstä voi löytää itsensä henkilökohtaisesta sukupuolen tai popkulttuuriviitekehyksen kokemuksesta riippumatta. Kun päähenkilö kuskaa lapsena ystävänsä ovelle kaveripisteitä keräilläkseen New Kids On The Block -jättijulisteen, kuvat Joesta ja Jordanista sekä Danny-pinssin, fiilis välittyy myös niille, joiden ensimmäinen assosiaatio Danny-pinssistä on Ilkka ”Iso D” Lipsanen.

Dannyn Käärme-show 1972, siitä nimittäin vasta hienon pinssin saiskin! Joka tapauksessa, Dannyt voivat olla erit, mutta epävarmat tunteet pysyvät samoina.

Risteyskohtia koulutiellä & elämässä.

Satunnaisemman nykysarjakuvaharrastajan silmään Mielikuvitustyttö ei kenties heti edes hahmotu sarjakuvateokseksi. Louhen piirros-, maalaus- ja paperikollaasijälki assosioituu lapsihahmoineen lastenkirjakuvitukseen, ja puhekuplattomat koko sivun kuvatkin ovat tutumpia kuvakirjamaailmasta. Paatunutta nykysarjakuvanörttiäkään ei ensisijaisesti kiinnosta ruveta vetelemään aikuisten kuvakirjan ja sarjakuvakirjan välisiä rajaviivoja. Sisällön puhuttelevuus on muotoseikkoja olennaisempi asia.

Tekijä itse sanoo Ylen Kulttuuricocktailin jutussa seuraavasti: ”En juuri lue perinteisiä sarjakuvia. Yritin tehdä sellaisen sarjakuvan, jonka itsekin haluaisin lukea. Siksi se on kuvakirjamainen. En halunnut muuttaa sillä maailmaa, vaan tutkia vain ihmiselämää.”

Paatuneen nykysarjakuvanörtin tekee kuitenkin mieli omia teos henk. koht. suosikkitaiteenlajin kaanoniin. Ilmiselvä sarjakuvahan se nimenomaan on, kuvan ja tekstin sisällöllinen ja määrällinen suhde jopa leimallisesti sarjakuvakerronnan perinteestä tuttu.

Melkein perinteistä sarjakuvakerrontaa.

Selvää on myös, että Mielikuvitustyttö ei näytä Masilta, Mustanaamiolta tai Borgtronilta. Aino Louhi on mestari piirtämään hiljaisuutta ja pieniä ilmeitä. Kirja on täynnä kasvokuvia, joiden vähissä viivoissa asuu suuri levottomuus. Ilmeet ja eleet eivät liioittele, revittele tai alleviivaa, ja osuvat siksi tarkasti maaliin. Neuvostoliittolainen anatomisen piirroksen professori saattaisi naputtaa lasten kasvojen luusto- ja lihasrakenteen epätarkkuuksista, mutta tunnekuvauksen psykologinen tarkkuus on heittämällä old master / boss level.

Omaperäiselle jäljelle on vaikeahkoa löytää sarjakuvaesikuvia tai tyylillisiä kollegoita. Jotain kuvallista tai kirjallista hengenheimolaisuutta voi löytää kuitenkin Weng Pixinin, Suvi Ermilän, Ward Zwartin, Ruppert & Mulotin tai Julie Delporten tekemisistä. Mielikuvitustyttö seisoo vahvasti omaperäisillä jaloillaan, mutta ei kuitenkaan ole totaalisen yksinäinen ratsastaja nykysarjakuvan maailmassa.

Kirjan käsittelemät kysymykset kasvukipuilun kauneudesta ja kauheudesta ovat tietysti ikuisia ja universaaleja, mutta ote asiaan tuore. Tärkeä osa tuoreutta on tekijän omalakinen tapa tehdä sarjakuvaa. Katkeransuloinen kuvamaailma ja kikostelematon kirjallinen ilmaisu näyttävät ikiwanhat kysymykset uudessa valossa.

Monella tasolla taiteellinen aukeama.

Inhimilliset ikuisuuskysymykset eivät vanhene, ja kirja onkin vuoden 2021 alussa aivan yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään pari vuotta sitten. Uudelleen (ja uudelleen) lukiessa teoksen iisistä sävypaletista löytyy aina syvempiä sävyjä. Aina ei tarvitse rääkyä täysillä välittääkseen olennaiset viestit, ja Mielikuvitustyttö on täydellinen esimerkki understatementin voimasta. Se ei toistuvassakaan käytössä hakkaa pointtejaan lukijan päähän, mutta sinne ne silti luikertelevat kummittelemaan.

Luku- ja uudelleenlukukokemus säilyy moniselitteisenä, mutta päällimmäiseksi jäävä tunne on lohdullinen. Vertaistukea kaikille meille, jotka ovat joutuneet ja/tai päässeet kasvamaan lapsista aikuisiksi. Tarina resonoi varmasti eri tavalla mikäli on sattunut kasvamaan tytöstä naiseksi 1980- ja 2000-luvun välissä, mutta 1970-luvulla syntynyt ukkokin pyyhkii silmäkulmia villatakin hihaan tasaiseen tahtiin. En ole yksin, kyllähän tämä tästä.

Pieniä eleitä, suuria tunteita.

Ilmestymisvuotensa kauneimpien kirjojen joukkoon valittu 168-sivuinen ja kovakantinen painotuote on etukannen stanssauksia myöten harkittu esine. Painojälki toistaa herkkäviritteiset kuvat komeasti. Koko sopii syliin, ja tarinaa tauottavat värisivut tuovat lisäilmaa nimenomaan lukukokemukseen kokonaisen kirjan mitassa.

Sama tarina toimisi varmasti ilman näitä koko sivun värikylpyjä vaikka netissä julkaistuna, mutta kirjaesineessä nämä hengähdys- ja ajattelutauot ovat olennaisia. Mielikuvitustyttö on vimpan päälle mietitty pötkäle.

Cool jäbä järvimaisemassa. Ei ihme, että kaikki nelosluokan tytöt rakastuvat häneen.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua