Kuva: Ville Pirinen
SARJAKUVA | 54-osainen ja 1 400 -sivuinen sarjakuvalehtipinkka on yhtä aikaa yksinkertainen inhimillinen tarina ja eräs taidehistorian monimutkaisimmista kosmisista eepoksista. Läskimooses tarjoaa ainutlaatuisen kovaa tykittelyä millä tahansa mittarilla.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Matti Hagelbergin Läskimooses-sarjakuvalehdistä (Kreegah Bundolo, 2012–2020). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Matti Hagelbergista (s. 1964) on kirjoitettu aiemminkin tässä artikkelisarjassa. Siispä yleisempää henkilöesittelyä kaipaavat voivat lukea sen näppärästi Hagelbergin Kova Länsi -sarjakuvakirjaa käsittelevän jutun alusta, ja tässä nälkävuoden mittaisessa kirjoituksessa voimme keskittyä pyörittelemään tekijän juuri valmistunutta, järkyttävän mittaista Läskimooses-sarjakuvaprojektia. Hagelbergin työskentelyä, ja nimenomaan Läskimooseksen tekemistä käsitellään tyylikkäästi myös Ylen vuonna 2018 tekemässä Sarjakuvaelämää-dokumenttisarjassa.
Marsin suurherra Lauri Kenttä näyttää erehdyttävästi sarjakuvan tekijältä.
Aloitetaan alkupisteestä. Vuonna 2012 ilmestyy ensimmäinen Herra Matti Hagelbergin Läskimooses-lehti. Lehden tarinaotsikko on ”Maailman kirkas aamunkoitto”. Sen ensimmäisessä varsinaisessa sarjakuvaruudussa on pieni valkoinen piste mustalla taustalla. Toisessa ruudussa piste alkaa liikkua, ja seuraavissa pistemäinen valkeus piirtää ympäröivään pimeyteen säännöllisesti monimutkaistuvaa geometristä kuviota.
Yhdestä pisteestä tyhjyydessä alkaa myös suurellinen maailmansyntytarina, jossa pikakelataan tapahtumia isosta pamauksesta ja alkuhiekan pöllähdyksestä planeettojen ja aurinkojen synnyn kautta siihen kuinka elämä nousee vedestä kuivalle maalle, hirmuliskot tulevat sekä menevät ja apinat valtaavat maan opittuaan käyttämään kapineita. Tapahtumia kuvaillaan vanhatestamentillisin äänenpainoin: ”Hirmuliskot taistelivat keskenään ja joskus ne kuolivat sukupuuttoon ja silloin ne siirtyivät pois maailmasta. Ne siirtyivät ehkä aurinkoon tai sitten ne siirtyivät muualle.” Kuvissa vaihtelevat alkeishiukkaset, alkumeren kalat, dinosaurukset ja neuvokkaat apinat.
Suuri luomiskertomus kerää kovia kierroksia, kunnes jutun keskeyttää hiukan K-Kaupan Väiskiä tai Simo Sisua muistuttava hömelö äijä: ”Vartoos… sorisorisori, että keskeytän. Oon viime aikoina lukenu pari juttua apinoista.” Seuraa epämuodollisen puhekielinen anekdootti tanskalaisen eläinpuiston simpanssista, joka viskelee katselijoita mutapaakuilla. Anekdootin kuvituksena toimii ainoastaan hömelön äijän horiseva naama.
Lehden sisäkansissa on Marsin kartta, ensimmäisellä sivulla kollaasitaideteos luolamiehistä kuussa, ja lehden lopusta löytyy kerhomestarin kerhopalsta lehden tilauskuponkeineen ja puuhanurkkauksineen. Takakannessa on hieno keräilykuva.
Myöhemmin ilmestyvissä 53 lehdessä Läskimooses-tarinakaari haahuilee mahdottoman moneen suuntaan, ja kansissa tekijän etuliite muuttuu herrasta tohtoriksi. Mutta kuten alkuräjähdyksissä on tapana, palikat joista kaikkeus rakentuu tärähtävät tiskiin heti kättelyssä. Kollaasitaideteokset, kerhopalstat, takakansien taidekuvat, kartat ja kaaviot ja muut vanhakantaisen seikkailusarjakuvalehden elementit löytyvät myös sarjan viimeisestä numerosta.
Lehtimuodon pysyvyyttä olennaisempia ovat itse tarinan alkuaineet. Äärimmäisestä pelkistyksestä hienostuneeseen monimutkaisteluun venyvät geometriset kuvasiirtymät, vanhatestamentillisen juhlavan tarinankertojan kosmiset visiot sekä Kalevi-nimiseksi hahmoksi myöhemmin paljastuvan, apinoista aivan liian kiinnostuneen keskeyttäjä-äijän löpisevä lärvi pysyvät saagan näyttämönä koko 1 400 -sivuisen sarjakuvamaratonin ajan.
Kalevi keskeyttää puhuakseen apinoista.
Koska Läskimooseksen sisällöllisten ainesten siisti niputtaminen on hankalaa, turvaudun aina brittiläisen sarjakuvakriitikon Paul Gravettin vuonna 2017 Artreview-lehteen ylöskirjaamaan luetteloon:
”Expansive and expandable, Läskimooses is part retro-neurotic science fiction, part Outsider creation myth, part Finnish national origin, part oddball Gospel, part long-lost cosmogony, part alien encyclopaedia, part never-ending pulpy saga, part man-versus-ape pithecophobia, part cultish evolutionary theory. And ultimately, like none of them at all. And like nothing else yet seen in the medium.”
Kiitos, Paul, laittamattomasti laitettu! Kertoja ehtii piiiiiiiiiitkän saagan aikana käydä läpi tosiaan monenlaista hommaa.
Universumin, aurinkokunnan, maa-planeetan, elämän, ihmisten, ja lukuisten avaruuden planeettojen ja elämänmuotojen kehitys käydään läpi useammalta kantilta. Suuri saaga sisältää mm. kalevalaisia tarinoita Marsissa, aurinkokunnan alkuperäisen planeettajärjestelmän, Ohto-planeetan kristalliolentojen toimia vallitsevan aikakäsityksen ulkopuolella, kaikkea uhkaavan pimeän planeetan jonka oikea nimi on Läskimooses, kosmisesti merkittävän Fu-maailman, Fu-tietoisuuden ja Fu-kansan valtavan monimutkaisen tarinan, Taajuusmestareita ja Sulfiineja, 64 eriväristä avaruudessa vaikuttavaa sädettä, selitykset maan kansojen kuten suomaalaisten tai niin sanottujen unkarilaisten alkuperille, Adorno Naulastuksen kirjoitusten tulkintaa, Kamalattaren ja Horoniuksen, liskoihmisiä, Ankaattorin, Napastanin kauniin neidon, Taklagmag-Ramatomas-Mas-Gramatonin, hohtavaisia Finiittejä, koottavan Thendis-planeetan, Huippusankareita ja ihan he-le-ve-tin monta muuta pikkujuttua.
Kaikki jutut tavalla tai toisella sitoutuvat Suureen Totuuteen maailmoja tuhoavasta Läskimooses-tappajaplaneetasta, joka on törmäämässä maahan. Tiedemiehet ja eliitti eivät ymmärrä ja/tai salailevat totuutta. Kertoja ja muut Kirjoittajat, joille salattu tieto on näkyinä annettu, ovat suuressa vaarassa.
Mm. maailman syntyä käydään läpi muutamaankin otteeseen eeppisen saagan varrella. Teoria tarkentuu eli muuttuu aina tarvittaessa.
Läskimooses muodostuu siis tarinoista tarinan sisässä. Asiasta kuudenteen pompitaan lehtien välillä usein täysin varoittamatta. Juuri kun jokin kertojan tarinalinjoista, esim. Fu-kansan suuri ja vakavamielinen saaga etenee numeron lopussa jännittävään cliffhangeriin, seuraava lehti saattaa sisältää sanattoman apinakomedian tai loikata Marsiin kertomaan Spede Pasasen näköisestä Seppo Ihanisesta rakentamassa Sampoa.
Kertojan poukkoileva metodi turhauttaa aina tasaisin välein juttua keskeyttelevää kuuntelijaa ja puhuva päätä eli Kalevia, mutta voidakseen kertoakseen tietonsa Läskimooseksesta Kertojan on ilmeisesti pakko selittää pohjille juurta jaksain sata muutakin asiaa. Lukija sekä samaistuu Kalevin ärtymykseen kerronnan koukeroisuudesta että oppii nauttimaan odottamattomista käänteistä. Katoppa saakeli, täähän on nyt melkein koko lehti tällä kertaa hienoja kollaasitaidesivuja tai synkkää tilitystä kirjapainotekniikasta ja yksinäisyydestä vaikka justiinsa oltiin pääsemässä asiaan! Ka, eipä siinä! Pitkä muoto mahdollistaa perusteellista ja perusteltua haahuilua.
Varsinainen kehystarina, eli Kertojan ja Kalevin maailmanlopunodottelu mökki- ja jäänmurtajaolosuhteissa avautuu lukijalle pikkuhiljaa. Aluksi suhteellisen leppoisalta vaikuttavasta Kalevista paljastuu ei-niin-kovin-leppoisia puolia, eikä Kertojakaan vaikuta täysjärkiseltä saati luotettavalta.
Juttua ehtii tulla kolmisenkymmentä numeroa ennen kuin hahmojen välinen, ongelmallinen dynamiikka nousee kerronnan keskiöön. Sitten viihdytään taas pitkään tarinoissa tarinan sisällä, kunnes vasta noin neljännenkymmenennen osan korvilla aletaan avata kehyskuviota kunnolla. Kokonaismitassa tämä käännekohta tulee siis reilusti puolen välin paremmalla puolella.
Avaruussota mustavalkokuvina.
Paradoksaalisesti Läskimooseksessa on siis aivan valtavasti mutta tosi vähän tarinaelementtejä. Se on yhtä aikaa huikenteleva eeppisen mittakaavan kosminen toimintamyllytys ja äärimmäisen staattinen ja melankolinen tarina kahdesta surullisesta miehestä.
Hagelberg harrastaa suuria vastakohtaisuuksia, ja tarinaympäristön yhtäaikainen yksinkertaisuus ja monimutkaisuus eivät ole ainoa Läskimoosesta määrittävä vastinpari. Ylevä muodollisuus ja matalaotsaisen vitsailu ovat yhtä olennaisissa rooleissa. Juuri maailmanlopun hetkellä, eli tappajaplaneetan törmätessä maapalloon, on valittujen hoettava arvoituksellista sanalitaniaa pelastuakseen tuholta. Kertoja ja Kalevi suorittavat tätä apokalyptisesti tärkeilevää rituaalia ahtaassa maanalaisessa foliokuopassa, kunnes homman keskeyttää Kalevin yllättävä erektioherkkyys. ”Oho, no kato, huh, sori sori. Nythän mulla muna seisoo!” Läskimooses ei tunnusta korkean ja matalan kulttuurin rajoja.
Kehystarinaa ja lukuisia tarinoita tarinan sisällä yhdistää se, että kerronnalliset sävyt eivät määrity yksiselitteisesti. Jokin yksittäinen pieruvitsi toimii samaan aikaan huvittavana kevennyksenä ja uhkaavana psykodraamana, jokin kosminen käänne tarjoilee tasavahvasti kirkasotsaista uskonnollista patetiaa ja hauskaa popkulttuuriviittailua. Läskimooses on koko ajan ihan saakelin tosissaan olematta koskaan turhan tosissaan. Jatkuva moninäkökulmaisuus toteutuu sekä Hagelbergin kirjallisessa että kuvallisessa ilmaisussa.
Aika-avaruuden taivuttelua mustavalkokuvina.
Mustasta raapekartongista valkoista pintaa esiin raaputtamalla ja siihen tussikynillä piirtämällä tehty Läskimooses voi näyttää melkein miltä tahansa. Abstraktilta geometria-sarjakuvalta, klassista supersankariseikkailuhenkeä edustavalta yksityiskohtaiselta fantasiarealismilta, pallopäiseltä sketsihuumorilta, primitiivisiltä luolamaalauksilta, antiikkisen kotitietokoneen peligrafiikalta, Gustave Doren raamattukuvituksilta, Kivisiltä ja Sorasilta tai Jack Kirbyn Fourth World -sarjakuvien pyörryttäviltä teknis-kosmisilta visioilta.
Kuvajälki vaihtelee kirjallisen aineksen mukaan. Vaihteleva piirrostyyli tuo aina lisäkierteitä kulloisiinkin tunnelmiin ja ainakin jonkin verran selventää lukijalle sitä mitä tarinalinjaa pitkin milloinkin kuljetaan. Maailmat ovat tässäkin suhteessa päällekkäisiä ja sisäkkäisiä. Mökin tai jäänmurtajan toimintaympäristöä näytetään hyvinkin realistisissa kuvissa, mutta molemmissa mestoissa hääräilee myös aina karkealla laatikkopäätyylillä esitetty Kalevi. Kalevala Marsissa -osuudet vedetään suurelta osin hauskalla palikkatyylillä, mutta realistisesti piirretty Härski Hartikainen saattaa pärähtää kuviin facepalmaamaan aina tarvittaessa.
Kuvien tarkkuusasteesta ja tyylilajista riippumatta Hagelberg on jonkinlainen formalisti. Kuvat ovat aina asetelmallisen selkeitä, eikä viiva hippeile vapaan käden jatkeena. Teknisen suorittamisen määrä vaihtelee, mutta kaavakuvamainen selkeys yhdistää kokonaan mustaa ruutua, realistista näkymää mökin kuistista tai näyttävää kokoaukeaman visiota lentävistä Finiiteistä.
Kerronta rytmittyy selkeisiin perusbokseihin. Sivuilla on pääasiallisesti erittäin selkeä ruutujako: 2–6 vakiomuotoista boksia. Kehystarina ja tarinat sen sisällä poukkoilevat ajassa ja paikassa, mutta sarjakuvallinen rytmitys ei lipsahda leikkisäksi. Koukeroinen juttukaari tarvitsee palikkamaisen selkeät raamit.
Kännistä kalevalakohellusta Marsissa.
Kosmisilla areenoilla valtoimenaan risteileväksi sarjakuvaksi Läskimooseksessa on runsaasti pitkiä osioita, joista tavallaan puuttuvat kuvat. Ruuduissa saattaa olla tekstatun kertojaäänen seurana välillä aukeamatolkulla lähinnä pelkkää pimeyttä. Etenkin kohdissa, joissa Kertoja vetäytyy maakuoppaan ja syvälle omaan mieleensä käsittelemään kirjoittamisen prosessia. Kertoja pohdiskelee raamatullisen juhlavaan tyyliin hänelle annetun tehtävän valtavaa vaikeutta, suuren sanoman kommunikointi kirjoittamalla on saamarin tarkkaa puuhaa.
Näissä ”kirjallisissa” osioissa alleviivautuu yksi Läskimooseksen vastakohtaisuuksista. Sarjakuvan ja kirjallisuuden raja ei hämärry vaan tarkentuu. Mustien ruutujen alapuoliskon viivotinviivoille käsin tekstatut pökkelömäiset tikkukirjaimet ovat eri asia kuin kirjan sivulle ladottu fontti, vaikka kirjoituksen sisältö olisi tiukkaa asiaa myös proosateoksen sivulla. Läskimooseksessa teksti on kuvaa ja kuva tekstiä.
Jutun voisi teoriassa sovittaa maailmanhistorian kalleimmaksi tv-sarjaksi tai saatanallisen ylipitkäksi kokeelliseksi oopperaksi, mutta tällaisenaan Läskimooses on niin korostuneesti ja absoluuttisesti nimenomaan sarjakuva, että taidemuodon muuttuessa muuttuisivat myös kokijan äly- ja tunnereaktiot kokonaan toisiksi.
Piirrettyjä kirjaimia.
Vuonna 2012 aloitettu, vaihtoehtoisista todellisuuskäsityksistä ja esoteerisesta salaliittoteorisoinnista innostunut tarina saavutti päätökseensä aivan vuoden 2020 loppumetreillä. Ensimmäisen ja viimeisen numeron ilmestymisten välillä lukijaa ympäröivä todellisuus ehti kirimään Läskimooseksen Kertojan faktaresistanttia maailmankuvaa kiinni yllättävillä tavoilla.
Itse nautiskelin läskäreiden uudelleenlukukierroksesta samaan aikaan kuin tuskastelin lukemalla yhä järkyttävämpiä uutisia faktaresistenttien ex-presidenttien ja suoma(a)laistenkin kannattajiensa mielikuvituksellisen päättömistä salaliittoteorioista.
Vuosi 2012 näyttäytyy nyt tässä suhteessa todellisena viattomuuden aikana, ja Läskimooses vuoden 2021 alun maailmankuvan piinallisen tarkkana profetiana. Hagelbergin sarjakuvan harhaisen jankkauksen ja horinan onneksi erottaa oikeasti harhaisten salaliittoteoreetikoiden jankkauksesta ja horinasta yksi olennainen tekijä: Hagelbergin sarjakuvaa on ilo lukea. Teksti svengaa raamatullisesti ja kuvat ovat nykysarjakuvan juhlaa. Kuvan ja tekstin yhteispeli on nautinnollisen sujuvaa, ja lopputulos aivan ainutlaatuinen sarjakuvataiteellinen paperipyramidi.
Oikeasti satanistipedofiilieliitin 5G-rokotesiruihin ja/tai maapallon litteyteen uskovan jengin Youtube-videot eivät tähän pysty. Ei jaksa kuunnella, katsella eikä lukea. Ehkä Läskimooseksen suurin taikatemppu onkin muokata sössötyksestä innostavaa taidetta.
Se tekee Läskimooseksesta kaiken hienostuneen kulttuurikerrostelun lisäksi inhimillisesti puhuttelevan. Kertoja ja Kalevi ovat toistensa ja omien ajatustensa vankeja. Selkeiden vaillinaisuuksiensa vuoksi ulkopuolisiksi tuomittuja persoonia, jotka kuitenkin tarvitsevat jonkun kuuntelemaan loputtomia turinoitaan. Eivät pahoja tahallaan. Surulliset ukkelit ansaitsevat kenties nimenomaan toisensa, mutta myös empatiaa lukijalta. Nää on monimutkaisia juttuja!
Läskimooseksen jutut vaatii funtsimista.
Varsinaiset vertailukohdat ovat vähissä. Läskimooses on sinänsä täynnä selkeitä referenssejä ensimmäisestä etukannesta viimeiseen takakanteen saakka. Teoksen maailma on syönyt suunnilleen koko kuvataidehistorian sekä kirjallisia aineksia Raamatusta Kalevalan kautta Erich Von Dänikenin ufoteorioihin ja Edgar Rice Burroughsin Mars-tarinoihin.
Sarjakuvamaailmasta kelpaa mikä vaan vanha ja seikkailullinen Tarzaneista Aku Ankkojen ja Ihmenelosten kautta jokaiseen juttuun, jossa esiintyy apinoita tai gorilloja. Tärkeimpänä Suomessa 1970-luvulla King Kong -nimellä julkaistu Mytek-robottigorillasysteemi, jossa King Kong -elokuvan jättiläisgorillalta näyttävää robottia ohjailevat sen pään sisään rakennetusta ohjaamosta Professori Boyce ja metsästäjä Dick Mason. Tämä sarjakuva on tehnyt valtavan vaikutuksen tarinan toiseen keskushahmoon, Kaleviin.
Harhaudun artikkelista hetkeksi kertoakseni henkilökohtaisen muiston k.o. sarjakuvasta. Varsin usein toiminnan tiimellyksessä King Kong -robotilta irtoaa ”peruukki”, ja karvaisen päälaen sijaan näemme kiiltävän kaljun metallikupolin. Tämä on tyhmän näköistä, ja siksipä ala-astetoverinikin loihe aikoinaan lausumaan nämä suuret sanat King Kongin äärellä: ”Ärsyttää kun sisuskumi paistaa!”
Kaikki muutkin laajat tarinakaaret ja -universumit Tähtien Sodasta Marvel-sarjakuvien kautta Uuno Turhapuroihin tai Metsoloihin voidaan laskea vaikutteisiin.
Vertailukohtana ehkä toimiikin vaikka Marvel-sarjakuvien, tai nykyisellään elokuvien, luoma yhtenäinen maailmankaikkeus, jonka sisällä sitten voi tapahtua kaikkea kosmisista kansanmurhista henkilökohtaiseen nenänkaivuuseen. Tyylilajia ja näkökulmia voidaan vaihdella tarpeen mukaan. Marveleista löytyy sitä kreisimpiä ideoita ja hahmoja mitä enemmän suhataan kosmoksessa tai muissa ulottuvuuksissa.
Marvel-kaikkeus antaa suuren lupauksen: kaikki on mahdollista, mitä tahansa voi tapahtua, tyylilajia ei ole tarkasti määritelty. Oman harrastuneisuuteni mukaan jutut kuitenkin pysyvät suhteellisen arvattavina. Tapahtuu vain sellaista mitä periaatteessa Marvel-universumissa voi odottaa tapahtuvan, ja tyylilajien miksailu on kaupallisloogisen turvallista.
Läskimooses-universumi pitää lupauksen paremmin. Tyylilajimikseri on mukavasti sekaisin ja arvaamattomuus aidosti arvaamatonta. Tuntuu, että mitä tahansa todellakin tapahtuu.
Universumivertailu tuntuu oikealta myös siksi, että ajatus on jo toteutunut Hagelbergin itsensä tehtyä erillisiä tarinoita läskäreissä esiintyvien suomaalaisten muinaisuskonnosta, ja tarina on laajentunut tahollaan Leo Kuikan tekemiin neljään Tappavat kädet -lehteen. Kokonaisuus sisältää lisäksi valtavasti viittauksia ja leikkauspintoja Hagelbergin aiempaan sarjakuvatuotantoon.
Saagan mittaan sivutaan montaa tarinaa, hahmoa ja asiaa, joista lukisi mielellään vielä lisää. Jopa pitkällisesti käsiteltyjen hahmojen, kuten Fu-kansan merkkimiehen Agner Mangin elämäntarinaan jää monta aukkoa, joista kuvitteellinen Läskimooses-sarjakuvatehdas voisi vielä vääntää satoja tai tuhansia sivuja sarjakuvaa. Puhumattakaan vain ohimennen mainituista Huippusankareista Atomiviitta, Epänorma, Kolme Seppää ja Incognito. Jokainen ansaitsisi omat lehtensä.
Mahdollisesti aitoon supertehtailutyyliin näitä sivuaskeleita voisivat hyvin toteuttaa heikkotasoisemmat piirtäjät ja kirjoittajat. Priimatasoisen päänimikkeen ohessa läyhäisemmät tusinatuotteet palvelisivat Läskimooses-universumia nähdäkseni oikein hyvin.
Tarinoita tarinoiden sisästä löytyvissä tarinoissa.
Lukukokemus vuosien mittaan noin parin kuukauden välein ilmestyneistä, vaihtelevan mittaisista lehdistä kerhopalstoineen kaikkineen oli tietysti täysin erilainen kuin koko pahvilaatikollisen yhteen putkeen tykittely viimeisen lehden ilmestyttyä.
Vuosien saatossa olen myös lukenut irrallisia lehtiä sieltä täältä uudestaan satunnaisissa järjestyksissä. Niinkin voi päästä ihan hyviin Läskimooses-fiiliksiin, ja jopa suosittelen tällaista ainakin koko tarinan kerran läpipelanneille. Juttu tarjoaa paljon aukkoja oman mielen täytettäväksi, ja mm. koko saagan läpi toistuvat graafiset elementit tökkäävät silmään kivasti. Ehkä tämä epäkronologinen tutkiskelu on vaikuttanut siihen, että muistin jutun hajanaisemmaksi kuin se itse asiassa on.
Yhtenäisenä jatkosarjana nautiskeltuna Läskimooseksessa olikin äkkiväärien käänteiden, huuruisten ”unijaksojen” ja risteilevien tarinalinjojen rinnalla koko ajan aivan perinteistä, selkeästi käsikirjoitettua järkeä.
Alussa, keskellä ja lopussa riittää silti tulkinnan varaa, ja antautuen myönnän: Tykkään hulluna, mutta en minä tätä mitenkään yksiselitteisesti tajua. Todennäköisesti jokainen lukukerta tulee tuottamaan omissa aivoissani edellisestä poikkeavan tulkinnan.
Sivumäärältään ja sisällöltään valtavasta tarinasta on suunnitteilla myös yhtenäinen kirjajulkaisu. Viimeistään sen julkaisun myötä suhteellisen obskuurissa nykysarjakuvamarginaalissa viihtynyt Läskimooses nostetaan kansainvälisen sarjakuvakaapin päälle koko nykytaidemaailman ihasteltavaksi ja kaikki puhuvat tästä suoma(a)laisesta modernin sarjakuvailmaisun kulmakivestä.
Pikkasenko muuten sitten torilla tavataan!
Kiitos kun kuuntelit!
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sattumia sarjakuvahyllystä #65: Noah Van Sciver – As a Cartoonist
SARJAKUVA | Amerikkalaisen indie-sarjakuvan nuori veteraani sekoittelee itseironista omaelämäkertaa huikentelevaiseen historialliseen fiktioon.
Sattumia sarjakuvahyllystä #64: Jack T. Chick – Tehtävä
SARJAKUVA | Kiehtovan kummallinen vanhoillis-uskonnollinen sarjakuva tarjoaa kankeaa kerrontaa ja käppäistä piirrosjälkeä. Huumori- ja kauhusarjakuvan keinoja lainaava lohduton novelli herättää ristiriitaisia ajatuksia.
