Kuva: Ville Pirinen
SARJAKUVA | Absurdien assosiaatioketjujen ja kexeliään kielivenkoilun Q-ningas vääntää simppelin sarjakuvakerronnan tehot maksimiin. Dadaistisesta hupsuttelusta löytyy filosofinen pohjavire.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Jukka Tilsan sarjakuvakokoelmasta Zoppaa ja Zärvintä (Arktinen Banaani 2004). Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Oriveden Eräjärvellä vuoden 1961 alussa syntynyt, ja täten 4.1.2021 juhlalliset 60 vuotta täyttänyt Jukka Tilsa on sarjakuvataiteen lisäksi kunnostautunut naivistisena kuvataiteilijana, muusikkona ja maanviljelijänä.
Hänen vuonna 1980 Zärpä-omakustannelehdissä kehittämänsä yhdistelmä äärimmäisen simppeliä piirrosjälkeä, armottoman absurdeja juonenkäänteitä ja omalaatuista kielellistä kikkailua on tehnyt hänestä kotimaisen underground-sarjakuvan kulttisankarin. Tekijän myöhemmässä tuotannossa piirrostekniikka on hioutunut, tarinat saaneet lisää sävyjä ja kielipeli hienostunut, mutta perusasiat ovat pysyneet. Tilsa on aina hauska, varsinkin hetkellisesti vakavoituessaan.
Väitän, että kaikki suomalaiset 1980- ja 1990-luvulla aloittaneet sarjakuvantekijät ovat saaneet innoitusta Tilsalta. Ilmaisutapojen imitoijia ei välttämättä löydy, mutta Tilsan esimerkki näkyy laajasti ajattelun ja tekemisen vapaudessa. Eräjärven Zärpä-perinne elää ja voi hyvin ideologisella tasolla.
Zärpä-lehdet olivat osa punk-omakustannehuumaa, ja niiden tuoma skenemenestys kipsasi tekijän yli kymmeneksi vuodeksi. Maanviljelybisneksiin keskittynyt tekijä alkoi tehdä sarjakuvia pikkuhiljaa taas 1990-luvun alkupuolella, ja on onneksemme jatkanut niiden tekemistä näihin päiviin saakka. Puupäähattupalkinto Tilsalle myönnettiin vuonna 2001, ja punkjazz-absurdistin kädenjälkeä on nähty nykysarjakuvakuplan ulkopuolella mm. Maaseudun Tulevaisuudessa, Rytmi-lehdessä, Helsingin Sanomissa, Maito Pirkan tiedotuslehdessä sekä Oriveden kaupunkistrategian ja elinvoimaohjelman sarjakuvaversioissa.
Jäämme odottelemaan mahdollisesti jossain utopistisessa tulevaisuudessa siintävää, Oriveden keskustaan nousevaa Tilsalandiaa, joka voisi olla jonkinlainen jokamiehenluokan ITE-taideversio Disney Worldin ja Guggenheimin korskeimmista piirteistä.
Vuonna 2004 ilmestynyt Zoppaa ja Zärvintä (Arktinen Banaani) kokoaa takakansitekstinsä mukaan ”Eräjärven absurdistin etevimmät sarjakuvat ensi kertaa koviin kansiin”. Mukana on materiaalia vuoden 1980 Zärpä-tarinoista ilmestymisvuonna piirrettyyn tarinaan nimeltä Yli-ikäisen näköiset pikkupojat: Toinen heistä muurarina.
Kirjoittamishetkellä tekijän viimeisin julkaistu teos on musiikillista filosofiaa ja huvittavia tositarinoita keikka- ja roudausreissuilta sekoitteleva Julma jytä (Suuri Kurpitsa 2018). Tuotantoon tutustumisen voi aloittaa tarttumalla oikeastaan mihin vaan tekijän lukuisista albumeista. Pääasia että tarttuu.
Ostoksilla-niminen sarjakuva, johon minä ja moni muu törmäsimme ensimmäistä kertaa suomalaisen sarjakuvan antologiassa nimeltä Ruututarha (Otava 1983). Jukka Tilsan tyyli eroaa räikeästi kirjan muista, sinänsä hienoista tekijöistä.
Kokoelma yhdistelee pienlehtiin ja Tilsan omiin albumeihin tehtyjä sivun tai muutaman mittaisia sarjakuvanovelleja ja yhden sivun formaattiin tykiteltyjä lehtisarjakuvia, kuten Rytmi-lehden musiikkisidonnaiset Kannat Kattoon -jutut ja vielä vuonna 2004 ainoastaan Maito-Pirkan tiedotuslehdestä maanviljelyjengille tutut Venetsijärvellä-agraaritarinat. Alkuperäisestä julkaisualustasta ja aihepiiristä riippumatta sarjakuvia yhdistää arvaamaton ajatuksenjuoksu ja hyväntahtoinen höpsismi. Hyväntahtoisuus ei tarkoita lällyä löysäilyä tai edes poliittista korrektiutta, vaan sitä että juttujen lukeminen ennemmin vähentää kuin lisää maailman ahdistavuutta.
Helsingin Sanomien tuore kuusikymppishaastattelu päättyy lainaukseen, joka sopisi myös jonkin Jukka Tilsan sarjakuvahahmon puhekuplaan. Vaikkapa neliraajaiselta parrakkaalta sulakkeelta näyttävä erikoishahmo Parrakas Sulake voisi tokaista jonkin jutun päätteeksi:
”Olisi hienoa, jos olisi sanoma. Sellainen käy kateeksi myös biisejä sanoittaessa. Mutta minä tähtään vain hölmäkkyyden maksimointiin.”
Tekijä siis irtisanoutuu sanomallisuudesta, mutta sanoma on jossain määrin näkökulmakysymys. Koen Tilsan tuotantoa lukiessa hölmäkkyyden maksimoimisen suurempana, suorastaan ohjelmallisena agendana. Pakollisen rationaalista arkijyystöä ei elämässä pääse pakoon, mutta maksimaalista hölmäkkyyttä edustavat sarjakuvat tarjoavat aina pienen loman normiajattelun vankilasta.
Tarkka havainto sarjakuvasta Jatsin kauhistus.
Novellista toiseen alkuasetelmat, kertautuvat käänteet ja loppuratkaisut rikkovat arkilogiikan sääntöjä, mutta sarjakuvakerronta on hillityn perinteistä. Zoppaa ja Zärvintä osaa lukea jokainen Pulterista, Masista, Nakke Nakuttajasta tai Tintistä selvän saava henkilö. Vuosien saatossa tekijän viiva ja piirrosvälineet elävät lievästi, mutta ruutuihin on alusta saakka piirretty vain oleellisimmat asiat. Usein tämä tarkoittaa yhtä tai kahta pökkelömäistä hahmoa jonkin kerronnan kannalta tärkeimmän esineen äärellä, ja hyvin viitteellistä tapahtumahorisonttia. Kielellinen ilottelu on kompaktia, ja siksi niin moni Tilsan puhekupla on jäänyt elämään toisteltavina hokemina kaltaisteni sarjishyypiöiden fraasivalikoimiin.
”Loppujen lopuxi mies osti 3mi kulmaisen hevosen. – Eihän sillä voinut razastaa!”
”Saahan näistä perkele zakkinappuloita zorvaamalla!”
”En mit’n kuule. On meny zoppaa gorfaan.”
”Spitaalisen hyvää! Saisinko vielä palan?”
”Hyi helkkari! Munat näkyy!”
”Oli vissiin kiire syömään sitä talkkunaa.”
”Pyhä Aarno Raninen! Kiharat hiukset!”
”Siellä hieno mies. Turbaani päässä istuu tykö.”
Sekä Balladi meriviixistä -nimisestä tarinasta löytyvä, kenties kaikkien aikojen kaunein suomen kielen lause:
”Luodolla torkkuvat viikset jäykkänä unesta.”
Klassikkorepliikkien lisäksi kerronta on klassista. Simppelit ruuturakenteet, kikkailemattomat kuvakulmat ja -koot, miltei symboleiksi yksinkertaistetut hahmot jäyhine ilmeineen ja liikkeineen, sekä väistämättömän helppolukuisesti vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas kulkevat tarinat täyttävät myös Zoppaa ja Zärvintä -kokoelman.
Tilsan sarjakuvakielioppi on traditionaalista, ja kuvailmaisu asettuu helposti omaan lokeroonsa huumorisarjakuvan perinteessä. Uusimmistakin töistä löytyy punk- ja ug-vaikutteensa, mutta jälki on silti lähempänä vanhojen Mikki Hiirien selkeyttä kuin vaikka Joakim Pirisen postmodernisti kulmikkaiden sarjakuvien trippailevaa suherrusta.
Kuusitoista vuotta vanhasta kokoelmasta löytyy jo Jukka Tilsan nykytyyliä edustavia sarjakuvia, joissa simppeli piirrosjälki on välineensä suvereenisti hallitsevan ammattilaisen hiottua viivaa. Tilsa ei briljeeraa taidolla, juttu kulkee aina vain tarpeellisimpien viivojen varassa.
Erikoisia käänteitä, tavanomaista kerrontaa.
128-sivuisessa kokoelmassa ehtii tapahtua kaikenlaista. Metsävartija lohkeaa pieniksi muruiksi, rumpali Elvin Jones korvaa Tohtori torikauhun auton moottorin, Kesäjänis oikoo vääriä nuotteja vasaralla, fakiirien formulakisoissa ennakkosuosikki Francis Biltema hyytyy lähtöruutuun, keitossa on mies, MC Näkäräinen unohtaa sävelkorvansa rannalle, jäätelö ei löydä järveä joka otti taksin kioskille ostaakseen jäätelöä, puuro pelastaa Nahkalippis Cityn seriffin, kuu naamioidaan viiksillä, lehmä haluaa nähdä keinosiemennysyhdistyksen sonniluettelossa Robert Redfordin näköisen siitossonnin ja Supermaunon puhelin alkaa soida heti kun pytylle istahtaa.
Eri mittaiset ja toisistaan riippumattomat novellit sisältävät monenlaisia dramaturgisia rakenteita. Toistuva piirre on se, että lähtötilanteen ja loppukaneetin välissä juttu kääntyy ympäri, kannoillaan ja odottamattomaan suuntaan aina useita kertoja. Tarinat ovat sisäisesti aukottoman loogisia, mutta tarvittavan absurdin hölmäkkyyden tason saavuttamiseksi asetelma väännetään aina enemmän kuin yhdelle mutkalle.
Tuntuu että tekijä keksii käänteitä ruutu kerrallaan piirtäessään, mutta sarjakuvallinen toteutus ei kuitenkaan ole villisti vapaata free jazz -kuvaimprovisaatiota. Selkeät ruutujaot, tehokkaat sommitelmat ja tiukka dialogi kielii mietitystä käsikirjoitus- ja luonnosteluvaiheesta.
Zoppaa ja Zärvintä -kokoelma sisältää myös neljä ”Tilsa selittää” -sivua, jotka kommentoivat tekoprosessia. Siellä lukee mm. seuraavasti: ”Jos luonnostelu otetaan mukaan, jo yhteen mutkikkaaseen ruutuun voi tärvääntyä tunteja.”
Paljon tapahtumia vähillä viivoilla.
Pelkistetty yleisilme korostaa mukaan valittuja yksityiskohtia. Pienet jutut saavat suuria merkityksiä. Kun ylimääräistä ei kuvista juuri löydy, saa yli-ikäisen näköisten pikkupoikien kirjahyllyn päällä nököttävä Spede-patsas ansaitsemansa huomion. Hoopo-Joren lähikuvassa väpättävä huuli ja yksinäinen kyynel ovat iso juttu. Kun pormestari nousee odottamatta vessanpöntöstä toimittamaan Supermaunolle hopeisen kultakellon, molempien ilmeet puhuvat paljon. Vähäisillä elementeillä pöljäilystä otetaan irti maksimitehoja.
Tilsan sarjakuvamaailmalle on vaikea löytää varsinaisia verrokkeja, mutta hengenheimolaisuutta voi nähdä muun muassa Tommi Liimatan sarjakuvissa, Petteri Tikkasen Black Peider -jutuissa, Kamagurkan ja Seelen Cowboy Henkissä tai Kazin Underworld-stripeissä. Jotain vastaavaa hallittua irtonaisuutta ja luontevasti äkkiväärää ajattelua löytyy kaikista.
Cameorooleissa Pertti Pasanen ja saksirapu.
Luonteva, alleviivaamaton kummallisuus on yksi syy miksi palaan usein Jukka Tilsan taiteen äärelle. Maksimaalisessa hölmäkkyydessä ei ole mitään väkisinväännettyä outoilua saati yliyrittämistä. Vaikuttaa siltä kuin tekijän aivoissa assosiaatiot ketjuttuisivat automaattisesti aivan toisin kuin omissani. Yksinkertainen ”tämä tulis täältä, ja menis sitten tonne” -juonikuvio johtaa aivan eri jorpakkoon kuin omissa ajatuksissani.
Tämä ”enpä ois itte tämmöstä keksiny” -efekti lienee omalla kohdallani yksi yhdistävä piirre kaikessa puhuttelevassa taiteessa. Uskallan väittää, etten ole yksin: Ihmiseen tarttuvat tekeleet, joissa on jotain tarpeeksi tuttua että lähestyminen on helppoa, mutta myös jotain tarpeeksi vierasta että pääsee hetkeksi leikittelemään toisenlaisella ajattelulla.
Zoppaa ja Zärvintä tarjoilee 60 erillistä tarinaa eli 60 erillistä toisinajattelun leikkikenttää, joilla sohlata ees taas. Leikkikentiltä takaisin arkeen raahustaessa kaikki tuntuu astetta vähemmän kauhealta. Eipä vissiin vähän jes!
Tilsan sarjakuvien lukeminen tarjoaa aina ”jotain muuta”, vähän kuin kippaisi kiljua perunakuopassa.
Tilsallekin käsikirjoituksia tehnyt Pauli Kallio on toimittanut kokoelmateoksen ja kustantaja Arktinen Banaani painattanut asiallisen kovakantisen pötkylän, joka on kestänyt kovaa lukemista jo yli viidentoista vuoden ajan. Lämpimästi värikäs kansikuva, jossa innostunut luupää esittelee kattilassa möllöttävää tympääntynyttä kalanruotoa onnistuu välittämään jotain olennaista sisäsivujen muodoista ja sisällöistä.
Vuonna 2004 ilmestynyt teos ei sisällä yhä uraansa jatkavan tekijän kaikkia parhaita juttuja, mutta pysyy silti järkevänä, tai sopivan vähäjärkisenä esittelynä Jukka Tilsan sarjakuvien meiningeistä. Vanhimmat ja pelkistetyimmät jutut luulin lukeneeni niin monta kertaa, että ne olisivat tallentuneet muistiin viimeistä viivaa myöten, mutta kyllä niistäkin löytyi uusimmalla uusintakierroksella yhä uusia pikkunippeleitä aiempaa analyyttisempään diggailuun.
Tällä lukukierroksella opin myös aiemmin sivuuttamani asian. Kaverin olan takana leijuvan piimäpurkin ampumisesta joutuu telkien taa koska:
”Leijuva piimä, se on rauhoitettu.”
Ettekö jo käsitä?
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sattumia sarjakuvahyllystä #65: Noah Van Sciver – As a Cartoonist
SARJAKUVA | Amerikkalaisen indie-sarjakuvan nuori veteraani sekoittelee itseironista omaelämäkertaa huikentelevaiseen historialliseen fiktioon.
Sattumia sarjakuvahyllystä #64: Jack T. Chick – Tehtävä
SARJAKUVA | Kiehtovan kummallinen vanhoillis-uskonnollinen sarjakuva tarjoaa kankeaa kerrontaa ja käppäistä piirrosjälkeä. Huumori- ja kauhusarjakuvan keinoja lainaava lohduton novelli herättää ristiriitaisia ajatuksia.
