Kuva: Ville Pirinen
SARJAKUVA | Maailman vaisuin supersankarisarjakuva onnistuu paradoksaalisesti sekä pilkkaamaan että ihastelemaan koko naamiosankarigenreä. Tragikomediallinen saaga pysyy ihmisen kokoisena, vaikka tarinan keskiössä ovat yliluonnolliset lihasvoimat ja ällistyttävä kuolemansäde.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Daniel Clowesin sarjakuvateoksesta Eightball # 23: The Death-Ray (Fantagraphics 2004)
Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Chicagossa vuonna 1961 syntynyt Daniel Clowes on eräs amerikkalaisen nykysarjakuvan keskeisimmistä tekijöistä. Hänen vuosina 1989–2004 ilmestynyt sarjakuvalehtensä Eightball on 1990-luvun tärkeimpiä amerikkalaisen vaihtoehtosarjakuvan julkaisuja. Eightball-lehdet sisältävät sekä monenkirjavia irrallisia sarjakuvanovelleja että pitkiä jatkosarjoja, joita myöhemmin on koottu omiksi kirjoikseen.
Lehden sivuilla ilmestyneistä jatkotarinoista tunnetuin lienee Ghost World, joka ilmestyi kokoelmakirjana vuonna 1997. Sarjakuvan pohjalta tehty, Clowesin itsensä käsikirjoittama ja Terry Zwigoffin ohjaama, vähintäänkin kohtuullisen hyvä elokuva ilmestyi vuonna 2001. Levy-yhtiönä paremmin tunnettu Bad Vugum julkaisi laadukkaan suomennetun sarjakuvalaitoksen Ghost Worldista vuonna 2002.
Lyhyiden, lähinnä tummasävyistä absurdia komediaa sisältävien sarjakuvapurkausten ja pitkien, filosofisien tarinakaarien välillä kimpoilevat Eightball-lehden numerot vuosilta 1989–1997 löytyvät kätevästi massiivisesta uudelleenjulkaisusta nimeltä The Complete Eightball 1–18 (Fantagraphics 2015). Clowes teki Eightball-nimistä lehteä vielä viisi numeroa vuosina 1998–2004, mutta niissä ei enää kimpoilla tarinasta toiseen. Ne sisältävät myöhemmin omina kirjoinaan julkaistut laajat tarinat David Boring, Ice Haven ja The Death-Ray.
Kuten otsikko kertoo, tässä jutussa luettava tarina on The Death-Ray, ja hyllystä löytyvä laitos on nimenomaan viimeisenä Eightball-lehtenä ilmestynyt versio. Siksi kannessakin lukee vielä Eightball eikä kyseisen tarina nimi.
Kasipallovuosiensa jälkeen Clowes on keskittynyt pidempiin, omina kirjoinaan julkaistuihin sarjakuvatarinoihin ja elokuvakäsikirjoituksiin. Laajasta tuotannosta suomeksi on Ghost Worldin lisäksi ilmestynyt pitkä tarina Wilson (Like 2011) ja alun perin Eightballin sivuilla julkaistu 24-sivuinen Gynekologiaa (Huuda Huuda 2012). Alkuperäiskielisistä jutuista kannattaa haalia käsiinsä nyt jo luetteloitujen lisäksi ainakin kirjat Pussey! (Fantagraphics 2006), Mister Wonderful (Pantheon Books 2011) ja Patience (Fantagraphics 2016).
Tupakka on myrkkyä.
The Death-Ray on tarina hiljaisen kaupungin hiljaisesta teinistä, joka saa edesmenneen isänsä tieteellisen kokeen seurauksena epäinhimilliset voimat polttaessaan tupakkaa. Lisäksi isän perintönä päähenkilön käsiin päätyy ase, The Death-Ray, jolla voi hävittää ihmisiä ja eläimiä jäljettömiin. The Death-Ray on siis supersankarisarjakuva.
Supervoimaiset trikoosankarit ja genren lukemattomat, toistaan geneerisemmät julkaisunimikkeet ovat aihe, jolle sekä Daniel Clowes että melkein koko amerikkalainen vaihtoehtosarjakuva naureskelivat koko 1990-luvun ajan. Clowesin omat hervottomat Dan Pussey -tarinat kertovat yksinkertaisia supersankarisarjoja piirtävästä meganörtistä supersankariviihdeteollisuuden julmissa rattaissa. Monessa muussakin jutussa voi nähdä kuinka aikuisille suunnattuja tarinoita suoltava tekijä turhautuu sarjakuvalle asetettuun rooliin: lapsille soveltuvat viittaheikit viittavihollisineen vievät huomio- ja hyllytilan muilta sarjakuvamuodossa kerrotuilta tyylilajeilta ja tarinoilta.
1990-lukulaisen vaihtoehtosarjakuvan suhde vanhoihin viittasankareihin ja superlehtiin on kuitenkin kaksijakoinen. Daniel Clowes on tästä selkeä esimerkki, hänen piirrosjälkensä ja oikeastaan koko visuaalinen ilmaisunsa tussiviivasta sivutaittojen kautta kirjasuunnitteluun nojaa jonkinlaiseen rakastavan ironiseen nostalgiaan lapsuuden sarjakuvalehtiä kohtaan, ja sitä kautta myös superseikkailujen dynaamisesti jäykkien visioiden vaikutus on ilmeinen. Vaikutepaletilla sotketaan sekä naamiosankarigenren suvereenien mestareiden ilmaisua että kämäisempien rivitekijöiden tahattoman koomisia ratkaisuja.
The Death-Ray törmäyttää näkökulmat. Visuaalinen muoto on yhtä aikaa modernisti tyylikäs ja nostalgisen vanhakantainen. Tarinallinen sisältö sekä tekee kunniaa supersaagojen rakenteelle että alleviivaa niiden ongelmia.
Aukeamallinen sähäkän jäykkää supervoimailua.
Tarinan päähenkilö on molemmat vanhempansa sairauksille menettänyt teini-ikäinen Andy, joka asuu dementoituvan isoisänsä kanssa. Koulussa lähes huomaamattomalla, kaikesta ulkopuolisella Andylla on yksi ystävä, yhtä ulkopuolinen mutta huomattavasti vihaisempi Louie. Periaatteessa sympaattisia kavereita molemmat, mutta myös kaikilla normaaleilla epävarmuuksilla ja ongelmilla varustettuja ikäluokkansa edustajia. Aivan kuin oikeita ihmisiä!
Louie houkuttelee Andyn röökaamaan, ja siitä alkaa saaga, joka kerrotaan pysähtymättä uskottavien tieteellisten selitysten äärelle. Andyn isä on tykitellyt lapseensa jotain kokeellista hormonihoitoa, joka aktivoituu pojan maistaessa ensi kerran tupakkaa. Tarkoituksena on ollut tehdä lapsesta hintelän syrjäytyjän sijasta suosittu urheilumenestyjä, ja täten auttaa tätä sopeutumaan poikalasten ahtaisiin yhteiskuntarooleihin. Andysta tulee röökihormonien vaikutuksesta kuitenkin aiottua vahvempi, eikä hänen kiinnostuksensa menestystä tai sopeutumista kohtaan lisäänny pätkääkään.
Valtavat lihasvoimatkaan eivät varsinaisesti kiinnosta, koska niiden hyödyt rajoittuvat normaalioloissa lähinnä fyysiseen raatamiseen ja urheilusuorituksiin. Voimista paljon kiinnostuneempi on ainoa kaveri Louie, joka näkee tilanteessa lähinnä mahdollisuuden hakata kaikki lähipiirin kusipäät.
The Death-Ray sisältää varsin suoria viittauksia Hämähäkkimiehen (nykyisten Marvel-elokuvien aikakaudella suomeksikin Spider-Man) tarinaan, onhan siinäkin kyseessä biologiset vanhempansa menettänyt koululaishissukka, joka saa yllättäviä fyysisiä kykyjä. Hämähäkkimies eli Peter Parker oppii kantapään kautta kuinka ”suuret voimat tuovat suuren vastuun”. Hämis-Peter viettää loppuelämänsä ei-sinänsä-mitenkään-täydellisenä, mutta kuitenkin suhteellisen kirkkaalla moraalis-eettisellä kompassilla itseohjautuvana oikeuden puolustajana.
Andyn tarina on realistisempi versio aiheesta. Hänen pyrkimyksensä voivat olla peterparkeriaaniset, mutta ulkopuolisesta superteinistä kasvaa ulkopuolinen superaikuinen, ja vastuunkantokyky pysyy inhimillisen rajallisena. Asiaa ei auta astetta arvaamattomampi uskottu ja ystävä Louie, jolla riittää jaettavaksi asti turhautumia ja katkeruutta jo kouluvuosina.
Vastuutonta voimankäyttöä.
Koko tarina kerrotaan lyhyissä fragmenteissa, ja juttu hyppii Andyn keski-ikäisestä nykyisyydestä (vuosi 2004) ja teini-iän (kaikesta päätellen 1970-luvun loppu) supervoimien löytymisen kautta nuoreen aikuisuuteen ja loikkii aikatasojen ja kerrontakeinojen välillä edestakaisin.
Jokin segmentti sisältää pelkkiä puhuvia päitä vastaamassa samaan haastattelukysymykseen, toinen näyttää vanhalta kahdella värillä painetulta superseikkailulta, ja useissa eri kerrontatasot ja -tavat sekoittuvat saumattoman iloisesti. Yhtenäinen dialogi voi kulkea mukana vaihtuvissa visuaalisissa ympäristöissä. Välillä ruudut rajataan niin, että osa puhekuplien tai kuvien viesteistä jää rajojen ulkopuolelle. Jokainen aukeama tai sivu on oma visuaalinen kokonaisuutensa omine otsikkoineen. Tarinaa valotetaan useiden hahmojen näkökulmista ja yksittäisten anekdoottien kautta yhden selkeän punaisen langan sijaan.
Samankaltaista tarinan visuaalista ja sisällöllistä pilkkomista löytyy tekijän myöhemmistä julkaisuista, ja The Death-Ray näyttäytyy vuonna 2020 luettuna kiinnostavana kokeilualustana.
Katugallup.
Tarinan päähenkilöön voi samaistua, mutta tekemisiään on vaikea sympata. Clowesin sarjakuvien henkilöt, etenkin miespuoliset päähenkilöt tuppaavat olemaan aina jokseenkin ankeita ja moniviallisia tyyppejä. Clowes osaa piirtää hahmojensa kasvot tarvittaessa korostetun realistisella psykologisella tarkkuudella, ja tarvittaessa pelkistää tyypit ohuiksi sarjakuvakarikatyyreiksi. Ilmaisukeinojen välillä seilaaminen puhuttelee tasapuolisesti järkeä ja tunnetta.
Asia korostuu The Death-Rayn kaltaisissa jutuissa, joissa viitataan jatkuvasti visuaalisesti ja sisällöllisesti sarjakuvan historiaan. Oikean maailman monimutkaiset ongelmat ja monimutkaisesti ongelmalliset ihmiset pudotetaan perinteisesti yksinkertaisempana nähtyyn sarjakuvamaailmaan.
”What good is having a friend with super strength if you can’t even find some bullies to beat up?” on Louien esittämä olennainen kysymys tarinasegmentissä nimeltä The Adventures of The Death-Ray. Vastaantuleva kovisporukka ei provosoinnista huolimatta käy hänen kimppuunsa. Sarjakuvalliset supervoimat vaikuttavat hyvin pitkälti turhilta tässä sarjakuvassa.
Suuria pieksemislihaksia huomattavasti rajumpi, ja vielä ohuemmin selitetty filosofinen väline tarinassa on päähenkilön nimikkoase, The Death-Ray. Klassiselta lelusädepyssyltä näyttävä vehje, jolla ampuminen hävittää uhrinsa totaalisesti. Tapahtuma on visuaalisesti apea, uhri vain katoaa maisemasta koskaan palaamatta, eikä esimerkiksi räjähdä liekkeihin tai sinkoudu näyttävästi psykedeeliseen ulottuvuuksien väliseen vortexiin. Kuolemansäde on lopullinen, mutta arkisen banaali ongelmien ratkaisin. Andy päätyy käyttämään sitä tarinan aikana muutamia kertoja, aina inhimillisen hatarin perustein. Suuri voima ei tuo automaattisesti suurta vastuuntuntoa.
Kauhea kuolemansäde!
Vuonna 2004 ilmestynyt juttu edelsi selkeästi nykyistä supersankareilla juhlivaa sarjakuvaelokuvahärdelliä, jossa pyöritellään tätä nykyä miljoonien dollareiden lisäksi Marvel- ja DC-kustantamoiden klassisimpia hahmoja ja tarinoita. Supersankarien elokuvauniversumit uusiokäyttävät sekä Daniel Clowesin lapsuudessa tuijottelemaa kirkasotsaista tarinaosastoa että myöhempiä, naamiokostajien synkkiä ja epäilyttäviä piirteitä korostavia saagoja.
The Death-Ray on synkeästä ihmiskuvastaan ja tylpästä tarinastaan huolimatta enemmän sukua 1950-luvun kirkasotsaiselle koko perheen Mustanaamiolle kuin Alan Mooren Watchmenille tai Frank Millerin synkille Batmaneille. Kuvat viittaavat selkeästi ikiwanhaan, puhtoiseen tapaan esittää myyttisiä sarjakuvaheeroksia.
Clowes katselee superhahmonsa puuhia lähtökohtaisesti melko yksinkertaisena, lapsuuden sarjakuvalehdistä apinoituna toimintana. Siinä missä Moore ja moni muu hänen jälkeensä on pohtinut omankäden oikeutta jakavien superhahmojen ongelmallisuutta syvällisesti sekä yksilöpsykologisesta että yhteiskunnallisesta näkökulmasta, The Death-Ray tuntuu suhtautuvan koko asian pohdiskeluun olankohautukselta.
Yliluonnollisilla kyvyillä varustetut, sukkahousuissa sähläävät naamiokostajat ovat sukkahousuissa sählääviä naamiokostajia, eikä asia muutu sen järjellisemmäksi syvälliselläkään ruoppauksella. Koko väkivaltainen kuvio on niin suuressa ristiriidassa arkimaailman kanssa, ettei vakuuttavakaan selittely auta. Death-Rayn supervoimat eivät ole cool, vaikka kuinka visualisoisi mielessään lentäviä erikoislaitteita ja näyttäviä taisteluja pahiksia vastaan. Vaikka The Death-Ray on tarinaltaan ehta supersankarisarjakuva, on se korostuneesti genreä ja sen vakiintuneita käytäntöjä ulkopuolelta arvioivan tekijän teos.
Sarjakuvia sarjakuvasta, sarjakuvassa.
Itse olen varhaisteinistä saakka jaksanut fanitella niin eskapistista superointia kuin arkisinta omaelämäkerrallista nykysarjakuvaa. Hyllystä tarttuu käteen yhä yhtä usein vanha Hulk kuin moderni taidesarjakuva. Kaikelle löytyy oma käyttötarkoituksensa. Noin joka kahdeksannen modernin Marvel-elokuvan äärellä tavoitan sisäisen 13-vuotiaani ja nautin trikoohahmojen ihmeellisestä mäiskeestä. Kaikki ne on silti kärsittävä läpi, kun on sille tielle lähtenyt.
The Death-Ray taipuisi oikeissa käsissä luultavasti varsin omaperäiseksi elokuvaksi, mutta kadottaisi yhden ilmeisimmistä muodon ja sisällön välisistä valttikorteistaan.
Sarjakuvalehden formaatilla leikkivä sarjakuvalehti kommentoi itseään ja teemansa koko ajan monella eri levelillä. Ehkä siksi itseäni miellyttää nidottu lehtiversio The Death-Raysta sinänsä komeaa kovakantista kirjajulkaisua enemmän. Muoto kertoo tarinaa siinä missä sisältökin.
Kuusitoista vuotta sitten ilmestynyt tarina meni itseltäni lievästi ohi ilmestyessään, ja oli sellainen 3/5-tason muotokokeilu vaikkapa saman tekijän Ghost Worldiin verrattuna. Ihan okei, muttei mitään ihmeellistä, jota palaisin tutkimaan aina tasaisin väliajoin.
Vuoden 2020 uudelleenluennassa tarina tuntuu toimivan täysillä. Olen joko kehittynyt tai taantunut lukijana. Täytyypä lukaista muutkin Daniel Clowesit läpi uudemman kerran.
Superdudet on cool tai mist mie tiijjän, ehämmietiijjä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sattumia sarjakuvahyllystä #65: Noah Van Sciver – As a Cartoonist
SARJAKUVA | Amerikkalaisen indie-sarjakuvan nuori veteraani sekoittelee itseironista omaelämäkertaa huikentelevaiseen historialliseen fiktioon.
Sattumia sarjakuvahyllystä #64: Jack T. Chick – Tehtävä
SARJAKUVA | Kiehtovan kummallinen vanhoillis-uskonnollinen sarjakuva tarjoaa kankeaa kerrontaa ja käppäistä piirrosjälkeä. Huumori- ja kauhusarjakuvan keinoja lainaava lohduton novelli herättää ristiriitaisia ajatuksia.
