Kuva: Ville Pirinen
SARJAKUVA | Uskottavan valveunimaailman rakentava sarjakuva on virkistävän omaperäinen ja lohdullinen poikkeus dystopiakuvausten synkeässä joukossa. Taitava lyijykynäpiirrosjälki kuljettaa lukijan kauas arjen tuolle puolen.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Amanda Vähämäen sarjakuvateoksesta Cani Selvaggi (Canicola 2013)
Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Tamperelaissyntyisen ja sittemmin helsinkiläistyneen Amanda Vähämäen (s. 1981) sarjakuvia on julkaistu enemmän ulkomailla kuin Suomessa. Se ei ole mitenkään täysin tavatonta, mutta tekijän julkaisuluettelo on poikkeuksellisen kansainvälinen. Vähämäki voitti kansainvälisen Fumetto-sarjakuvakilpailun vuonna 2005 opiskellessaan Bolognan kuvataideakatemiassa. Italiassa Vähämäki on ollut mukana perustamassa Canicola-taidesarjakuvakollektiivia, ja useat hänen sarjakuvakirjoistaan ja -novelleistaan ovat ilmestyneet ensin italiaksi ja englanniksi. Suomessa julkaistuista painotuotteista mainittakoon tässä Pullapelto (Daada 2007), Äitienpäivä (Huuda Huuda 2008) tai Sisältää pieniä osia (Huuda Huuda 2013).
Lyijykynän, puuvärien ja muiden perinteisten piirtimien eläväistä jälkeä kuvituksissaan suosivan tekijän töissä yhdistyvät usein yksityiskohtaisen tarkat viittaukset ikäluokalleen tuttuun arkiesineistöön sekä levottomuutta herättävä, unenomainen tunnelma. Seitsemän vuotta sitten italiaksi ilmestynyttä Cani Selvaggi -tarinaa ei ole julkaistu suomeksi, mutta painoksen englanninkieliset käännökset auttavat kielitaidotonta kirjoittajaa julkaisun ymmärtämisessä.
Italiaa, yksityiskohtia ja tilaa.
Cani Selvaggi kääntyy Google Translate -kikkailun tuloksena suomeksi osapuilleen villikoiriksi. 36-sivuisen tarinan maailmassa vilahteleekin useita koiria kissojen, ankanpoikasten, epämääräisen lapsijoukon ja kahden vanhuksen lisäksi.
Jutun alussa lukijalle esitellään maailma. Lapsi lukee sarjakuvaa ja mato-onkii soutuveneessä. Veden pohja ja rantaviiva ovat täynnä luhistuneiden rakennusten ja rautatien raunioita. Rannan läheisyydessä nököttää simppeli talo. Talon sisältä löytyy pakastimellinen jäätelötikkuja.
Tapahtumaketju lähtee liikkeelle siitä kun keskushenkilöksi osoittautuva toinen lapsi löytää kissaemon makaamasta hengettömänä. Kurkku auki revittynä ja raatokärpästen ateriana.
Siitä eteenpäin tarina soljuu helppolukuisen loogisesti, mutta tapahtumat tuntuvat koko ajan sivuseikoilta maailman, tunnelman ja hahmojen kuvauksen rinnalla. Cani Selvaggi pudottaa lukijan keskelle tilannetta, seuraa lievästi kummaa meininkiä mitään selittelemättä ja lopettaa seurannan sopivan ajan kuluttua. Takakannen kohdalla tarina on oikeastaan enemmän auki kuin alusta aloittaessa, mutta tarinan maailma tuntuu hämmentävän kokonaiselta. Lyijykynäpiirrosten tunnelma on huumaavan vahva.
Huoletonta tunnelmaa huolestuttavassa maailmassa.
Cani Selvaggi tapahtuu maailmassa, jossa jokin on mennyt peruuttamattomasti pieleen. Tapahtumaympäristön asukkaat ovat kahta sivuosakääkkää lukuun ottamatta kaikki lapsia. Jatkuva kuumuus vallitsee. Johonkin aiemmin tapahtuneeseen katastrofiin viitataan piirtämistä harrastavan lapsen tekemässä yksinkertaisessa kaavakuvassa, mutta tarinan henkilöille selvää asiaa ei jäädä selittelemään lukijalle.
Teos ei kuitenkaan ole mikään yksiselitteinen dystopia ”bensasota soramontulla” -leffojen tai kauhuntäyteisten zombie-apokalypsien tapaan. Ikuisessa helteessä säheltävien lasten touhu on tulkittavissa myös ainakin osittaiseksi utopiaksi, vaikkei meininki raadeltuine lemmikkieläimineen olekaan mitään ilottelua. Penskat näyttävät huolehtivan toisistaan, ja pärjäävän pakastimesta löytyvillä jäätelöpuikoilla ja kaapeissa pyörivillä säilykkeillä vähintäänkin joten kuten. Kaksi vanhusta ja jaloissa häsläävät eläimet eivät ole vaaraksi. Asiat tuntuvat lutviintuvan, vaikka jokin nimetön uhkaavuus leijuu kaiken yllä.
Cani Selvaggi on kuin kuumeisen yksityiskohtainen uni loppumattomasta kesälomasta viimeisellä rannalla. Mikäli Astrid Lindgren olisi sijoittanut Peppi Pitkätossu -tarinansa tulevaisuuteen, jossa ilmastonmuutos on jo murskannut nykyjärjestelmän, voisi meno lähennellä Vähämäen sarjakuvamaailmaa.
Jättikatastrofi kuvina ja kaavioina.
Piirrosjälki ottaa maksimaalisen hyödyn irti valitusta välineestä eli lyijykynästä. Supertarkkaa viivaa ja suttuisaa tuhruisuutta löytyy tasapainoisesti jokaisesta ruudusta. Kuvissa on koko ajan käsinkosketeltavan kuumaa ja pölyistä, sanattomat viestit välittyvät voimakkaina. Sisätilojen ja esineistön yksityiskohtaisuus ja autioina avautuvat maisemat vuorottelevat, mutta tunnelma pysyy.
Kerronnan rytmi korostaa kuvattavan maailman mittakaavoja. Välillä kalareissun yllättäviä käänteitä seurataan koko A3-sivun peittävillä yksittäisillä kuvilla, ja kun tilan tuntu on luotu, voidaan heti perään tunkkaista 24 ruutua samasta aiheesta yhdelle sivulle. Cani Selvaggin kerronta tuntuu hektisimmilläänkin kiireettömältä. Vähämäki pysäyttää lukijan tuijottamaan sekä yksityiskohtia että tyhjää tilaa. Puhetta teoksessa on suhteellisen vähän, ja vähäisen sanailun rooli on luontevasti litteroida hahmojen keskusteluja eikä vääntää juonellista rautalankaa lukijalle.
Pysäyttävä aukeama.
Unenomainen on adjektiivi, jota usein käytetään varsin varomattomasti taideteoksesta jota ei täysin tajuta. Tajunnanvirta on toinen löysä termi, joka monesti lätkäistään huolimattomasti epäklassisen juonikuvion kylkeen. Joudun käyttämään molempia Cani Selvaggin lukukokemuksen kuvailemiseen. Tajuntani virtaa kohtauksesta toiseen samaan tapaan kuin unia hatarasti muistellessa. Tunnekokemus on yhtä lailla levoton ja levollinen.
Unenomaisen tajunnanvirran yhteydessä mainitaan usein David Lynchin nimi, koska amerikkalainen elokuvaohjaaja on kyseisten asioiden mestari. Lynchinkin voi mainita turvallisesti tämän sarjakuvan yhteydessä, sillä Vähämäki hallitsee unenomaisuudet ja virtailevat tajunnat aivan yhtä tehokkaasti. Taiteellista tasoa lukuun ottamatta tekijöillä ei ole kauheasti yhteistä, Vähämäen sarjakuva ei kaivele esiin kauhuja tavallisuuksien takaa tai pakota hahmoja mahdottomien moraalikysymysten äärelle. Samankaltaista viehätystä kuitenkin löytyy. On kuin jonkun toisen unta katselisi.
Todellisuus näyttää unelta.
Cani Selvaggi on julkaisukokonsa vuoksi poikkeus tekijänsä pitkien tarinoiden joukossa. Muissa tapauksissa tiheää lyijärisuttua hyödyntävää jälkeä tihrustellaan vähintään puolta pienemmiltä papereilta. Vähämäen visio välittyy suurilta sivuilta vastustamattomasti. Tilavuus ja tiheys vuorottelevat herkullisesti. Pieteetillä väännetyt toistuvat yksityiskohdat kuten seinillä roikkuvat taulut saavat ansaitsemansa huomion hätäisemmälläkin lukemisella. Jokainen lasten ilmeikkäillä kasvoilla valuva hikipisara löytää paikkansa. Enemmän on tässä tapauksessa enemmän, sekä hiljaisen ajelehtimisen että hälyisän tykittelyn kohdalla. Kookkaisiin sivuihin sukeltaa sisään.
Kaikki lattialaatoista muovisandaalien kautta makaronibrändiin on tarkasti määriteltyä.
Varmasti kaikki huolella rakennetussa kuvamaailmassa tapahtuvat sarjakuvat hyötyvät uudelleenlukemisesta. Cani Selvaggin kohdalla efekti on erityisen voimakas. Kun juonta ei tarvitse enää liikaa jännittää, voi keskittyä kiireettömään löytöretkeilyyn dystooppis-utopistisissa maisemissa. Ihmetellä jokaisen kissapennun, vesilinnun tai kulkukoiran yksilöllistä sympaattisuutta tai hämmästellä banaanilaatikoiden, säilyketölkkien ja tiskiainepullojen tunnistettavuutta.
Vähämäen kuvissa ei ole geneerisiä ”vähän sinne päin” -tavaroita, jokainen kahvikuppi on joku juuri tietynlainen kahvikuppi. Unenomaisen maailman uskottavuus kasvaa jokaisen tietoisen havainnon myötä.
Itse tarina ei ole seitsemässä vuodessa pätkääkään vanhentunut. Jollain tapaa luhistuneeseen ja ylikuumenneeseen maailmaan sijoittuva haahuilu todennäköisesti kasvattaa ajankohtaisuuttaan kunnes maailma todella luhistuu ylikuumenemisen seurauksena.
Painotuotteena Cani Selvaggi ei sarjakuvajulkaisuksi suuren kokonsa lisäksi sen kummemmin elvistele. Lyijykynätekniikkaa toistuu kauniisti jämäkällä paperilla ja nidottu lehtiformaatti pysyy asiallisesti kasassa. Teos on sopivasti liian suuri keskikokoisen lukijan syliin. Huomaa pitelevänsä sarjakuvaa käsissään. Lisää suuria painotuotteita!
Yksityiskohta sisustuksesta, lähes kaikkien kirpputorien tauluklassikko: Wanha merimies!
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sattumia sarjakuvahyllystä #65: Noah Van Sciver – As a Cartoonist
SARJAKUVA | Amerikkalaisen indie-sarjakuvan nuori veteraani sekoittelee itseironista omaelämäkertaa huikentelevaiseen historialliseen fiktioon.
Sattumia sarjakuvahyllystä #64: Jack T. Chick – Tehtävä
SARJAKUVA | Kiehtovan kummallinen vanhoillis-uskonnollinen sarjakuva tarjoaa kankeaa kerrontaa ja käppäistä piirrosjälkeä. Huumori- ja kauhusarjakuvan keinoja lainaava lohduton novelli herättää ristiriitaisia ajatuksia.
