Sattumia sarjakuvahyllystä #17: Eleanor Davis – Why Art?

17.09.2020
Sattumia167 Davis paakuva

Kuva: Ville Pirinen

SARJAKUVA | Yltiövakavaa taidepuhetta ja leikkisää absurdismia törmäyttelevä taideteos vastaa otsikkonsa kysymykseen. Vastaus on positiivisella tavalla sekava, eikä kirjasta ole peruskoulun opetuskäyttöön. Taiteen tai filosofian korkeakouluopinnoissa tämän sarjakuvan lukemisesta on varmasti hyötyä.

Ville Pirinen, teksti
Kuvat Eleanor Davisin sarjakuvakirjasta Why Art? (Fantagraphics Books, 2018)

Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Arizonasta kotoisin oleva, tasaiseen tahtiin kulttuurituotteita maailmaan tuuppaava Eleanor Davis (s. 1983) on Yhdysvalloissa kovasti palkittu kuvittaja ja sarjakuvataiteilija. Hänen kuvitusjälkeään ovat hyödyntäneet mm. The New Yorker, New York Times, The Guardian ja The National Geographic. Sarjakuvajulkaisuista mainittakoon ainakin novellikokoelma How to Be Happy (Fantagraphics, 2014), mittavaa pyöräilyretkeä dokumentoiva You & a Bike & a Road (Koyama Press, 2017) ja kirjoitushetkellä uusin kirja, dystooppisehko The Hard Tomorrow (Drawn and Quarterly, 2019). Vuonna 2018 julkaistun Why Art? -teoksen yhteydessä on käytetty määritelmää ”almost a comic book”, ja se onkin Davisin muuhun sarjakuvatuotantoon verrattuna poikkeuksellinen hybridi sarjakuvan, kuvituksen ja lyhytproosan kerronnallisia keinoja.

Kuva1 Davis

Why Art? laittaa ajattelua liikkeelle monella keinolla.

Miksi taide? Mitä se niin kuin on, ja mitä sillä oikein tekee? Suureen kysymykseen ovat hakemalla hakeneet vastauksia todistettavasti jostain antiikin ajoista saakka ainakin filosofit, taiteilijat, poliitikot, tiedeväki ja taiteen rahoittajatahot. Ajan, paikan, ja kysyjän mukaan vastaukset ja johtopäätökset ovat vaihdelleet dramaattisestikin.

Aina välillä itse kukin rivikansalainen törmää kysymykseen esim. julkisten taideteosten äärellä. Miksi taide? Vastaukset ja johtopäätökset taideuutisten kommenttiketjuissa vaihtelevat suunnilleen akselilla ”Taide aina best” / ”iljettävintä paskaa universumissa”.

Käsissämme on siis visainen pulma. Jatkuvaa asiasta jankuttamista puoltaa ainakin se, että taide ja taiteilu näyttävät kulkevan ihmisen mukana automaattisena ja väistämättömänä sivutuotteena aina ja kaikkialla. Tökkääpä porukka apinoita luolaan, niin joku siellä jo kohta laappii kakkaa seinälle osittain käytännöllisin, osittain esteettisin perustein.

Davisin kirja alkaa jonkinlaisella introsivulla, jossa seisoo seuraava teksti:

”WHY ART?

Before we can answer that question, let’s explore some examples of different kinds of artworks. The most basic category of artwork is, of course, Color.”

Kuulostaa hiukan TED Talk -esityksen tai taidehistorian tunnin aloitukselta, ja kirjan kerrontaformaatti onkin jonkinlainen luento. Luennon hengestä saa aavistuksen heti introsivun jälkeisellä aukeamalla, jossa yksinkertaiset, mustavalkoiset viivapiirrokset esittelevät kaksi taideteosten värikategoriaa. ”Orange artworks” ja ”blue ones” näyttävät periaatteessa aika samoilta ilman värejä. Seuraavan aukeaman mustavalkoinen viivapiirros aiheesta ”both orange & blue elements” alleviivaa asiaa.

Luennoitsija ei ole joko täysin vakavissaan, tai ei ole täysin tehtäviensä tasalla. Mustavalkoisesta väripresentaatiosta alkaa kepeästi polveileva, metatasolta toiselle pomppiva jatkumo, jossa pysyvinä vastapareina on sävyltään kuivan asiallinen, ladottu luentoteksti ja tekstin kanssa aina jonkinasteisessa ristiriidassa oleva, eläväinen sarjakuvakerronta.

Juttuun löytyy jatkuvasti yhä yllättävämpiä näkökulmia, käänteitä ja tapoja siirtyä asiasta kukkaruukkuun tai kirveenvarteen.

Kuva2 Davis

Ajatustason värityskirja.

Suunnilleen puolivälissä 200-sivuista kirjaa ollaan kohtauksessa, jossa performanssitaiteilija Dolores vaeltaa kymmenen vuoden ajan etsimässä inspiraatiota uuteen teokseen. Matkan aikana hai syö hänen kätensä, ja Doloreksen täytyy uudelleenopetella tekemään kaikki vasemmalla kädellä kengän nauhojen solmimisesta kitaran soittoon. Samalla hän myös lukee kaikki kirjallisuuden klassikot, kääntää joen virtaussuunnan ja palauttaa sen ennalleen, jäljittää hain joka söi hänen kätensä ja syö kyseisen hain. Sitten Dolores kasvattaa itselleen uuden käden ja haikalan terävät hampaat, osallistuu grafiikan kurssille, synnyttää pari lasta ja kuljettaa jälkeläisiään selästään löytyvissä kuopissa kuten valtava sammakko. Tämä kaikki kerrotaan kuvakirjamaisesti kolmen aukeaman matkalla. Aukeaman vasemmalla sivulla aina tiukkaa proosatekstiä ja oikealla havainnollistava kuva.

Kirjan sisällä kerrontakeinot ja -rytmit elävät. Satunnainen aukeama näyttää ensivilkaisulla joko dynaamiselta nykysarjakuvalta, klassisen staattiselta kuvakirjalta tai minimalistiselta aforismikokoelmalta. Missään vaiheessa yksi kerrontametodi ei mene toisten edelle, ja Why Art kieltäytyy määrittymästä vain joksikin näistä.

Kirja jakautuu karkeasti kahtia. Alkupuoli luennoidaan taiteesta ja kategorisoidaan erilaisia teoksia. Loppupuolisko kuvaa monialaisen taiteilijajoukon, jonkinlaisena keskushahmonaan aiemmin mainittu performanssi-Dolores, apokalyptiseksi paisuvaa seikkailua omien luomustensa äärellä ja sisällä.

Kirjan sisäinen logiikkaa kääntyilee itsensä ympäri niin usein, että kääntyily tuntuu aivan loogiselta. Davisin taideluennossa on jotain samaa kuin Daniil Harmsin omaa häntäänsä syövissä novelleissa. Sarjakuvataiteen puolelta Pentti Otsamon Haukotuksia-albumin jutuissa tai Kamagurkan ja Seelen Cowboy Henk -kohelluksessa on rakenteellisesti sukulaisuutta. Juttu kääntyy päälaelleen koko ajan. Ollaan yhtä aikaa hupsuja ja kuolemanvakavia.

kuva3 Davis

Shitti on diippii.

Kirjan loppukiihdytyksessä taivaasta laskeutuvat valtavat luojan/tekijän kädet aiheuttavat kaaosta taiteilijoiden ja taideteosten todellisuudessa. Taiteilijat sukeltelevat turvaan taideteoksiin ja niistä aukeaa aina kokonaisia maailmoja, joissa jatkaa elämistä ja luoda uusia versioita itsestä ja ympäröivästä todellisuudesta. Missään ei kuitenkaan päästä lopulliseen turvaan luojan/tekijän kädeltä.

Why art? on kirjana huomattavan tietoinen siitä että se itsessään on taideteos, eli kaikkea kuvailemaansa. Teoksen peruskikka on pakottaa lukija katselemaan taidetta ainakin kahdella tasolla. Sisältö, eli Davisin absurdi, mutta tarpeeksi asiallinen pohdiskelu aiheen ympärillä tietysti kertoo taiteesta, koska siitä jutussa koko ajan jankutetaan. Muoto, eli Davisin valitsemat keinot absurdiin, mutta tarpeeksi asialliseen pohdiskeluun aiheen ympärillä taas kertoo taiteesta simppelisti olemalla sitä itse. Kirja muistuttelee havainnoinnin tasoista koko ajan asettelemalla lukijan vaihtelevasti jonnekin ”luojan” ja ”luotujen” näkökulmien välimaastoon.

kuva4 Davis

Dynaamista sommittelua.

Vaikka tämä sarjakuvaluento selvästi naureskelee yltiövakavalle ja asioita puhkiselittelevälle taideläpälle, ja suhtautuu myös taiteilijoihin pisteliään ironisesti, on se silti rohkaiseva luovan ajattelun puolustuspuheenvuoro. Kirja päättyy jopa sentimentaaliseen ajatukseen, tai oikeastaan toiveeseen siitä, että taide voi näyttää meille kuinka olla rohkeita ja pelastaa itsemme. Tämä viesti tietysti resonoi erityisesti näinä sekavina aikoina. On siis selvää, että Eleanor Davis uskoo taiteen olevan eri tavoin ei vain tarpeellista, vaan suorastaan elintärkeää. Kiihkeä taiteen vastustaja tuskin olisikaan päätynyt tekemään nimenomaan monitaiteellista teosta ajatustensa perustelemiseksi.

Lukukokemus lienee mieluisampi mikäli osuu valmiiksi taiteesta tykkäilevään väestösegmenttiin, ja lisänautintoa on luvassa erityisesti modernin taidekoulutuksen läpikäyneille, tai nykytaidegallerioissa usein luuhaaville lukijoille. Helppo tätä on suositella kelle tahansa avomieliselle filosofisen neppailun ja kerrontataiteiden kaverille.

Kuva5 Davis

”Jumalan käsi”.

Hauskasti vakava, ja ensilukemalla lievästi sekavahko taidemanifesti hyötyy erityisen paljon uusintakierroksista. Uudelleenlukemisilla tuntuu löytyvän aina lisää ajattelun kerroksia, ja nerokkaita mahdollisuuksia lukijana osallistua jonkin ajatuksen tai viestin täydentämiseen. Taideteos taiteesta ajatuksena, ja sarjakuvakirja käyttöliittymänä tuntuu joka kerta perustellummalta. Drawn & Quarterly -sarjakuvakustantamon historiikkikirjasta löytyy seuraava lainaus Eleanor Davisilta:

”Loving a book containing prose is like loving a cup filled with a wonderful drink: the cup and drink are only connected by circumstance. Loving a comic book is different. The content and the form of a comic are connected inextricably. The little autonomous drawings are held tightly in the pages of the book the comic is printed in, and they cannot get away. When you hold the comic book, you hold those worlds. They are yours.”

Tällä ajatuksella on erityisen monitasoinen merkitys Why Art? -kirjan kohdalla.

Näppärästi käteen sopiva kirjamuoto, ja asiaa korostava kansikuva, jossa suunnilleen realistisen kokoiset ihmiskädet tavoittelevat tulitikkuaskin kokoista taideteosta saattelee lukijan alitajuisesti asian ytimeen. Myöhemmin kirjassa asioita tuhoisastikin järjestelevät luojan/tekijän kädet edustavat samaa mittakaavaa.

Pitelen maailmaa käsissäni.

Kuva6 Davis

Esimerkiksi siksi taide!

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This