Kuva: Ville Pirinen
SARJAKUVA | Aikalaissatiiri luovien nuorten eksistentialistisesta kriiseilystä koskettaa myös kohderyhmän ulkopuolella. Piikikäs mutta empaattinen huumori loistaa julistemaisen tehokkaassa kuvakerronnassa.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Ulla Donnerin sarjakuvakirjasta Spleenish (Kustantamo S&S, 2017)
Ulla Donner (s.1988) kertoo kustantajansa ATK-sivuilla mm. seuraavaa: ”Kun en työskentele, seurustelen muiden punavihreässä kuplassa elävien ihmisten kanssa ja murehdin rahasta ja tulevaisuudesta, kunnes vatsaani koskee.”
Donner on helsinkiläinen kuvittaja ja graafikko, jolta on ilmestynyt tähän mennessä kaksi sarjakuvateosta. Tuoreimpana Sarjakuva-Finlandian voittanut kirja nimeltä Sontaa (S&S, 2019) ja esikoisteoksena tässä jutussa syynäiltävä Spleenish (S&S, 2017) pari vuotta aiemmin. Teokset ovat täysin erillisiä, mutta niiden hahmottelema maailma on yhteinen. Donnerin sarjakuvat sijoittuvat kuplaan, jossa nuoret ja luovat ihmiset murehtivat vatsansa kipeiksi esimerkiksi ilmastoveganismista, poikkitaiteellisista projekteista, sometykkäyksistä, innovaatio-bullshitistä, seuraavan sukupolviromaanin kirjoittamisesta tai ihan vaan siitä että oma helpohko olemassaolo ja ympäröivä todellisuus tuntuvat sittenkin vain samalta vanhalta ja merkityksettömältä paskalta.
Donnerin sarkastinen havainnointi on pisteliästä mutta myötätuntoista. Kirjat nauravat ja itkevät hahmoilleen, mutta ennen kaikkea heidän kanssaan.
Takana lupaava nuoruus.
Spleenishin kannessa tyhjyyteen tuijottaa väsähtänyt nuori aikuinen yllään mitäänsanomattomia epäfiiliksiä alleviivaava hymiökuosi. Alkukohtaus sijoittuu kotibileisiin, joissa kaikki paikallaolijat ovat intohimoisia nuoria älykköjä upeine metataiteellisine zineprojekteineen ja dramaattisine univaikeuksineen. Siis vimpan päälle mielenkiintoisia erityispersoonia ja virtaviivaisia luovia moottoreita.
Kannesta tuttu päähenkilö ymmärtää, ettei pärjää tässä sosiaalisessa kilpailussa ja hipsii grillin kautta takavasemmalle himaan vaiheilemaan. Somestatuksiin näpytelty ironisen hienovarainen hätähuuto ihmisyhteisöstä erkanemisesta saavuttaa nolla (0) tykkäystä.
Kojon legendaarinen euroviisutulos! Nuku pommiin, zero points.
Kojon kuusi vuotta ennen Ulla Donnerin syntymää esittämä euroviisu ei liity sinänsä tähän artikkeliin mitenkään, mutta kun nyt tuli mieleen, niin muistutan Juice Leskisen sanoittaman kappaleen ensimmäisistä sanoista:
”Jos joku nakkaa / YDINKAKKAA / kohta tänne Eurooppaamme”
Oisko pikkasen hyvä sanoitusrivi siinä!
Palataanpa nyt kuitenkin varsinaiseen aiheeseen.
Nollasta tykkäyksestä alkaa Spleenishin varsin filosofiseksi äityvä pyöritys, jossa yhtään minkään asian tekemiselle ja/tai elämälle etsitään merkityksiä lähinnä sieltä mistä y-sukupolvi ja me vanhemmatkin olemme tottuneet itseämme etsimään: Googlesta.
Googlesta löytyykin teoriassa hyviä neuvoja upeaksi uusien mahdollisuuksien ihmiseksi kasvamiseen, mutta homma pykii viimeistään inhimillisessä kenttätestauksessa. Spleenishin rakenne on jonkinlainen luuppi, henkilö ottaa aina uudesta tietoverkkoneuvosta vaarin, muttei löydä etsimäänsä. Olemisen sietämätön keveys painaa jatkuvasti enemmän.
Drive eli tahdonvoima aukottomasti selitettynä.
Punaisella painovärillä paperille tykitellyt ajatukset ovat graafisestikin painokasta matskua. Spleenish kimpoilee Donnerin selkeällä tavalla yksityiskohtaisen kuvitusjäljen ja käsin tekstaillun typografiataiteilun välillä. Tarina kulkee sinänsä lineaarisesti kuten perinteisessä sarjakuvakerronnassa on tapana, mutta jokainen sivu tai aukeama toimii myös erillisinä ”inspiroivina huoneentauluina”. Niiden tarjoama inspiraatio on vain realistis-lannistavaa laatua tyyliin ”olen huonoin kaikissa kategorioissa” tai ”hyvään elämään tarvitaan ilmainen wi-fi”.
Tilaa jätetään tyhjäksi tai suhrataan täyteen kulloisiakin sisällöllisiä pointteja painottaen. Satunnainen sivu näyttää usein enemmän julistesuunnittelulta, jämerältä kuvarunolta tai poliittiselta graffitilta kuin Aku Ankan klassikoilta. Tämä ei tarkoita vaikeaselkoisuutta vaan päinvastoin. Luettavuus on jopa propagandistisen selkeää.
Tehokasta ilmaisua feat. koiran anaalirauhaset.
Spleenishin kerrontatyyli ja muotokieli muistuttavat meemeistä, ja kirjan kuvavirrassa vilahtaa useampikin ruuduilta tuttu käyttöliittymä. Lukukokemus muistuttaa välillä instagram-tarinoiden kelailua. Giffejä ja linkkejä lähetellään. Ikiwanhat kuvataideviittaukset ja vapaa piirroslähtöinen ilottelu sotkeutuvat iloisesti erilaisten kännykän ruudulta tuttujen jäykkien formaattien kanssa.
Aikalaissatiiri väijyy yhtä lailla kirjan muodossa kuin sisällössä. Donnerin terävät huomiot ovatkin selvästi teoksen tapahtumahorisontin sisäpuolelta tehtyä vertaistukea eikä ulkopuolelta tulevaa vähättelevää nälvimistä. Joskus tulevaisuudessa kirjasta voidaan uuttaa vahvaa kokemustietoa siitä millaista oli olla hintsusti alle kolmekymppinen luovan alan freelancer 2010-luvun loppupuolen ruuhka-Suomessa.
Jutussa on vahvoja suuren sukupolviromaanin ja myös feministisen sukupuoliromaanin piirteitä. Donnerin alkuperäisteos on ruotsinkielinen, ja hengenheimolaisuutta löytyy ainakin ruotsalaisten Liv Strömquistin ja Moa Romanovan sarjakuvista.
Samaistumispinta on kuitenkin väkevä myös nykymallisen ylipitkitettyä ”nuorta” aikuisuutta elävälle keski-ikäiselle kulttuuriukkelille. Tarkkaan rajattu aihepiiri ja aikalaisnäkövinkkeli tavoittavat syvästi yleisinhimillisiä systeemejä, ja Spleenishin äärellä on helppo ajatella sen kertovan juuri minusta, vaikka se ei takuulla kerro juuri minusta. Uskallan veikata, että kirjan tyhjyyteen tuijottelu koskettaa myös niitä tyhjyyteen tuijottelijoita joiden henkilökohtainen rajapinta ”luovan kipinän löytämiseen” saati ”seaweed-kimchi-kurkuma-matzo-ball-soup-bowleihin” on olemattoman ohut.
Hurja muodonmuutos.
Kirja päättyy väsyneeseen googletteluun ja hienosti melankoliseen kuvaan rikkoutuneesta drinkkilasista, kuihtuneesta huonekasvista ja täydestä tuhkiksesta. Self help ei ole osoittautunut erityisen toimivaksi. Tarinan rakenne noudattelee enemmän oikean elämän kuin Hollywood-kasvutarinan sääntöjä. Jutut kuivuvat kokoon, jäävät kesken ja alkavat alusta. Vaikeisiin kysymyksiin ei löydy helppoja vastauksia. Ihmisen löytöretki itseensä ei pääty mihinkään selkeään maaliin.
Hiukan paradoksaalisesti tämän sarjakuvan olemassaolo tuntuu myös kumoavan siinä kuvattavan, vahvasti omaelämäkerralliselta vaikuttavan päähenkilön tiskivuorien keskellä haahuilevan, kaikesta irrallisen ja aikaansaamattoman jäkittelyn. Valtavan työmäärän vaatinut sarjakuvakirja ei synny pelkän ahdistuneen arpomisen sivutuotteena lehtiön nurkkaan doodlaillessa.
Onko tekijä siis sittenkin juuri sellainen mielenkiintoinen erityispersoona, poikkitaiteellisten proggisten luova moottori ja vähintään toiselta tai kolmannelta metatasolta omaa tarinaansa kommentoiva intersektionaalinen innovaattori, jollaisia vilisee kirjan bilekohtauksissa? Spleenishin analyyttisempi lukeminen herättää monimutkaisia jatkopohdiskeluja.
Kerronnassa riittää leveleitä.
Maailma ei tunnu pandemioista huolimatta muuttuneen kovin paljoa vuodesta 2017, ja teos tuntuu kellontarkkoine ajankuvineen täsmälleen yhtä ajankohtaiselta näin kolme vuotta myöhemmin nautiskeltuna. Jos jotain, niin inspiroivat huoneentaulut, innovaatiopöhinä, kaukaahaetun kuuloiset lounasannokset ja somepresentaation ja arkitodellisuuden välinen dissonanssi naurattavat ja puistattavat entistä syvemmin. Sarjakuva on täynnä älyttömyydessään liian todellisia ajatuskulkuja. Esimerkiksi nostettakoon ohimenevä kahden sivuhenkilön pirtsakka keskustelu joka kuuluu kokonaisuudessaan näin:
– Luoja mä on niin stressaantunut.
– Sama täällä! Sain burnautin tiistaina.
– Eikä? Mäkin! High five!
– High five! Ja hei, dinnerit joku päivä?
– Hmm, mä oon lopettanut syömisen.
Kirja täynnä hyviä keskusteluja.
Selkämyksetön, avoimella sidonnalla tehty Spleenish valittiin 2017 vuoden kauneimmaksi sarjakuvakirjaksi, ja se onkin kirjaesineenä harvinaisen harkittu ja hiottu mötkäle. Jatkuvasti sivujen reunoihin ja sisätaitokseen ylettyvä graafinen materiaali pysyy helposti luettavana ja tasapainoisena. Sopivan kokoinen pötikkä pyörii kätevästi käsissä, ja sivut kääntyvät tarvittaessa pikavauhtia.
Etenkin uusintalukukierroksella pääsee kokeilemaan instagram-efektiä hienosti. Punavalkoinen tehokkuus erottuu massasta. Lukiessa huomaa, että onpa muuten harvinaisen toimiva käyttöliittymä tässä kirjassa. Sinänsä pieni, mutta tärkeä ja sisältöä tukeva juttu.
Kaikki mitä olet ikinä halunnut.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sattumia sarjakuvahyllystä #65: Noah Van Sciver – As a Cartoonist
SARJAKUVA | Amerikkalaisen indie-sarjakuvan nuori veteraani sekoittelee itseironista omaelämäkertaa huikentelevaiseen historialliseen fiktioon.
Sattumia sarjakuvahyllystä #64: Jack T. Chick – Tehtävä
SARJAKUVA | Kiehtovan kummallinen vanhoillis-uskonnollinen sarjakuva tarjoaa kankeaa kerrontaa ja käppäistä piirrosjälkeä. Huumori- ja kauhusarjakuvan keinoja lainaava lohduton novelli herättää ristiriitaisia ajatuksia.
