Kuva: Ville Pirinen
SARJAKUVA | Maailman levein sarjakuvaruutu sisältää loputtomasti, tai ainakin yhden ihmisen käsityskyvyn ylittävän määrän erillisiä tapahtumia ja venyttää sarjakuvakerronnan rajoja muissakin kuin leveyssuunnassa. Lukukokemus on vähän kuin kahlaisi läpi Hieronymus Boschin Maallisten ilojen puutarha -triptyykin kaikki kuva-aiheet sata kertaa. Elvis Road vain on sitäkin eksponentiaalisesti laajempi, tiheämpi, intensiivisempi ja turboahdetumpi.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat X. Robelin ja H. Reumannin sarjakuvateoksesta Elvis Road (Buenaventura Press 2007)
Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Sveitsiläistaiteilijat Xavier Robel ja Helge Reumann toimivat yhdessä nimellä Elvis Studio, ja pärjäävät hyvin myös erikseen omilla nimillään.
Helge Reumannin upeaa ja levottomuutta herättävää kuvataidetta on juuri tällä hetkellä esillä kotimaamme kamaralla Kotka Art 2020 -kesänäyttelyssä, joka on auki 8.8.2020 saakka nimensä mukaisesti Kotkassa.
Ainakin sarjakuvan, kuvituksen, maalaus- ja veistotaiteen sekä kokeellisen elokuvan kentillä hääräilleitten tekijöiden yhteisponnistus Elvis Road kolmentoista vuoden takaa on kokeellisen sarjakuvan moderni merkkiteos, joka yhä ihmetyttää ja pakenee luokitteluja. Epäselvää on muun muassa se, onko kyseessä ylipäätään sarjakuva.
Elvis-tien varrella sattuu ja tapahtuu, ja useimmat tapahtumat sattuvat.
Elvis Road -nimi on perusteltu ainakin toisen sanan osalta, sillä massiivisen kuvan läpi kulkee tie. Hieman A4-sivua korkeampi, ja lähemmäs seitsemän metriä leveä sarjakuvaruutu siis ”näyttää kerralla” tien alusta loppuun, ja jokainen neliösenttimetri ruudusta sekä kuvatulla tiellä että sen laidoilla ja ylä- ja alapuolella on tukotettu täyteen lyijykynäpiirrettyä helvetillistä meininkiä.
Kirjan käyttöliittymä toimii joko perinteisemmin niin, että juttu avautuu lukijalle about A4:n kokoinen sivu kerrallaan, tai sitten koko mötkön voi levittää katseltavaksi kokonaisena maraton-piirroksena mikäli omistaa seitsemänmetrisen pirtin pöydän tai muun tarpeeksi suuren ja kätevän lukualustan. Teit niin tai näin, kuvakerronnallisen sisällön omaksuminen tapahtuu yksityiskohta kerrallaan. Kauempaa homma näyttää tasaisen harmaalta psykedeeliseltä tapetilta, mutta lähempi tarkastelu paljastaa, että jokaisella n. lasinalusen kokoisella pläntillä on vähintään kymmenen hahmoa säätämässä omia juttujaan, muutamia kulkuvälineitä liikkeessä, jokin arkkitehtoninen rakennelma tai luonnonmuodostelma väkivaltaisen mullistuksen kohteena, jonkin verran tekstisisältöä useammalla kielellä maisemaan sijoitettujen kylttien muodossa, ja ylipäätään aivan hirveästi tapahtumia.
Tapahtumat tai hahmojen toiminta eivät varsinaisesti jatku ajallisesti, mutta ovat aina suhteessa viereisiin tapahtumiin, hahmoihin ja toimintoihin.
Valtaosa tapahtumista on jollain tapaa väkivaltaisia. Elvis Roadin varrella sotimista, kolareita, tulipaloja, fasistista öyhötystä, painostavaa uskonnollisuutta, mielenvikaista viihdeteollisuutta, hämärää makkarantuotantoa ja muita yksilö- tai yhteiskuntatason katastrofeja pukkaa kuvaan vähintäänkin kuumeisella tahdilla. Karmeuksien vastapainona on huvittava yleisilme ja ihan-helvetikseen-kaikkea sellaista, jonka sijoittaminen kivan ja kauhean väliselle akselille on epäselvempää.
Yksityiskohta jostain matkan varrelta.
Kirja on siis järjettömän kokoinen improvisoitu piirros, jossa tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista suunnilleen yhtä paljon kuin koko meitä ympäröivässä maailmassa. Internetistä löysin tiedon, jonka mukaan Elvis Roadilla säätää 8 433 hahmoa ja 3 546 liikennevälinettä. Saattaa olla lähellä totuutta tai sitten ei, kukaan järjissään oleva ihminen ei ala laskemaan piirroksesta löytyviä asioita.
Käytännössä ruutuun tungettujen juttujen määrä ja niiden keskinäiset vaikutussuhteet uuvuttavat sinnikkäimmänkin tutkimusmatkailijan siten, että kirjaa ei ole mahdollista tai edes tarkoitus lukea kerralla läpi kannesta kanteen. Itse kahlailen hommaa eestaas umpimähkään jo kymmenettä vuotta eikä Elvis Roadin mysteeri ole vielä tyhjentynyt. Yksityiskohtia unohtuu sitä mukaa kun uusia tallentuu. Mikäli sinulla ei ole absoluuttista valokuvamuistia, saattaa Elvis Road olla hauska haaste, jota et koskaan selätä.
1960-luvulla tykittelynsä aloittanut amerikkalainen underground-sarjakuvapiirtäjä S. Clay Wilson tapasi piirrellä äärimmäisen täyteen ahdettuja ja toiminnallisesti pakattuja sivuja ja aukeamia. Hän nimeää touhunsa omalla termillään ”the dense packs”. Lainaus häneltä tähän väliin:
”From a distance it looks like abstract expressionist painting, like Jackson Pollock or something. It has this patterned, filigreed, psychedelic, hallusinatory look to it, but when you look closely at it, it has narrative content. It works on an abstract visual level as a narrative level.”
Benito Jacovittin huumorilänkkärisarjakuvan, Cocco Billin hysteerisen monihahmoisissa saluunatappelukuvissa on jotain samaa. Wilson ja Jacovitti kuitenkin sijoittivat tiukimmat dense packinsa johonkin kohtaan tarinaa rytmittämään iisimpää ja normaalimpaa kuvavirtaa. Elvis Road on alusta loppuun pelkkää hyperpakattua visuaalista informaatiota.
Yksityiskohta jostain matkan varrelta.
Seitsenmetriselle paperille painettu juttu on paitsi kokeilu kirjamuodolla, myös omalakinen näkemys sarjakuvan kuvakerronnasta. Dramaturgialtaan perinteistä tarinaa jöötistä on turha hakea, ja periaatteessa kaikki kuvan tuhannet ja taas tuhannet asiat asettuvat ajallisessa jatkumossa samaan silmänräpäykseen. Kuvan lukeminen tapahtuu kuitenkin kuva-aihiosta toiseen siirtymällä, länsimaiseen sarjakuvakerrontaan tottuneille aivoille lähinnä vasemmalta oikealle ja aina tarpeen ja mielenkiinnon mukaan ylös tai alas kulkemalla, kuvan sisäisiä logiikkoja seuraillen. Liike kuvan maisemassa kulkee lähinnä vasemmalta oikealle, ja luulen että teoksen valmistaminen on tapahtunut karkeasti katsoen siten, että tekijäkaksikko on aloittanut piirtämisen vasemmasta laidasta ja täyttänyt paperirullaa pikkuhiljaa aina vain pidemmälle oikealle.
Periksiantamattoman tapahtumavyöryn seurailu eli lukeminen on kohtuullisen hidasta, ja siksi on vaikea sijoittaa mielessään ensimmäisen ”sivun” vasenta yläkulmaa ja viimeisen ”sivun” oikeaa alakulmaa täsmälleen samaan kohtaan teoksen sisäiselle aikajanalle. Tuntuu mieluummin siltä, että kuva kertoo ikuisuuden mittaisesta tapahtumaketjusta, jossa asioilla on välillä selkeitäkin syy- ja seuraussuhteita. Aika vain tuntuu tempoilevan vähän joka suuntaan, ja kuvan lukija toimii samalla jossain määrin silmiensä edessä avautuvan murhenäytelmän ohjaajana.
Yksityiskohdan yksityiskohta jostain matkan varrelta. Väkivaltaista riuhtomista.
Huvittavalla tavalla painajaismainen ja älyttömästi erilaisia populäärikulttuuriviittauksia sisältävä touhotus on helppo lukea jonkinlaisena nykytodellisuuden kritiikkinä. Kaikkea on ihan liikaa koko ajan, ja infernaalinen viriketulva jyrää meitin ja kaiken kauniin. Kuvissa säheltävät psykoottisella intensiteetillä muun muassa myyttiset hirviöt, kuten Aku Ankka, Elvis tai ehkä ainakin surullinen ja vanha Elvis, naurettavat natsit, kristillisen pornon sanansaattajat, ympäristörikolliset siirappitehtailijat, irrallisten aivojen porukka, kaikki järjestäytyneen yhteiskunnan väkivaltakoneiston osaset, vielä enemmän järjestäytymättömän väkivaltakoneiston osasia, kärsivä Kristus, kaikki Nooan arkin eläimet ja tuhat muuta porukkaa ja tyyppiä, joita en olisi itse ikinä keksinyt.
On näkymiä kuoleman valtakuntaan, makkaratehtaalle, pelottavaan söpölandiaan, monenlaisille sotatantereille, epäonnisille rakennustyömaille ja iloisiin paraateihin. Maailma näyttäytyy loputtomana, tukahduttavana myllytyksenä, ja kuristavilla kierroksilla sauhuavana oravanpyöränä.
Yksityiskohta jostain matkan varrelta.
Siksi onkin yllättävää, että Robelin ja Reumannin jättiläismäisen jamipiirroksen lueskelu on lähinnä meditatiivinen kokemus. Jokseenkin helvetillisten visioiden selailu ja aina uusien kummallisuuksien bongailu laajalta kuvapinnalta onkin rauhoittavaa puuhaa. Musiikkitermein teoksessa kiehuva kiivaiden polyrytmien sekamelska muodostaa yhdessä miellyttävän tasaisen äänimaton.
Väitän, että kiireetön ja päämäärätön Elvis Roadin yytsäily toimiikin jonkinlaisena mietiskelyharjoituksena. Maailma kiehuu mutta mieli on tyyni kohtaaman suuren myllerryksen. Tie helvettiin on kumman viihtyisä.
Yksityiskohta jostain matkan varrelta. Söpöys on epäselvä käsite Elvis Roadilla.
Kovakantinen erikoiskirja on painotuotteena mukavan laadukas ja tietysti käyttöliittymältään täysin poikkeuksellinen. Itse en osaa nipottaa kirjojen kuntoluokituksista, joten omalla kappaleella voi estottomasti kokeilla esimerkiksi kuinka kirjan mahtuu avaamaan etupihalla, keittiössä tai saunan pukkarissa. Millaisiin muodostelmiin avautuvan paperihaitarin saa aseteltua olkkarin lattialle tai onko siitä mahdollista tehdä korttitalotyyppisiä pyramidimuodostelmia. Hyvin harvan painotuotteen kanssa on moinen mahdollista.
Epämääräinen sohlaus ja leikkiminen kirjaesineellä on luontevaa jatkumoa kirjan sisällön kanssa puljaamiselle. Elvis Roadin lukeminen on jonkinlaista leikkiä sarjakuvan käyttöliittymällä.
Kahtokee, ihan älyttömän pitkä paperi! Tästähän saa vaikka mitä, esimerkiksi näppärän aitauksen kääpiömäyräkoiralle.
Kysymys taidelajin määrittelystä jää ilmaan. Mikäli ehdoton edellytys teoksen sarjakuvaksi nimeämiselle on se, että jutussa pitää olla useampi kuin yksi ruutu, joiden välillä tapahtuu ajallinen siirtymä, Elvis Road ei täytä kriteerejä. Mikäli toivotaan aristoteelista dramaturgiaa toteuttavaa tarinaa, Elvis Road ei täytä kriteerejä. Jos täytyy löytyä keskushenkilö tai -henkilöitä, jotka selvittävät jonkin itselleen olennaisen ristiriidan teoksen kuluessa, Elvis Road ei täytä kriteerejä. Salettiin kaikki nämä myös toteutuvat jollain tasolla kunhan tätä lyijärituherruksen maailmanennätystä kampailee tarpeeksi.
Tarkka määrittely tuntuu yhdentekevältä. Ei loppujen lopuksi kiinnosta hahmottaa, onko Elvis Road sarjakuvaa, kuvataidetta, kuvitusta, kuvarunoa vai jotain ihan muuta. Joka tapauksessa kyseessä on ns. päräyttävä teos, jonka omiminen on selväksi hyödyksi mille tahansa taidelajille. Täten omin sen omasta puolestani eksklusiivisesti sarjakuvataiteen kaanoniin!
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sattumia sarjakuvahyllystä #65: Noah Van Sciver – As a Cartoonist
SARJAKUVA | Amerikkalaisen indie-sarjakuvan nuori veteraani sekoittelee itseironista omaelämäkertaa huikentelevaiseen historialliseen fiktioon.
Sattumia sarjakuvahyllystä #64: Jack T. Chick – Tehtävä
SARJAKUVA | Kiehtovan kummallinen vanhoillis-uskonnollinen sarjakuva tarjoaa kankeaa kerrontaa ja käppäistä piirrosjälkeä. Huumori- ja kauhusarjakuvan keinoja lainaava lohduton novelli herättää ristiriitaisia ajatuksia.
