Pyllistys fasismille – Enki Bilalin Jumalaton näytelmä -sarjakuva on ajankohtaisempi kuin koskaan

Kuva: Georges Seguin / Wiki Commons

Vuonna 2023 Pariisista on kahden ydinsodan jälkeen tullut fasistinen kaupunkivaltio. Pariisin kuvernööri Jean-Fernet Branca pyörittää kiertelemättömän autoritääristä hallintoa, ja seiniä koristavat lainaukset Mussolinilta. Avaruudesta saapuneet muukalaiset aiheuttavat liikakansoitusta, ja lumiset kadut ovat erinäköisten lajien ruuhkauttamia.

Vuonna 2025 Enki Bilalin La Foire aux immortels -sarjakuvateoksen julkaisemisesta tulee kuluneeksi 45 vuotta, ja suomenkielisen Jumalaton näytelmä -käännöksen julkaisemisesta 40 vuotta.

Jumalat pelaavat Monopolia Pariisin yllä.

* *

Tarinassa avaruuskapseli rysähtää Pariisiin ja tuo mukanaan Stanku Brickleyn, 30 vuotta sitten tuomitun sotilaskarkurin, jonka elinkautinen vankeus on yllättäen päättynyt.

Samaan aikaan jumalina itseään pitävät avaruusolennot ovat jumissa Pariisissa, ja yrittävät hankkia diktaattori Jean-Fernet Brancalta polttoainetta lentävään pyramidiinsa. Röyhkeä Branca haluaa vastapalvelukseksi kuolemattomuuden, mihin jumalat eivät missään tapauksessa voi suostua. Kapinallisjumala Horus muuttaa Brickleyn ruumiiseen, ja päättää kaapata vallan Pariisissa.

Valtataistelu kiihtyy manipuloinniksi ja salamurhiksi – Brickleyn järjen valon kustannuksella. Äärioikeistolaisen ajattelun noustessa teos on tänä päivänä jopa ajankohtaisempi kuin ilmestyessään. Teos esittää fasistit itsekeskeisinä ja naurettavina nousukkaina, joille valta on kaikki kaikessa.

Nopeatempoinen kerronta loikkii kohtauksesta toiseen. Uusia juonikuvioita kehittyy koko ajan. Esimerkiksi vainoharhaisen robottiylivääpeli XB2:n ilmestyminen kuvernööriehdokkaaksi sähköistää tunnelmaa.

Erikoisia kasvomaalauksia.

* *

Tarinan nopeatahtisuudesta huolimatta Jumalatonta näytelmää on mahdotonta lukea nopeasti. Silmä jää väkisin ihailemaan Bilalin mestarillista taidetta, yksityiskohtia, ja erityisesti värejä. Bilalin harmaan sävyillä leikkivä väripaletti on hallittu, ja tuo teokseen omaleimaisen tunnelman.

Etuoikeutettujen asuttaman ensimmäisen piirin asukkailla on voimakkaat kasvomaalaukset ja meikit. Bilal on onnistunut luomaan teokseensa ainutlaatuisen muodin kuvaston. Miehillä on pitkät tekoripset Anthony Burgessin romaaniin perustuvan, Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiini-elokuvan tyyliin (1971). Teoksen vaatetus ja sotilassymbolit viittaavat vahvasti sekä fasismiin että Saksan keisarikuntaan.

Hahmoilla on omanlaisensa puhetavat. Etuoikeutetut puhuvat uuskieltä, kun taas syrjäytyneet kadun kulkijat puhuvat omaa, murteellista kieltään. Jumalat taas puhuvat korskeasti. Päähenkilö Brickley on syntynyt 1900-luvulla, joten hän puhuu kuten me.

Veristä lätkää.

* *

Kerronta imaisee mukaansa, vaikka se sortuukin eurooppalaisen sarjakuvan helmasyntiin, jossa päähenkilö ei itse tee päätöksiä, vaan kulkee tapahtumien virran mukana. Asiaa ei juurikaan huomaa, koska päähenkilön ruumiissa asuva Horus on niin voimakas juonenkuljettaja, ja tarinassa seurataan useita eri toimijoita.

Tarina ei myöskään ole aivan aukoton. Matkalla jäähallille Horus tehtailee yhdessä Brickleyn kanssa useamman murhan, mutta missään ei selitetä mitä ruumiille tehdään. Hävittääkö Horus ne tuhkana tuuleen, vai eikö kukaan vain välitä heidän jälkeensä jättämästä ruumisvanasta?

* *

Timo Reenpään suomennos on paikka paikoin rempseän puhekielinen. Kieltä muokataan tarpeen mukaan, ja murteisiin vaihdetaan mutkattomasti. Sanajärjestys on muodolle alisteinen. Jumalattoman näytelmän päähenkilön alkuperäinen nimi on Alcide Nikopol, mutta suomenkielisessä käännöksessä hänet tunnetaan nimellä Stanku Brickley.

Heikki Jokinen muistuttaa teoksen esipuheessa, että sekä diktaattorin että valtaeliitin nimet ovat tarkoituksella koomisen rahvaanomaisia. Alkukielellä diktaattori Jean-Ferdinand Choublancin sukunimi tarkoittaa keräkaalia, ja suomennetussa versiossa Jean-Fernet Brancan nimessä on tuttu alkoholijuoma.

Wikipedian mukaan Bilal lainasi sarjakuvan päähenkilön Stanku Brickleyn kasvonpiirteisiin sveitsiläisnäyttelijä Bruno Ganzin ulkomuotoa. Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin Ganz esitti Hitleriä elokuvassa Perikato (2004).

Fasistit pesulla.

* *

Naisia kertomuksessa ei juurikaan näy. Heidät on komennettu synnytyskeskukseen ja alistettu synnytyskoneiksi vähän samaan tapaan kuin Margaret Atwoodin kirjassa Orjattaresi (1985), mutta viisi vuotta ennen Atwoodin teoksen julkaisua.

Naisväen puute on saanut fasistit ryhtymään miestenvälisiin suhteisiin. Haukkajumala Horus kommentoi naisten asemaa näin:

”Rotusi ainutlaatuiselle typeryydelle vetää vertoja vain sen tyrmäävä naisen syrjintä…”

* *

Jumalatonta näytelmää seurasivat sarjakuvateokset Unien Vankila (La Femme piège, 1986) ja Kylmä päiväntasaaja (Froid Équateur, 1992). Yhdessä sarjaa kutsutaan Nikopol-trilogiaksi.

Teossarjan myöhemmistä osista huumori ja poliittiset ulottuvuudet on siivottu melkein kokonaan sivuun, eikä kerrontakaan ole yhtä mukaansa tempaisevaa. Sarjan jälkimmäisillä osilla onkin hyvin vähän tekemistä Jumalattoman näytelmän kanssa.

Vuonna 2004 Enki Bilal ohjasi Jumalattomaan näytelmään löyhästi perustuvan elokuvan Immortel (ad vitam).

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua