Ronkainen, Riionheimo, Hukkanen ja monta muuta – joensuulaisen sarjakuvainnostuksen jäljillä

Joensuun sarjakuvaseuran tuotantoa. Kuva: Esa Turunen

Kirsi Jaatinen, teksti

Miten syntyy kulttuuri-ilmiö? Kaikki rakentuu entisen päälle. Eihän Hassisen konekaan mistään tyhjästä ilmestynyt, vaan Joensuussa oli 1970-luvulla innostavia tapahtumia, kuten Ilosaarirock, jazzkerhon konsertit ja jamit sekä rokkibändien keikat tanssilavoilla.

Musiikin lisäksi Pohjois-Karjala on ollut vahvaa nykytanssin, teatterin ja kuvataiteen aluetta. Olen nähnyt pietarilaisten butohtanssijoiden ja pohjoiskarjalaisten kuvataiteilijoiden yhteistä työskentelyä elävällä sitarimusiikilla säestettynä. Pekkalan kuvataidekoulu on kasvattanut taiteen ystäviä ja ammattilaisia ja lisännyt hyvinvointia. Täällä järjestetään myös huippusuosittuja, korkeatasoisia kirjallisuustapahtumia. Ihmiset rakastavat kulttuuria ja innostuvat sekä omasta tekemisestään että toisten tekemisestä. Jo pelkästään tällainen ympäristö on käynnistäjä.

Missä mahtaa olla nimenomaan sarjakuvainnostuksen alku, ja keitä on ollut mukana?

* *

Varhainen vaikuttaja ja tuottelias tietokirjailija

Omakuva: Timo Ronkainen

1.7.1990 Karjalainen julkaisi haastattelun 23-vuotiaasta joensuulaisesta sarjakuvantekijästä Timo Ronkaisesta. Jutussa ”Piirtäjän kapea leipä” tuodaan esille maailmanlaajuiset sarjakuvasyndikaatit, jotka eivät jätä paljon markkinarakoa tai omaa tilaa suomalaisille piirtäjille. Suomessa ei ole ollut kovin monia ammattimaisia sarjakuvapiirtäjiä. Ronkainen on kuitenkin jo tuossa vaiheessa päässyt Pahkasikaan ja Ilta-Sanomiin ja voittanut Kemin sarjakuvapäivillä vuonna 1989 stripsarjan palkinnon. Esikuvikseen hän mainitsee Harri Pystysen ja amerikkalaisen Will Eisnerin. Jutun mukaan aiheet löytyvät arkipäivän tilanteista, ja idean keksiminen kestää kauemmin kuin itse piirtäminen.

Lisättäköön, että Ronkainen oli toimittanut jo 1980-luvulla Strip-nimistä lehteä ja tehnyt sarjakuva-arvosteluja Karjalaiseen ja Karjalan Maahan vuosina 1988–1990. Myöhemmin hän on toiminut muun muassa Aku Ankka -lehden freelancerina tehden sarjakuvia esitteleviä artikkeleita. Sarjakuvien lisäksi hän on tehnyt pilapiirroksia, mainoksia, sarjakuvatekstausta ja taittoa, Ankkalinnan pamaus -julkaisua ja kahdeksan tietokirjaa sarjakuvista.

Itse tutustuin hänen kynänjälkeensä ensi kerran lukiessani Asterixin puhekuplia. Jossain vaiheessa Ronkainen oli myös harvinaisessa työtilanteessa eli palkattuna piirtäjänä virka-aikaan 8 tuntia päivässä. Tältä ajalta muistan nerokkaan uistinmainoksen, jossa kalojen bileissä oli uusi, vetävännäköinen pimu. Sarjakuvaneuvoksen arvonimi Ronkaiselle myönnettiin vuonna 2018.

Tietokirjoista mainittakoon esimerkkinä Keksintöjä Ankkalinnasta (2022). Sauli Pesonen kirjoittaa siitä näin: ”Keksintöjä Ankkalinnasta puntaroi muun muassa niin myyttistä keksijähahmoa, tekoälyn ongelmaa kuin teleporttaamista tai keksijän ja tieteen etiikkaa.” (Timo Ron­kai­nen pu­reu­tuu oi­val­ta­vas­ti Carl Barksin tuotan­toon tieteen ja tek­no­lo­gian nä­kö­kul­mas­ta; Kaleva, 23.4.2023).

Reijo Valta tuo esille mahdollisia kohderyhmiä: ”Kirja tarjoaa oikeaa asiaa myös insinööreille ja teknologian historian tutkijoille, mutta selityksiä voi lukea myös pelkkänä viihteenä.” (Tekniikan Waiheita Vol 41, nro 2/2023). Vuonna 2021 ilmestyi Disney-sarjakuvien historia, jota Antti Lähde luonnehti Kulttuuritoimituksessa ”jämeräksi, viitteitä ja henkilöhakemistoa myöten viimeisen päälle viilatuksi tietopaketiksi”. Lisätietoa Ronkaisen tuotannosta on hänen kotisivuillaan. Esitin 13.3.2024 nykyään Helsingissä asuvalle Ronkaiselle muutaman kysymyksen.

Miten sarjakuva tuli elämääsi?

– Eiköhän se ollu Aku Ankka ja Carl Barksin Vanhan linnan salaisuus. Kaikki se jännittävä ja pelottava, mitä siinä oli. Luurankovarjo, hämyisä vanha linna käytävineen. Jo penskana aloin tuhertamaan.

Ketkä perustivat sarjakuvaseuran Joensuuhun vuonna 1996?

– Perustajina olivat Kimmo Niiranen, Jokke Saharinen ja minä. Olisko ollu Kimmo kun tuli Kerubin pöydässä sanomaan, että perustetaanko sarjakuvaseura? Sanoin et perustetaan vaan.

Mitä muistikuvia sinulla on sen toiminnasta?

– Minähän olin mukana pari–kolme ekaa vuotta ennen kuin muutin Turkuun 1998. Muistan ekan näyttelyn pystytyksen. Ajattelin, että äkkiähän ton parissa tunnissa laittaa seinille. Meni jonnekin aamuyöhön.

Minkä parissa työskentelet nyt?

– Kirjan, joka on kokonaisesitys suomalaisen sarjakuvalehdistön historiasta. Sain sille Kordelinin säätiön apurahan, jota riittää vielä pariksi kuukaudeksi. Yritän nyt keskittyä siihen kokoaikaisesti. Omien kokoelmien kaivelua ja arkistoissa koluamista on ollut.

* *

Kaikkien aikojen aktiivi

Omakuva: Kimmo Niiranen

Sarjakuvaseuran perustajajäsenistä Kimmo Niiranen vaikuttaa edelleen seurassa, mutta ”vain rivijäsenenä”. Hän on kuitenkin ollut mukana kaikissa julkaisuissa ja julkaissut esimerkiksi poliittista satiiria otsikolla Rauhan edellytyksistä ja siivouksen tärkeydestä vuonna 2022 ilmestyneessä antologiassa Pax Avenue, josta S. Santikko kirjoittaa: ”Melkein kaikki tarinat ovat joko suoraan tai välillisesti protesteja sille elämänmenolle, mikä planeetallamme vallitsee.”

Viimeisin albumi Muistoja huomisesta on scifialbumi, joka on arvioitu muun muassa kvaak.fi-sivustolla.

Nämä ovat esimerkkejä seuran antologioiden keskittymisestä johonkin teemaan tai tyyliin.

Niiranen kertoi 26.3.2024 sarjakuvainnostuksensa alusta näin:

– Äitiä se on tästäkin kiittäminen. Lastenkirjan sijasta hän päättikin kerran lukea minulle sarjakuvia, ja valintana oli se ainokainen äidin työpaikalta Liperin vanhainkodin laitoskirjastosta löytynyt sarjakuva eli Tintti-albumi Yksisarvisen salaisuus. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin 1960-luvun alussa WSOY:n julkaisema Sarviaisen salaisuus. Kun äiti ei enää jaksanut sarjakuvista lumoutuneelle tenavalle joka ilta lukea, opettelin moisen välttämättömyyden itse. Tuosta lähtien aika iso osa vapaa-ajasta on kulunut sarjakuvien parissa – lähinnä lukiessa. Jossain vaiheessa hoksasin, että sarjakuvia voi tehdä itsekin. Yläasteella julkaisimme parin kaverin kanssa kaksi DDT-omakustannetta.

Niiraselle sarjakuvien tekeminen on aina ollut ”sellaista nysväämistä, uusiksi ottamista ja vähän skitsofreenistakin touhua: välillä ärräpäistä puurtamista, välillä osaamisen ja onnistumisen riemua”.

– Valmiiksi saaminen on sitten se euforinen helpotuksen hetki. Sen verran raastava prosessi, että eipä niistä omista jutuista koskaan ole pitkiä tullut.

Sarjakuvamaustaan ja sen kehittymisestä Niiranen kertoo näin:

– Suomessakin puskenut ranskalais-belgialainen sarjakuva – Tintti, Asterix ja oikeastaan kaikki mitä Ruutu, Non Stop ja Zoom silloin julkaisivat – vei mennessään ja muokkasi omaa sarjakuvamakua pitkälle tähän päivään. Aivan kaikki tuolloin innostaneet seikkailulliset sarjakuvat eivät tänä päivänä enää täysillä toimi, mutta 1980-luvulla kolahtaneet vähän aikuisemman eurooppalaisen laatusarjakuvan tekijät, kuten Enki Bilal, Didier Comès ja Hugo Pratt, ovat säilyneet suosikkeina.

– Aika ajoin on löytynyt uusia fanituksen kohteita. Sarjakuvahylly – tai nykyisin hyllyt – ovat saaneet täytettä vähintään kuukausittain. Nykysarjakuvista Blacksad on kovasti hieno tapaus, vähän toisenlainen suosikki on norjalainen tekijä Jason. Guy Delisle pitää myös mainita. Suosikkipiirtäjäni on erityisesti Natashasta tuttu, mutta paljon muutakin tehnyt Francois Walthéry. Upean notkeaa viivaa, visuaalisuutta, dynamiikkaa ja kuvakulmia, jotka kuljettavat tarinaa vauhdilla eteenpäin. Ja liekö JP Ahonen tehnyt diilin Lucifeeruksen kanssa vai mitä, mutta niin helvetin kaunista on jälkensä. Ja jos ei nyt perhettä lasketa, niin onhan Carl Barks se ihminen, jonka tekemisten seurassa olen eniten aikaa viettänyt.

– Nykyisin suomeksi julkaistaan harmillisen vähän sarjakuvia. Sanaakaan ranskaa tai italiaa en ymmärrä, mutta olen ostellut ko. kielillä muun muassa Magasin généralia. Ihan vain katsellen nautittavaksi, kun nyt sattuu olemaan esteettisesti poikkeuksellisen ihastuttava tapaus.

Kimmo Niiranen sai idean perustaa sarjakuvaseuran, koska hän oli 1990-luvun puolivälissä julkaissut kaksi omakustannetta ja into sarjakuvien tekemiseen roihusi. Albumimuoto kiinnosti. Hän tiesi, että ei omin voimin saa sarjakuva-albumia kasaan ja että Joensuussa oli useita muita sarjakuvien tekijöitä. Riionheimon Tomi loi jo mainetta Riekulla ja Raikulla, ja Hämäläisen Jusa piirsi Ylioppilaslehteen. Ronkaisen Timon hän tiesi toisen piirtäjän, Salinin Juhan kautta. Muitakin kuulemma oli.

Niiranen haki Joensuun kaupungin kulttuuritoimelta apurahaa paikallisia tekijöitä esittelevän sarjakuva-antologian kasaamiseen. Sieltä tuli vastaus, että he eivät voi myöntää apurahaa yksityishenkilölle, mutta jos he perustaisivat seuran, moinen kyllä onnistuisi. Se oli lopullinen sysäys seuran perustamiselle. Riionheimon Tomi piti Joensuun kirjastolla sarjakuva-aiheisen luennon, ja paikalla olleiden voimin päätettiin perustaa sarjakuvaseura.

– Ronkaisen Timo oli paikalla. Muistaakseni myös sittemmin omia albumeja julkaissut Hanneriina Moisseinen ja muutama muu. Sitten leviteltiin ympäri kaupunkia lappusia, että ollaan kasaamassa sarjakuva-albumia. Ehdokkaita tuli yli 20, aika laajalla skaalalla aloittelijoista ammattilaisiin. Julkaistiin ensimmäinen pienoisalbumi Luurankoja pöytälaatikoista. Siitä eteenpäin tulikin sitten aina joku riman nosto: isompi koko, enemmän sivuja, yhteinen teema, värejä, kovat kannet.

Kimmo Niiranen on sarjakuvaseuran pitkäaikaisin aktiivi.

– Saharisen Jokke ja Saarelaisen Mika ovat myös olleet mukana lähes alusta asti. Mika on ollut itseäni aktiivisemmin myös uuden seuran tekemisissä. Hän on tehnyt myös kannet neljään viimeisimpään albumiin.

– Kun itseltäni aikoinaan hiipui se alun kovin into ja sekä Timo että Tomi olivat jo muuttaneet Joensuusta, Jokke otti päävastuun seuran toiminnan vetäjänä. Alkuun juoksin albumit kasaan, leikkaa-liimaa-taitoin ne, hoidin yhteydet, rahoitukset ja ison osan myynneistä. Viime mainittu oli se hankalimmaksi osoittautunut rasti. Otimme alkupään julkaisuista 500 kappaleen painokset ja kahdesta vieläpä kaksi painosta, ja varastossa oli enimmillään toista tuhatta albumia. Muuta roipetta piti viskata alta pois, että seuran tekeleet mahtuisivat varastoon. Aika teki onneksi tehtävänsä, ja alkupään julkaisut ovat jo pitkään olleet loppuunmyytyjä.

Koska Kimmo Niiranen on ollut seuran toiminnassa koko ajan, hän näkee myös muutoksen. Vanha seura oli keskittynyt lähinnä julkaisuihin ja satunnaisiin näyttelyihin. Nyt seuran ohjelmassa on enemmän yhteistä tekemistä. Julkaisut ovat toki edelleen isossa roolissa. Nykyiset vetäjät ovat saaneet kasaan neljässä vuodessa neljä antologiaa. Alkuperäiseltä porukalta tuli kahdeksan albumia 16 vuoden aikana, eli tahti on nyt tuplaantunut. Se on puolestaan säilynyt, että albumien tarinoilla on aina jokin yhteinen nimittäjä.

Kimmo Niiranen työskentelee ihan muulla alalla, mutta Jusa Hämäläinen toimii kuvallisella alalla – graafikkona ja kirjankuvittajana. Hän on kuvittanut muun muassa Tapani Baggen lastendekkarisarjaa, joka kertoo ukulele-etsivä Nanasta. Tähän mennessä on ilmestynyt neljä osaa: Pohjoisen pikavuoron arvoitus (2019), Kultaisen ukulelen arvoitus (2020), Maltan harakka (2021) ja Rantakylän leijona (2022).

* *

Populäärikulttuurin moniottelija

Omakuva: Tomi Riionheimo

Yhdeksi perustajajäseneksi nimetty Tomi Riionheimokin sanoi 4.4.2024 sarjakuvainnostuksen olevan alun perin ”kotikasvatuksen syytä”. Opettajaäiti toi kotiin Tintit, Asterixit, Tenavat ja ensimmäisen Star Trek -lehden – erikseen pyytämättä. Hänen ikisuosikkejaan ovat olleet Lassi & Leevi, Tenavien hahmot ja Love & Rocketsin Hopey ja Maggie sekä ”undergroundimmasta osastosta” Mark Beyerin Amy & Jordan.

Piirtäjäsuosikkeja ovat juuri Mark Beyer ja Joonas Rinta-Kanto. Rinta-Kannon Fok_It on ainoita sarjoja, joita hän nykyään seuraa. Myös Pauli Kallion ja Christer Nuutisen Kramppeja & nyrjähdyksiä – Antisankaritarinoita aikuisille on koskettanut.

Piirtämisen Riionheimo arvelee alkaneen siitä, että hän ei osannut soittaa ja ”kuitenkin piti populaarikulttuurikuvioissa pyristellä”. Omasta mielestään hän ei osallistunut sarjakuvaseuran toimintaan muuten kuin piirtämällä julkaisuihin: ”Kimmo Niiranen ja Jokke Saharinen sitä touhua pyörittivät.” Silti ainakin ensimmäisen julkaisun toimituksessa ovat nimet Kimmo Niiranen, Tomi Riionheimo ja Timo Ronkainen.

Joskus muulloinkin muistikuvat ja todistusaineisto eroavat toisistaan. Rockklubi Kerubin vanha valokyltti, jossa on kitaristi ja kuuraketti, on Tomi Riionheimon ja Hannu Lajusen yhteistyö. Sarjakuvien lisäksi Riionheimon tuotannossa on kaikenlaista postikorteista musiikkivideoihin.

– Tuorein sarjakuvatekoni on Pekka Jokinen -nimellä piirretty Eläkeläisten Korkeajännitys: Humppaa tai kuole, jonka käsikirjoitti Marko Kantola. Se ilmestyi vuonna 2009, eli sarjispiirtäjänä olen ollut e.v.p. jo pitkään. Piirtelen silti harvakseltaan niitä näitä, tilauspiirroksia ja kuvituksia sekä Eläkeläiset-yhtyeelle kuvia myös. Hannu Lajusen kanssa teimme animaatioita, mutta niistä kuten myös muusta omasta elokuva-aktiivisuudesta on jo kauan aikaa, jos tuotantohommia ei lasketa.

Mitä sarjakuvasinulle nykyään kuuluu?

– Helsingin sarjakuvafestivaaleilta tulee jokunen albumi muodon vuoksi hankittua, ja alaa seuraan, mutta passiivisesti. Suuren Kurpitsan Paulin [Kallio] kanssakin puhutaan tavattaessa enempi juoksemisesta kuin sarjakuvista.

– Nykyään teen sekalaisia hommia yrittäjänä. Ostin Rieku ja Raiku -animaatiot tuottaneen Indie Films Oy:n muutettuani Helsinkiin vuonna 2001, ja sen jälkeen olen jatkanut harvakseltaan myös animaatiotuotantojen parissa. Hoitamani Eläkeläiset-yhtyeen nettikauppa ja oheistuotemyynti vievät nekin oman aikansa.

* *

Kuvallisen ilmaisun innostaja

Omakuva: Jokke Saharinen

Jokke Saharinen on ollut yksi suurimpia vaikuttajia Joensuun sarjakuvaseurassa. Hän on koulutukseltaan sekä kuvataiteilija että opettaja ja lisäksi filosofian ja kasvatustieteiden maisteri. Haastattelin Jokkea 24.3.2024. Hän kertoi sarjakuvainnostuksen alusta näin:

– Eiköhän minun innostukseni sarjakuviin synnyttänyt kotiin kannettu Aku Ankka. Aluksi kiinnostivat sarjakuvalehtien pienet kuvat ja kuvaruudut. Sitten minua alkoi tietysti kiinnostaa, mitä niissä hassuissa puhekuplissa sanotaan sekä tietysti tarina ja sarjakuvakerronta. Ennen kuin opin itse lukemaan, äidin oli luettava minulle niitä tarinoita uudestaan ja uudestaan. Kirjastosta kannettiin kotiin myös luettavaa, ja välillä minulle taidettiin jopa ostaa joitain omiakin albumeita. Ihan naperona suosikkeja olivat Akun Ankan lisäksi Asterix ja Tenavat.

Piirtämisharrastus alkoi siitä hetkestä, kun kynä pysyi jotenkin kädessä. Äidin kuvataideharrastukset vaikuttivat sarjakuvataiteilulle myönteiseen ilmapiiriin, ja sarjakuvapiirtäminen alkoi luultavasti siitä, kun Jokke ymmärsi, että sarjakuvahahmot oli joku piirtänyt. Koska joku oli ne piirtänyt, hänkin voisi niitä piirtää. Sitten alkoi tulla myös omia aiheita ja sarjakuvia ritareista ja merirosvoista.

Joensuun sarjakuvaseuran perustamisen Saharinen muistaa tapahtuneen Kimmo Niirasen ja Tomi Riionheimon aloitteesta 28.3.1996. Seuratoiminnalla pyrittiin vastaamaan maakunnan sarjakuvaharrastajien sarjakuvainnostukseen. Oli käynyt ilmi, että täällä oli paljon hyviä ja innokkaita sarjakuvantekijöitä.

Ensimmäinen sarjakuva-antologia Luurankoja pöytälaatikoista ilmestyi 22.10.1996. Jokke Saharinen pääsi mukaan jo tähän ensimmäiseen antologiaan ja olikin siitä eteenpäin Kimmo Niirasen, Tomi Riionheimon, Timo Ronkaisen ja Jusa Hämäläisen kanssa aktiivisesti viemässä JoSaSen viestikapulaa eteenpäin. Heti alusta lähtien seuran toimintaan kuuluivat myös sarjakuvanäyttelyt. Kolmannen antologian kohdalla siirryttiin pysyvästi teemallisiin kokonaisuuksiin ehjempien ja tuoreempien sisältöjen toivossa. Sittemmin he saivat aikaiseksi peräti kahdeksan antologiasarjakuva-albumia, joista yksi oli jopa värillinen ja viimeinen kovakantinen.

Kimmo Niiranen oli aluksi seuran puheenjohtajana, mutta rooli siirtyi aika pian Sahariselle, joka säilytti asemansa aina vuoteen 2019 asti, jolloin viestikapula siirtyi paikallisille nuoremman polven sarjakuvaharrastajille. He ovatkin jatkaneet JoSaSen antologiatuotantoa, toimintaa ja perinteitä ahkerasti ja kunniakkaasti.

– Saimme yllättävän paljon aikaiseksi JoSaSen ensimmäisen toimintakauden aikana 1996–2012 albumijulkaisujen perusteella laskettuna. Tärkein saavutus oli kuitenkin se, että saimme JoSaSen toiminnalla ja julkaisuilla nostettua esille paikallisia sarjakuvantekijöitä. JoSaSen riveistä on noussut muutamia kansallisen tason sarjakuvantekijöitä, sarjakuvaneuvoksia ja Puupäitä. Hienoa on myös se, että monen sattuman kautta olemme saaneet JoSaSen kunniajäseneksi muun muassa brittiläisen sarjakuvamestari Hunt Emersonin.

– Yksi hienoimmista yksittäisistä JoSaSe-muistoista liittyy kolmanteen sarjakuva-antologiaamme Sariolaan vuodelta 1999. Siinä keksittiin ensimmäistä kertaa ottaa koko albumin kattava teema mukaan, jolla pyrimme varmistamaan sen, että julkaisemamme sarjakuvatarinat olisivat uusia ja tuoreita, vain tätä tarkoitusta varten laadittuja. Lisäksi laajensimme julkaisujemme sisältöä niin, että kutsuimme aina jonkun tunnetun tutkijan, muusikon tai sarjakuvantekijän laatimaan esipuheen albumeihimme. Timo Ronkainen tehtaili vielä albumeihin teemaan liittyvän syväluotaavan artikkelin. Silloin elettiin Kalevalan juhlavuotta, ja sikäli onnistunut oli tuotoksemme, että Hesarikin yltyi sitä kehumaan juhlavuoden mielenkiintoisimmaksi Kalevala-julkaisuksi. Se taas kiihdytti JoSaSen albumimyynnin ennennäkemättömiin sfääreihin, ja ensimmäinen 500 kappaleen painos myytiin pian loppuun, kuten lopulta myös toinen samanmoinen painos. Tuhat myytyä yksittäistä omakustannealbumia pieneltä sarjakuvaseuralta on edelleen aika ylittämätön saavutus.

– Albumin teki erityisen hienoksi myös se, että mukana olivat Hunt Emerson ja Petri Hiltunen. Tämä tarkoitti myös sitä, että paineet tason ylläpitämisen JoSaSen julkaisujen osalta kasvoivat, ja mielestäni pystyimme pitämään laadun kiitettävän korkealla ottaen pienen joensuulaisen sarjakuvaseuran resurssit huomioon.

Jokke Saharinen on toiminut kuvataideopettajana 1990-luvun puolivälistä lähtien ja toimii edelleen. Hän aloitti sarjakuvaopettajana Imatran kaupungin kirjastolla. Imatralla ja Joensuussa toimiessaan hän piti usein myös sarjakuvapajoja, -kursseja ja -luentoja lähinnä nuorelle väelle muun muassa Joensuun kansalaisopistolla, Pekkalan kuvataidekoulussa, Pohjois-Karjalan amk:ssa, Joensuun ja Varkauden kirjastoissa sekä pohjoiskarjalaisissa taide- ja kulttuuriyhdistyksissä, kuten kirjoittajayhdistys Ukrissa ja teatteriyhdistys Vääräpyörässä. Tunnettuja sarjakuvantekijöitä ja piirtäjiä, jotka ovat olleet näillä sarjakuvakursseilla, ovat Hanneriina Moisseinen, Sanna Hukkanen, Ville Pirinen ja Ninka Reittu.

Sarjakuvainnostuksen kasvamista Saharinen kommentoi näin:

– Ehkä innostus sarjakuvien tekemiseen on syntynyt jonkinlaisena yhteisöllisenä kokemuksena. Kun touhuaa samanhenkisten tyyppien kanssa kaikkia yhdistävän asian parissa, niin kyllähän se ruokkii innostusta. Toki nälkä kasvaa syödessä ja myös uusien asioiden kokeileminen innostaa. Ja toki siihenkin saa kannustusta sopivasta harrastepiiristä. Aika paljon innostukseen on varmasti vaikuttanut myös sarjakuvan ainutlaatuisuus ja monipuolisuus itseilmaisun välineenä. Siinä kuva ja sana yhdistyvät hienolla ja kekseliäällä tavalla kerronnan keinoksi. Sarjakuva on myös halpa ja helposti saavutettava taidemuoto. Paperi ja kynät eivät Suomassa paljon maksa, ja niitä on helposti saatavilla.

Saharisen tuoreen Savon ammattiopiston taideopettajan pestin myötä sarjakuvan tekeminen on jäänyt häneltä toistaiseksi taka-alalle, vaikka muutama keskeneräinen sarjakuvaprojekti poltteleekin pöytälaatikossa. Tilaa ja aikaa sarjakuvalta ovat vieneet myös toinen kauhuromaaniprojekti, kuoroharrastus ja graafinen suunnittelu. Sarjakuva ei myöskään ainakaan vielä liity nykyiseen toimenkuvaan Savon ammattiopiston taideopettajana. Saharinen kuitenkin lukee edelleen paljon sarjakuvia ja kartuttaa kokoelmaansa uusilla teoksilla.

Kuvataiteen opetus tuli mukaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kuvataiteilijana ole mitenkään helppoa lyödä leiville. Saharisen taiteellisesta elämäntyöstä on näytteitä ja arvioita Kuvataiteilijamatrikkelissa.

Saharinen on ollut sarjakuvavaikuttaja myös siten, että hän oli vuonna 2014 Sarjakuva‑Finlandian valintalautakunnan jäsen. Vuosina 2015–2018 hän oli Pohjois-Karjalan taidetoimikunnan jäsen ja piti pohjoiskarjalaisten sarjakuvantekijöiden ja kuvittajien puolta apurahojen jaossa. Saharinen toimi myös sarjakuvakriitikkona vuosina 2006–2024 Karjalaiselle, Savon Sanomille, Etelä-Suomen Sanomille ja Keskisuomalaiselle. Syynä lopettamiselle on lähinnä se, että kulttuuriaiheet ja etenkin sarjakuva-arviot on ajettu sanomalehdissä niin ahtaalle, ettei niillä tunnu olevan enää mitään merkitystä.

– Tällainen kulttuuriaiheiden kurjistaminen sanomalehdissä ei toki ole tapahtunut yhtäkkiä, vaan se on ollut määrätietoisen toiminnan tulosta. Lopullisena tavoitteena on varmasti päästä kulttuuriaiheista kokonaan eroon. Aika lähelle tässä tavoitteessa on jo päästy. Se on tietenkin suuri harmi henkilökohtaisella tasolla, mutta etenkin kulttuuriaiheiden sekä sarjakuvan ja sarjakuvantekijöiden näkyvyyden kannalta.

Alun perin kiteeläinen Ville Pirinen on valmistunut Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulusta kuvataiteilijaksi. Hänet tunnetaan levynkansitaiteilijana, muusikkona ja muun muassa Soundi-lehden kuvittajana. Hän on julkaissut lähes 30 sarjakuva-albumia, muun muassa Suuren Kurpitsan kustantamana. Puupäähatun Pirinen sai vuonna 2016.

Hanneriina Moisseinen on käsitellyt muun muassa karjalaisuutta ja evakkokokemuksia. Hänkin on saanut sarjakuvistaan monia palkintoja, kuten valtionpalkinnon, mutta ei ole omien sanojensa mukaan ollut seuran toiminnassa mukana (haastattelu 26.3.2024).

Yksi joensuulainen piirtäjä on myös Annukka Mäkijärvi, joka on kuvittanut muun muassa Hanna-Reetta Schreckin teoksen Ellen T., joka kertoo Ellen Thesleffistä. Lisäksi Ninka Reittu, joka on toiminut seurassa, on ponnahtanut sarjakuvaharrastuksesta lastenkirjailijaksi, ja kirjoja on myös käännetty monelle kielelle. Niitä ovat esimerkiksi Sinä olet SuperRakas (2017), Oma Rakas Supernapa (2018), Silloin kun on Superolo (2019) ja Ystäväni Pulla Vehnänen (2021). Ninka Reittu on kuvittanut myös Hannele Lampelan suositut Prinsessa Pikkiriikki -kirjat.

* *

Kansainvälinen kulkuri

Omakuva: Sanna Hukkanen

Sanna Hukkanen on käsitellyt sarjakuvissaan muun muassa luontosuhdettamme, juuriamme ja kansanrunoutemme aiheita sekä pitänyt sukukansojemme puolta. Metsänpeitto (Arktinen Banaani, 2018) oli ehdolla sarjakuva-Finlandian saajaksi ja voitti Pohjois-Karjalan taidepalkinnon. Suomen sarjakuvaseuran Ville Hännisen mukaan se oli ”ilmestymisvuotensa parhaita kotimaisia sarjakuvia” (Matkoja menneisyyksiin, Sarjainfo 4/2023).

”Kulttuuriantropologi Inkeri Aulan kanssa toteutettu, myös venäjäksi, karjalaksi ja sloveeniksi ilmestynyt teos nivoo taidokkaasti yhteen kulttuuriperintöä ja mytologiaa. Kahdeksaan puulajiin liittyvät tarinat sitovat suomalaisuuden ja laajemmin itämerellisyyden tiukasti metsiin”, Hänninen kirjoittaa.

Sanna Hukkanen on osallistunut pienten sukukansojen kieli- ja kulttuuritaisteluun pitämällä sarjakuvapajoja Venäjällä vuodesta 2014 alkaen. Tästä pajaprojektista on syntynyt matkapäiväkirja suomalais-ugrilaisten kansojen pariin eli Taiga – Etnografinen matkakertomus (Zum Teufel, TäysiKäsi Oy & Umpihanki, 2023), joka oli tämän vuoden sarjakuva-Finlandian ehdokkaana. Työparina oli moskovalainen lingvisti Anna Voronkova.

Hänninen luonnehtii hanketta uhkarohkeaksi, koska vähemmistökieliaktivistit laitettiin tekemään sarjakuvia, vaikka Venäjällä sarjakuva on vieras tekstilaji. Hukkasen mielestä asia ei ole aivan näin, mutta marginaalissa sarjakuva on.

Oulun sarjakuvafestivaalilla Hukkasta haastatellut Jussi Moilanen luonnehtii uusinta teosta näin: ”Taiga on yksi hienoimpia sarjakuvateoksia, joita olen kuunaan lukenut.” Arviossaan Veljeskansoja ja sarjakuvan taigaa (Kaltio, 2023) Moilanen nostaa sisällöstä esille muun muassa luonnon raiskaamista vastaan taistelemisen, kielen elvyttämisen ja huumorin.

Kulttuuritoimituksen Mikko Lamberg on kuvannut Taigan kerrontaa realistiseksi, mutta myös unenomaisia jaksoja sisältäväksi. Lamberg ottaa esille yhden sivun ruudut, joilla hahmotellaan kansan elinpiiriä lukujen alussa sekä koko sivun levyiset ruudut, jotka luovat panoraamavaikutelmaa. Yhdeksi huumorin keinoksi on määritelty metafiktio: ”Hahmot ovat omasta fiktiivisestä luonteestaan tietoisia ja kommentoivat pariin otteeseen sarjakuvallisuuttaan.”

Itse pidän paljon rajausten ja kuvakulmien vaihtelusta, karsitusta värimaailmasta sekä historiallisten tai myyttisten jaksojen värjäämisestä, kun kerrotaan vaikkapa Elias Lönnrotista, komilaisista jumalista tai marilaisen kulttuurieliitin tappamisesta. Lisäksi ilmeiden ja visuaalisten efektien avulla on tuotu esille paljon tunteita.

Katri Kovasiipi on haastatellut Sanna Hukkasta Karjalan heimo -lehteen. Sarjakuvamuotoinen matkakertomus sukukansojen maille -artikkeli julkaistiin Karjalan Heimon numerossa 1–2/2024 (15.3.2024). Kovasiipi kertoo sarjakuvatyöpajan menetelmästä eli ruohonjuurisarjakuvasta, johon Hukkanen tutustui Tansaniassa kuvataiteen opinnäytetyötään tehdessään. Haastattelussa nostetaan esille myös pajoihin osallistuneet, väkevät ja ennakkoluulottomat siperialaiset mummot Hanti-Mansian Kazymista.

– He ovat kielitaitoisia, tuntevat paikallishistorian, käsityöt ja perinteen, ja heillä on parhaat tarinat. Kielen sisällä on kokonainen maailma. Valtakulttuurin suunnasta sitä voi olla hirveän vaikea hahmottaa. Tykkäsin kaikkein eniten pitää työpajoja mummojen kanssa. Mummot ovat olleet muutenkin mukana sarjakuvissani kestosuosikkiaiheena.

Kovasiipi mainitsee myös etnoturismin ja kulttuurisen omimisen, joiden röyhkeys ja tragikoomisuus on nostettu esille kirjassa.

– Paikalliset kieliaktivistit ovat taistelleet varsin vahvasti näitä ilmiöitä vastaan, kun vaikka yritykset ovat käyttäneet hyvin stereotyyppisiä pohjoisten kansojen edustajien kuvia tuotteissaan, Hukkanen sanoo.

Haastattelin Sanna Hukkasta 20.3.2024. Kuvataiteen maailma on ollut hänen elämässään vakavasti läsnä lapsesta asti.

– Olen lapsesta saakka jotenkin pitänyt itsestäänselvyytenä, että haluan kuvataiteilijaksi. Teininä kiinnostuin aktivismista. Olin mukana Antifassa Joensuussa, kun järjestimme 1990-luvulla ensimmäisiä rasisminvastaisia mielenosoituksia. Myös kristalliyön kulkueiden perinne alkoi tuolloin. Myöhemmin järjestimme Ruokaa ei aseita -tapahtumia, kadunvaltausbileitä ja olin mukana perustamassa Joensuun Rauhanryhmää. Samaan aikaan Suomessa julkaistiin paljon underground-sarjakuvaa ja pienlehtiä. Minuun tekivät vaikutuksen Suuri Kurpitsa, Irtoparta ja muut. Pari pienlehteä tuli tehtyä itsekin silloin kavereitten kanssa.

– Kaupallisemman sarjakuvan puolella Sandman oli sellainen, jossa oli teini-itseni silmissä mielettömiä tarinoita ja välillä myös hienoja toteutuksia, erityisesti Dave McKeanin tekemät kannet. Ja kirjastosta löytyi vaikka mitä, Marc-Antoine Mathieu, Enki Bilal, Art Spiegelman. Tajusin, että sarjakuva voi olla vaikka mitä. Itselleni siitä tuli tapa yhdistää haave kuvataiteilijuudesta ja kansalaistoiminnan mukanaan tuoma tarve yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Nuorena Sanna Hukkanen osallistui seuran antologioihin ja näyttelyihin. Siihen aikaan Jokke Saharinen ja Kimmo Niiranen vastasivat pitkälti antologioiden toimituksesta. Saharinen oli tuttu jo Pekkalan grafiikan pajalta ja opetti Hukkasta myös myöhemmin Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun kuvataidelinjalla, joka on jo lakkautettu.

– Sarjakuvaseura oli silloin hyvä kanava aloittelevalle tekijälle tai aloittelusta haaveilevalle. Minusta on ilahduttavaa, että Joensuu on ollut niin aktiivinen sarjakuvakaupunki. Toki ihmisten omaehtoinen kulttuuritoiminta on muutenkin ollut Joensuussa aina erityisen aktiivista. Luovutimme sarjakuvaseuran joitakin vuosia sitten uudelle sukupolvelle, ja pitkän hiljaiselon jälkeen siitä tuli oitis entistäkin aktiivisempi. Sieltä pukkaa jatkuvasti antologioita hyvillä teemoilla, välillä kaksikin vuodessa.

Sanna Hukkasen mielestä Suomessa tehdään tällä hetkellä todella korkeatasoista sarjakuvaa. Tekijöistä on pakko mainita ainakin Tommi Musturi, Tiitu Takalo, Heikki Rönkkö, Terhi Ekebom, Ivanda Jansone, Hannele Richert ja Hanneriina Moisseinen.

– Suomalaista sarjakuvaa ei voi liikaa mainostaa; tekijät ovat loistavia, ja suomalainen sarjakuva tunnetaan maailmalla, mutta Suomessa sarjakuvan myyntikanavat kurjistuvat koko ajan ja tukia leikataan. Sanomalehtien kulttuuritoimitus ylipäätään on alennustilassa. Kirjojen painosmäärät ovat romahtaneet eikä tulevaisuus näytä lupaavan parempaa, päinvastoin.

Kotimaan ulkopuolelta viime vuosina on Sanna Hukkaselle kolahtanut vaikkapa Brecht Evens. Myös Joann Sfar on aina hyvä. Myös Tove Janssonin kuvituskuvat ja Frans Masereelin sadan vuoden takaiset yhteiskuntakriittiset puupiirrossarjakuvat ovat tehneet vaikutuksen. Hahmovetoisesta populaarimmasta sarjakuvasta ikiaikainen suosikki on nerokas ja aina ajankohtainen Lassi ja Leevi.

Sanna Hukkanen ei valitse aiheita mitenkään tietoisesti, vaan ennemminkin kiinnostuu jostain, ja se taas johtaa jonkin uuden luokse. Hän tavallaan ajautuu aiheiden luo. Kun hän teki puita ja metsiin liittyvää kansanperinnettä käsittelevän Metsänpeitto-kirjan yhdessä vanhan ystävänsä, kulttuurintutkija Inkeri Aulan kanssa, idea kirjaan syttyi heidän kauan jakamastaan rakkaudesta vanhoihin puihin ja metsiin sekä surusta, joka liittyi niiden katoamiseen. Kirjaa tehdessään Sanna tutustui karjalan kieleen ja ajautui suomalais-ugrilaisille seuduille, missä kuuli tarinoita, jotka olivat samaa perinnejatkumoa kuin Metsänpeiton tarinat. Hän kiinnostui yhteyksistä ja päätti tehdä matkapäiväkirjojensa pohjalta Taigan. Erityisesti Venäjällä elävien vähemmistökansojen historia ja nykypäivä vaativat tulla kerrotuiksi länsimaisille yleisöille.

Samaan aikaan hän teki Katerina Paalamon kanssa karjalankielisen sarjakuvasanakniigan Adaman Gruunun (Karjalan Sivistysseura, 2021). Aiheet hieman poukkoilevat sinne tänne, mutta ovat saman virran mutkia ja suvantoja. Myös yhdessä tekeminen innostaa.

– Olen aina kokenut vetoa yhteiseen tekemiseen. Ehkä juuri yhteisöllisyyden kaipuu ajoi minut opiskeluaikana Tansaniaan, jonne sitten jäinkin asumaan useaksi vuodeksi. Vierastin sellaista individualistista sankaritaiteilijakuvaa, jota Suomi silloin tuntui tyrkyttävän. Kiinnostuin yhteisötaiteesta, ja Tansaniassa tutustuin Maailman sarjakuvat ry:n perustajaan Leif Packaléniin ja aloin ohjata ruohonjuurisarjakuvatyöpajoja vähemmistöryhmille ja aktivisteille. Sitä teen vieläkin.

– Kollektiivisen ja yksityisen raja kiinnostaa minua osittain siksi, että maailmamme on ongelmallisen yksilökeskeinen, ja osittain siksi, että sarjakuvan tekeminen on usein niin yksinäistä puuhaa ja prosessit hirvittävän pitkiä. Viime vuosina olen muun muassa koetellut kollektiivisen tekemisen rajoja taiteilija- ja aktivistikollektiivini Zorasin kanssa, järjestänyt sukupolvien välisiä sarjakuvatyöpajoja Explore the Gap -hankkeessa Inkeri Aulan kanssa ja kuratoinut venäläisten ja ukrainalaisten sarjakuvataiteilijoiden Rauhan Kuvitelmia -näyttelyn yhdessä ystäväni, tuottaja ja dokumentaristi Kerttu Matinpuron kanssa.

Tällä hetkellä Sanna Hukkanen valmistelee Marras-nimistä yhteisnäyttelyä muutaman kutikutilaisen kanssa loppusyksyksi Laterna Magican kellarigalleriaan Helsinkiin. Teemoina ovat kuolema, maatuminen ja makaaberi, ja näyttelyssä sarjakuva ottaa tilaa haltuun muutoinkin kuin perinteisenä kaksiulotteisena kerrontana. Tekeillä on myös uusi kirja – sanaton posthumanistishenkinen ihmissusisarjakuva. Lisäksi työn alla on sekalaisia kuvitustöitä, näyttelyitä, yhdistystoimintaa ja yksi karjalankielinen kirja. Lisää tietoa Sanna Hukkasesta löytyy hänen kotisivuiltaan.

* *

Uuden sukupolven uurastajat

Aikoinaan Joensuun sarjakuvaseura perustettiin kaupunginkirjaston Muikku-salissa. Jossain vaiheessa seura oli vähän aikaa ruususenunessa, kunnes aktivoitumiskokous pidettiin samassa paikassa vuonna 2020. Mukana oli Roope-Santeri Nieminen.

Nieminen on huomannut, että kulttuurialalla yhdelläkin ihmisellä on valtava voima, mutta jos hän lopettaa, on vaikea löytää uutta soihdunkantajaa. Kun keskustelimme torstaina 21.3.2024, hän valmistautui lähtemään Tampere kuplii -sarjakuvatapahtumaan. Siellä esiteltiin Joensuun sarjakuvaseuran neljää viimeistä antologiaa.

Vuosiantologioiden, messujen ja festareiden lisäksi seuralla on myös muuta yhteistä toimintaa. Esimerkiksi joka toinen tiistai on yhteinen piirustusilta (3 tuntia) Mielenterveyden tuki ry:n tiloissa.

Omakuva: Esa Turunen

Toinen nykyinen superaktiivi on Esa Turunen, jota haastattelin 25.3.2024 Tampere kuplii -tapahtuman jälkeen. Hän iloitsi tuoreesta tapahtumasta, Sarjakuvantekijät ry:n jäseneksi pääsemisestä ja yhdistyksen ensimmäisestä kokouksesta Tampereella. Tähän yhdistykseen pitää todella pyrkiä, toisin kuin Suomen sarjakuvaseuraan, johon kuka tahansa voi liittyä.

Mistä sinulle syttyi kipinä sarjakuvan piirtämiseen?

– Ensimmäiset vaikuttajat olivat Aku Ankka ja 1990-luvun alussa Turtles, Hämähäkkimies ja muut supersankarisarjakuvat. Totta kai tuli luettua myös Tex Willereitä, Asterixeja, Lucky Lukeja ja Tinttiä. Aloin kotona piirtää muun muassa Turtle-hahmoja.

Oliko sinulla myöhemmin esikuvia tai lempihahmoja?

– Neil Gaiman ja hänen Sandman-sarjakuvansa, erityisesti siellä hahmot Dream ja Death, sekä James O’Barr ja hänen teoksensa The Crow.

Mikä sinusta on ominaista hyvälle sarjakuvalle?

– Hyvässä sarjakuvassa on jouhevasti kerrottu tarina, jossa on jonkinlainen ahaa-elämys ja yllättäviä elementtejä. Hyvästä sarjakuvasta näkee, että se on tehty rakkaudesta lajiin. Siitä näkee, että tekijä on nauttinut sen tekemisestä. Se on huoliteltu. Hyvä sarjakuva jää mieleen, ja siihen haluaa palata. Itse teen mielelläni mustavalkoisia sarjakuvia, mutta luen kaikenlaisia.

Olit mukana herättämässä torkahtanutta Joensuun sarjakuvaseuraa. Mistä se alkoi?

– Innostus roihahti Timo Heikuran sarjakuvakursseilla Joensuun seudun kansalaisopistolla. Mukana olivat muun muassa Roope-Santeri Nieminen, Kaisa Lehikoinen ja Lili Peltola. Alettiin ensin piirtää Karjalan Heiliin Patsastelua-strippejä, ja ensimmäinen julkaisu Pinnan alla tuli vuonna 2020. Kun otimme seuran haltuun ja Jokke siirtyi puheenjohtajuudesta syrjään, myönsimme hänelle kunniapuheenjohtajan tittelin!

Mitä ainutlaatuista on Joensuun sarjakuvaseurassa?

– Se on tietääkseni Itä-Suomen ainoa sarjakuvaseura, joka tekee julkaisuja. Julkaisuihimme tarjotaan todella paljon sarjakuvia, ja suuren osan joutuu jättämään ulkopuolelle.

Millaisia tunteita se sinussa herättää?

– Tulee olo, että on mukana jossain suuressa, tuomassa sarjakuvan ilosanomaa. Sarjakuvassa on voimaa, ja täällä Pohjois-Karjalassakin osataan. Paikalliset sarjakuvaseurat ovat elintärkeitä alan säilymisen kannalta.

Seura täyttää parin vuoden päästä 30 vuotta. Aiotteko juhlistaa tätä?

– Olisi hienoa järjestää festarit ja näyttely niiden yhteyteen.

Mistä erityisesti pidät sarjakuvaharrastuksessa?

– Se tarjoaa mahdollisuuden käsitellä tunteita. Teen itse mielelläni sekä käsikirjoituksen että kuvituksen. Mielessäni on paljon tarinoita. Erityisesti nyt kiinnostaa se, mitä tapahtuu ruutujen välillä.

– Piirustusilloissa on mahdollista paitsi piirtää, myös keskustella sarjakuvista, jakaa ajatuksia, saada neuvoja. Joskus on piirretty kiertosarjakuvia yhdessä. Tila on olohuonemainen. Siellä on pyöreitä pöytiä ja sohvia, ja voidaan keitellä kahvia. Kaikkein parasta ovat festarit, joissa voi tavata hengenheimolaisia. Jaettu ilo on paras ilo!

– Olemme osallistuneet vuodesta 2018 alkaen myös kansainväliseen 24 tuntia sarjakuvaa -tapahtumaan, joka on aina lokakuun ensimmäisen täyden viikon viikonloppuna. Vain yksi vuosi on jäänyt väliin. Se alkaa lauantaina klo 12 ja loppuu sunnuntaina klo 12. Erityisesti Karsikon vanhassa kirjastossa, puutalossa, on ollut tunnelmallisia ja hienoja hetkiä. Ideana on piirtää 24 tunnissa 24 sivua sarjakuvaa.

Esa Turunen pitää myös sarjakuvatyöpajoja lapsille. Hänen kanssaan keskustelin myös siitä, kuinka sarjakuvan maailma on myös lukijalle monipuolinen. On kauhua, on elämäkertoja, on yhteiskunnallista sarjakuvaa. On sarjakuvanovelleja ja -romaaneja. On autofiktiota. Esimerkiksi maaliskuussa julkistettu Sarjakuva-Finlandian voittaja Emilia Laatikainen Oulun sarjakuvaseurasta on käsitellyt teoksessaan Ei ois susta uskonu omaa päihderiippuvuuttaan ja siihen liittyvää häpeää.

* *

Sarjakuva yhteiskunnassa

Vuonna 1996 Kimmo Nevalainen haastatteli Joensuun sarjakuvaseuran perustamisen jälkeen ”puuhamiehiä” eli Tomi Riionheimoa, Jokke Saharista, Jusa Hämäläistä ja Kimmo Niirasta jutussaan Sarjakuva saa viihdyttää (Karjalainen, 23.10. 1996). Siinä on kerrottu ensimmäisestä antologiasta Luurankoja pöytälaatikosta, joka tuo esille 18 tekijää. Samana vuonna on Kemin strippisarjan voittanut seuran jäsen Maria Björklund ja novellisarjan Kimmo Niiranen. Tomi Riionheimolla on jo kaksi julkaistua omaa albumia.

Jokke Saharinen tuo jutussa esille sarjakuvan aseman taiteen kentällä. Hyvin hitaasti aletaan nähdä sarjakuva omana taiteenalanaan: ”Sarjakuvassa ei riitä, että osaa piirtää, on oltava myös kyky kertoa.” Kuitenkaan puuhamiehet eivät kannata jyrkkää eroa vakavan sarjakuvataiteen ja viihteen välillä.

Seuran toiminnan aikana sarjakuvan asema yhteiskunnassa ja taiteen kentällä lienee muuttunut paljon. Tiina Pystynen on käsitellyt teoksessaan Runousoppi (WSOY, 2004) kirjallisuuden portinvartijoita ja sitä, voiko omasta elämästä tehdä kirjallisuutta ja saako sanan viereen myös piirtää. Hän mainitsee Kirjailijaliiton asenteen olleen aikuisten kirjojen kuvia kohtaan sangen kielteinen.

Pystynen kirjoittaa: ”Liiton entinen puheenjohtaja Jarkko Laine vaivautui jopa nuhtelemaan vuoden 1994 Runeberg-palkintolautakuntaa, kun se valitsi kuvakirjani Leskikuningattaren muistelmat palkintoehdokkaakseen. — Laine vastusti sarjakuvantekijöiden ja kuvittajien vaatimuksia saada taidehallintoon oma edustajansa ja rahoitusta työlleen.” Tuossa vaiheessa Suomessa ei kai vielä mielletty sarjakuvaromaaniakaan kirjallisuudeksi, vaikka se oli jo vakiinnuttanut asemansa muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. (Pystynen 2004, s. 151.)

Heikki Haapalaisen 29.11.2020 julkaistussa Ylen haastattelussa Suomalainen sarjakuva monipuolistuu ja kiinnostaa ulkomaita myöten – joustava taidemuoto on hyvässä nosteessa on tuotu esiin tässäkin jutussa mainittuja joensuulaisia tekijöitä. Tuossa vaiheessa sarjakuvan tulevaisuus on jo näyttänyt hyvältä.

Sanna Hukkanen toimii tällä hetkellä nykysarjakuvayhdistys Kutikutissa, jossa on jäseninä noin 60 sarjakuvantekijää. He julkaisevat neljästi vuodessa ilmestyvää Kuti-lehteä ja koettavat parantaa sarjakuvan asemaa Suomessa, mutta myös tukea suomalaisten ja Suomessa asuvien taiteilijoiden työskentelyä ja kansainvälistymistä. Osana tätä työtä on teetetty vasta ilmestynyt Sarjakuvan paikka -kirja, joka on erittäin tärkeä selvitys sarjakuvan asemasta ja taiteilijoiden olosuhteista Suomessa.

Alussa tulin maininneeksi käsitteen sosiokulttuurinen innostaminen, ja ajattelin lähinnä hyvinvointia lisäävää luovaa toimintaa ja sitä johtavia ihmisiä. Toisen maailmansodan jälkeen Ranskassa syntynyt ja Latinalaisessa Amerikassa paljon jalansijaa saanut ilmiö liittyy vahvasti yhteiskunnalliseen toimintaan, kuten demokratian arvojen puolustamiseen muun muassa taiteen ja pedagogiikan keinoin.

Leena Kurjen mukaan ”keskeisiä käsitteitä ovat yhteisöllisyys, osallistuminen, herkistyminen, dialogi, luovuus ja toimintaan sitoutuminen”. J.V. Merinon määritelmän mukaan ”tavoitteena on synnyttää sosiaalisen oma-aloitteellisuuden ryhmiä. Toiminta tapahtuu siten, että tehokkaiden paikallisten ohjelmien avulla tuetaan ihmisten omaa luovaa osallistumista”. Sarjakuvakin voi olla yhteiskuntakriittinen vaikuttaja vaikkapa pilapiirroksen tapaan ja esittää kritiikkiä huumorin keinoin. Uskon, että siitä voi tulla vielä merkittävämpi ja monipuolisempi vaikuttaja. Vaikka Joensuun sarjakuvainnostus ei ole leimallisesti yhteiskunnallinen ilmiö, ehkä joitakin sosiokulttuurisen innostamisen piirteitä on sekä seuran että joidenkin piirtäjien ja kertojien toiminnassa ollut.

Joka tapauksessa luovuus on usein sosiaalinen ilmiö, ja jokaisella taiteilijalla on jokin verkosto, josta hän ammentaa inspiraatiota ja suuntaa. Joensuun sarjakuvaseura ja sen eri toimijat on yksi elävä ja luova yhteisö, josta moni on imenyt innostusta ja elämänsisältöä. Sarjakuvaseuran historiasta on kooste Kansalaistalo-sivustolla. Albumeja on esitelty täällä.

Vaikuttajia ovat olleet esikuvien ja paikallisten innostajien lisäksi näköjään myös piirtäjien äidit. Olen tässä jutussa maininnut 17 pohjoiskarjalaista piirtäjää, mutta oikeasti heitä on paljon enemmän. Toimiessani lukion opettajana ja taidekasvattajana musiikin ja ilmaisun linjalla haastattelin uusia ekaluokkalaisia. Vuonna 2015 heistä 16 ilmoitti piirtävänsä sarjakuvia eli puolet 32 oppilaan ryhmästä. Tämä ennätys jäi mieleen.

Joensuun sarjakuvaseuran tulevan antologian teema julkaistiin sarjakuvaseuran nettisivustolla 19.3. 2024: ”Tämän vuoden teema on ajankohtainen ja ajaton, monitulkintainen, mutta silti konkreettinen: RAJA”. Ilmoittautumisen takaraja on 30.6.2024.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua