Videopelien parissa kasvaneet 1980- ja 1990-lukujen lapset ovat nyt iässä, jossa maksuvoima ja nostalgiannälkä kohtaavat ihanteellisessa pisteessä.
Elämä kolmekymppisenä perheenisänä on ihanaa. Perhe, työ ja kodin ylläpito ahmaisevat osapuilleen kaiken liikenevän ajan, joten hyvin harvoin joutuu kohtaamaan tilannetta, jossa olisi varsinaisesti tylsää tai toimetonta.
Elämä kolmekymppisenä perheenisänä on kamalaa. Arki on niin armottoman ruuhkaista, että se vähä ”ylimääräinen” aika tulee useimmiten vietettyä lähinnä katatonisessa tilassa sohvan pohjalla aivottomuuksia tv-ruudulta nauttien.
Kun arjesta kaipaa irtiottoja, neljän seinän sisällä tapahtuvat vaihtoehdot ovat lopulta vähissä. Kitaraa ei kehtaa yötä myöten rämpyttää, ettei perhe- ja naapurisopu järky. Aikaa ei ole tarpeeksi minkään uuden opetteluun, joten on turvauduttava johonkin, minkä jo osaa.
* *
Olen harrastanut videopelaamista enemmän tai vähemmän aktiivisesti 1990-luvun puolivälistä alkaen, jossain kohtaa hyvinkin kilpailuhenkisesti ja ajoittain menestyksekkäästikin internetissä tuttuja ja tuntemattomia vastaan.
Nykyisessä elämäntilanteessani tunnun kuitenkin hylänneen kaikki vuoden 2000 jälkeen julkaistut pelit liian monimutkaisina ja aikaavievinä. Ennen oli paremmin – ainakin kaltaiseni väsymyksen turruttaman, keskittymiskyvyn kadottaneen jäärän kannalta. Peleissä ei ollut loputtomia maailmoja tutkittavaksi, asennukseen ja komentojen opettelemiseen ei tarvinnut tuhrata puoltatoista vuorokautta eikä peleissä tasan taatusti ollut ensimmäistäkään DLC:tä (downloadable content).
Ei kai uusissakaan peleissä oikeasti mitään vikaa ole, ja löytynee niidenkin joukosta oppimiskynnykseltään matalia ja lähestyttäviä yksilöitä. En vain jaksa perehtyä!
* *
Kaltaiseni kolmi–nelikymppiset 1990-luvun lapset ovat nyt nostalgianjanoisia kuluttajia, eikä retropelaaminen tietenkään ole vain väsyneiden suomalaisten perheenisien viihdettä. Sen ympärille on etenkin YouTuben myötä syntynyt valtava alakulttuuri konsoli- ja pelikeräilijöineen, speedrunnereineen (eli siis pelejä mahdollisimman nopeasti läpäisevine henkilöineen) ja pelihistorioitsijoineen. Retropelivillitys tuntuu luonnolliselta jatkeelta aikoinaan suositulle ajanviettotavalle, jossa samanmieliset ihmiset kokoontuivat jonkun kotiin katsomaan, kun joku pelaa. Olen itse tuijottanut yhteensä varmasti yli 100 tuntia, kun ystäväni Jaakko läpäisi Final Fantasy VII:tä.
* *
Tulin jokseenkin pelien päälle ymmärtävään ikään vuoden 1996 paikkeilla, jolloin elettiin jo vahvasti Windows 95 -aikaa, mutta MS-DOS oli kuitenkin yhä voimissaan. Vuoden 1996 24-vuotisjuhlavuoden kunniaksi on paikallaan listata täysin subjektiivinen näkemykseni kyseisen vuoden parhaista DOS-peleistä, joista jälkikäteen tarkasteltuna kovinkaan moni ei ole ensinkään soveliasta pelattavaa ala-asteikäiselle, mutta minkäs näin jälkikäteen enää teet.
* *
Command & Conquer: Red Alert
Harvinaisen osuvasti nimetyn Command & Conquer -pelisarjan toinen osa on sotastrategiapelien pinnaakkeli, jota on myöhemmin lypsetty ja matkittu loputtomasti. Mikään ei kuitenkaan tule lähellekään alkuperäistä Red Alertia, jonka suurin ansio on pohjattoman monisyisen ja strategisen pelaamisen ja käsittämättömän helpon käyttöliittymän taivaallinen liitto. Loputon tukikohdan rakentelu on uskomattoman tyydyttävää ja pettymys karvas, kun vastustaja rankaisee viivyttelystä ja saapuu tuhoamaan kaiken. Väheksyä ei tule myöskään pelin ikonisia puhesampleja tai monissa äänestyksissä maailman parhaiden joukkoon valittua musiikkia.
Red Alertia voi jyystää nykyään vaivattomasti ja ilmaiseksi verkossa fanivoimin kyhätyn OpenRA-projektin avulla.
Triplane Turmoil
Maailman paras 2D-lentopeli on suomalaisen peliosaamisen mestarinäyte. Sen suurin hupi on samalla koneella pelattavassa moninpelissä, joka vaatii näppäimistöltä paljon – neljän pelaajan yhtäaikainen kolmitasotaistelu aiheuttaa jatkuvia näppäinlukkoja. Triplane Turmoilin huoleton lentely vaatii lopulta paljon strategista ajattelua ja sorminäppäryyttä polttoaineen riittävyyden laskeskeluineen, pommitusten tarkkuuden hiomisineen ja liian korkealle lentämisen välttelyineen.
Triplane Turmoil on ollut vapaata ladattavaa ja pelattavaa jo yli kymmenen vuotta.
Death Rally
Ennen kuin Remedy Entertainment ponkaisi maailmankartalle Max Paynen avulla, suomalaisen pelitalon ensimmäinen hittituote oli Death Rally. Autojen ja aseiden klassiseen liittoon nojaava ylhäältäpäin kuvattu verinen kilpa-autoilupeli edelsi Carmageddonin, Interstate ‘76:n ja Twisted Metal -sarjan kaltaisia myöhempiä saman teeman ympärillä pyöriviä klassikoita. Sisältääpä Death Rally aseettomankin pelimoodin, mutta kuka nössö nyt sellaista haluaisi pelata?
Death Rally julkaistiin freewarena vuonna 2009.
Heroes of Might and Magic 2
Toinen Heroes of Might and Magic -peli toi huomattavasti lisää ominaisuuksia ja syvyyttä pelisarjan ensimmäiseen osaan nähden, mutta pysyi yhä riittävän yksinkertaisena ja suoraviivaisena pelaamisen huolettomuuden ja hupikertoimen kannalta. Fantasian ja strategian oivallinen liitto myös näyttää ja kuulostaa edelleen upealta.
Rakenna kaupunki, kokoa armeija, seikkaile halki kartoittamattoman maan ja alista muut kansat valtasi alle!
Pelin voi ostaa GOG.comista 2,49 euron hintaan.
Duke Nukem 3D
Makaaberi, härski, brutaali, rietas, verinen, ratkiriemukas – siinä muutamia adjektiiveja, joilla Duke Nukem 3D:tä voisi luonnehtia. Duke 3D:n taakka on elää ikuisesti Doomin ja farssiksi muuttuneen jatko-osansa Duke Nukem Foreverin maineen varjossa, mutta vuonna 1996 se oli hetken aikaa räiskintäpelien kiistaton kuningas. Törkeyksiä lateleva päähenkilö räjäyttää tieltään kaiken mahdollisen, pysähtyy välillä ihailemaan (ja räjäyttämään) strippareita ja piipahtaa välillä myös käymälässä. On hankala uskoa, että näin poliittisesti epäkorrekti ja seksistinen peli pääsisi enää markkinoille sellaisenaan.
Duke Nukem 3D:stä voi nauttia ilmaiseksi modernisoidun EDuke32-version muodossa.
Lisää pelattavaa löydät esimerkiksi Internet Archivesta, jonka valikoimissa on lähes 7 000 MS-DOS-peliä.
